Suomen konsensuspoliitikot järjestivät tämänpäiväisessä eduskunnan puhemiesvaaleissa varsin erikoisen näytelmän. Valtavalla äänivyöryllä eduskuntaan valittu sekä näin kansalaisten ilmeisen luottamuksen ansainnut Sauli Niinistö keräsi historiallisen alhaisen äänimäärän kyseissä äänestyksessä. Tämänkaltainen julkinen nöyryytys on ennenkuulumatonta ottaen huomioon protestin taustat. Kansanedustajien vihamielisen mielenosoituksen aiheutti Niinistön ajama tiukka menolinja hänen kaksivuotisen puhemieskautensa aikana. Elämme pahinta globaalia lamaa sitten 1930-luvun ja kansanedustajiamme loukkaa tämä tiukka kulukuri! Jälleen kerran on tullut toteen näytetyksi, miksi perussuomalaisia tarvitaan murtamaan Suomessa vallitseva konsensuskulttuuri.
Konsensus on Suomen poliittisen ja kulttuurillisen eliitin mielissä keksitty taikasana, jolla perusteellaan Suomen kansan kuppaamista kulissien takana. Jo vaalirahakohun aikana saadut lausunnot kansanedustajilta moraalisesti arveluttavasta tukien keräämisestä ja kanavoinnista olivat pyöristyttäviä. He olivat pikemminkin loukkaantuneita, miten media kehtasi raportoida ja haastaa poliitikot sikailuistaan. Pahiten tätä loukkaantumista esitti Matti "anteeksi muslimit" Vanhanen. Vanhanen elää henkisesti 70-luvulla, jolloin YYA-eliitti eli kultakauttaan. Tuolloin valtakunnan ulkoministeri hoiti virkaansa jatkuvassa humalatilassa sekä koko kansan presidentille välitettiin maakuntamatkoilla tyttöjä hotellihuoneisiin. Neuvostovastaisuus-kortilla hiljennetty media ei tietenkään kertonut halaistua sanaa näistä pöyristyttävistä käänteistä. Vaalirahakohun jälkeen eliitti koetti iskeä takaisin lakiehdotuksella, joka olisi heikentänyt toimittajien lähdesuojaa eli käytännössä estänyt heitä raportoimasta poliitikkojen väärinkäytöksistä. Lakialoite on ilmeisesti hyllytetty toistaiseksi, mutta konsensuspoliitikot varmasti kulisseissa taistelevat sen saattamisesta voimaan.
Nykyisten konsensuspoliitikoiden päämääränä ei ole sitoa Suomea enää itänaapurimme yhteyteen, vaan luoda Suomesta monikulttuurinen yhteiskunta. Tämä näkyy oikeusministeri Tuija Braxin "rasismityöryhmän" kaavailluissa kriminalisoida maahanmuuton vastustaminen. Kantasuomalaisten kamppaillessa vuosisataisen taistelun jälkeen ansaitusta vapaudestaan ulkomailta vyöryviä muukalaisia vastaan, konsensuskansanedustajat samaan aikaan nauttivat tähtitieteellisesti kasvavista palkoista, järjettömistä sopeutumisrahoista, heille junailluista sikamaisesti palkatuista eri yhteisöjen hallitusjäsenyyksistä jne. Tätä konsensusta ajaa erityisesti Sanoma-Newsin sanomalehdet, Yle sekä suurin osa nimellisesti sitoutumattomista tiedotusvälineistä. Tämä tiedotusmonopoli on onneksi Internet-aikakauden myötä murtumassa ja on herättänyt suomalaiset vastustamaan konsensusta.
Suomi tarvitsee selkeän irtioton konsensusajattelusta. Konsensusajattelu ei ole pystynyt luotsaamaan Suomea menestyksellisesti läpi nykyisen taantuman tai ratkaisemaan työmarkkinoitamme koskevia vakavia rakenteellisia ongelmia. Vanhasen II hallitus on käytännössä ulkoistanut konsensushenkisesti työmarkkinapoliittiset ratkaisunsa eturyhmien hallinnoimiin työryhmiin sekä komiteoihin, joissa suljettujen ovien takana kansalaisilta salassa tehdään päätöksiä, jotka suoraan vaikuttavat jokaisen suomalaisen tulevaisuuteen. Työurien pituus, eläkkeiden taso, oikeus sosiaalietuuksiin ja työvoiman saannin turvaaminen eivät ole kysymyksiä, jotka pitäisi konsensushenkisesti jättää demokraattisen päätösprosessin ulkopuolelle.
Suomen poliittisen kulttuurin räväköityminen saisi ummehtuneet eliittimme sekä orjamaisen virkamieskuntamme ruotuun ja toteuttamaan kansan tahtoa. Yksi vaihtoehto voisi olla poliittisten puolueiden harjoittama blokkipolitiikka. Selkeän poliittisen manifestin linjaaminen sekä vasemmiston että ei-sosialistisen leirin taholta tarjoaisi kansalaisille oikean vaihtoehdon vaaleissa. Hyvä esimerkki blokkipolitiikan toimimisesta on Tanska, jossa porvaripuolueiden ja kansallismielisen Tanskan kansanpuolueen vuodesta 2001 alkanut hallitusyhteistyö on tuottanut hedelmää. Tanskan työttömyys laski ennen finanssikriisiä rakenteellisen työttömyyden rajalle 3 prosenttiin, maahanmuuttopolitiikka kiristettiin kansainvälisten sitoumusten minimitasolle ja konservatiivisella kulttuuritaistelulla haastettiin lähinnä sosiaalidemokraattien mädättämä tanskalainen kulttuuripolitiikka.
Suomen kansalla on varmasti rohkeutta seurata Tanskan esimerkkiä ja luopua konsensusajattelusta sekä tehdä radikaaleja yhteiskuntaansa koskevia reformeja. Eri foorumeja ja medioita seuraamalla huomaa kansalaisten kyllästyneen 70-lukulaiseen nöyristelyyn ja kumartamiseen vallanpitäjien edessä. Vuoden 2011 eduskuntavaalit voivatkin Perussuomalaisten suurvoiton myötä saattaa konsensuskulttuurin historian romukoppaan.
Konsensus on Suomen poliittisen ja kulttuurillisen eliitin mielissä keksitty taikasana, jolla perusteellaan Suomen kansan kuppaamista kulissien takana. Jo vaalirahakohun aikana saadut lausunnot kansanedustajilta moraalisesti arveluttavasta tukien keräämisestä ja kanavoinnista olivat pyöristyttäviä. He olivat pikemminkin loukkaantuneita, miten media kehtasi raportoida ja haastaa poliitikot sikailuistaan. Pahiten tätä loukkaantumista esitti Matti "anteeksi muslimit" Vanhanen. Vanhanen elää henkisesti 70-luvulla, jolloin YYA-eliitti eli kultakauttaan. Tuolloin valtakunnan ulkoministeri hoiti virkaansa jatkuvassa humalatilassa sekä koko kansan presidentille välitettiin maakuntamatkoilla tyttöjä hotellihuoneisiin. Neuvostovastaisuus-kortilla hiljennetty media ei tietenkään kertonut halaistua sanaa näistä pöyristyttävistä käänteistä. Vaalirahakohun jälkeen eliitti koetti iskeä takaisin lakiehdotuksella, joka olisi heikentänyt toimittajien lähdesuojaa eli käytännössä estänyt heitä raportoimasta poliitikkojen väärinkäytöksistä. Lakialoite on ilmeisesti hyllytetty toistaiseksi, mutta konsensuspoliitikot varmasti kulisseissa taistelevat sen saattamisesta voimaan.
Nykyisten konsensuspoliitikoiden päämääränä ei ole sitoa Suomea enää itänaapurimme yhteyteen, vaan luoda Suomesta monikulttuurinen yhteiskunta. Tämä näkyy oikeusministeri Tuija Braxin "rasismityöryhmän" kaavailluissa kriminalisoida maahanmuuton vastustaminen. Kantasuomalaisten kamppaillessa vuosisataisen taistelun jälkeen ansaitusta vapaudestaan ulkomailta vyöryviä muukalaisia vastaan, konsensuskansanedustajat samaan aikaan nauttivat tähtitieteellisesti kasvavista palkoista, järjettömistä sopeutumisrahoista, heille junailluista sikamaisesti palkatuista eri yhteisöjen hallitusjäsenyyksistä jne. Tätä konsensusta ajaa erityisesti Sanoma-Newsin sanomalehdet, Yle sekä suurin osa nimellisesti sitoutumattomista tiedotusvälineistä. Tämä tiedotusmonopoli on onneksi Internet-aikakauden myötä murtumassa ja on herättänyt suomalaiset vastustamaan konsensusta.
Suomi tarvitsee selkeän irtioton konsensusajattelusta. Konsensusajattelu ei ole pystynyt luotsaamaan Suomea menestyksellisesti läpi nykyisen taantuman tai ratkaisemaan työmarkkinoitamme koskevia vakavia rakenteellisia ongelmia. Vanhasen II hallitus on käytännössä ulkoistanut konsensushenkisesti työmarkkinapoliittiset ratkaisunsa eturyhmien hallinnoimiin työryhmiin sekä komiteoihin, joissa suljettujen ovien takana kansalaisilta salassa tehdään päätöksiä, jotka suoraan vaikuttavat jokaisen suomalaisen tulevaisuuteen. Työurien pituus, eläkkeiden taso, oikeus sosiaalietuuksiin ja työvoiman saannin turvaaminen eivät ole kysymyksiä, jotka pitäisi konsensushenkisesti jättää demokraattisen päätösprosessin ulkopuolelle.
Suomen poliittisen kulttuurin räväköityminen saisi ummehtuneet eliittimme sekä orjamaisen virkamieskuntamme ruotuun ja toteuttamaan kansan tahtoa. Yksi vaihtoehto voisi olla poliittisten puolueiden harjoittama blokkipolitiikka. Selkeän poliittisen manifestin linjaaminen sekä vasemmiston että ei-sosialistisen leirin taholta tarjoaisi kansalaisille oikean vaihtoehdon vaaleissa. Hyvä esimerkki blokkipolitiikan toimimisesta on Tanska, jossa porvaripuolueiden ja kansallismielisen Tanskan kansanpuolueen vuodesta 2001 alkanut hallitusyhteistyö on tuottanut hedelmää. Tanskan työttömyys laski ennen finanssikriisiä rakenteellisen työttömyyden rajalle 3 prosenttiin, maahanmuuttopolitiikka kiristettiin kansainvälisten sitoumusten minimitasolle ja konservatiivisella kulttuuritaistelulla haastettiin lähinnä sosiaalidemokraattien mädättämä tanskalainen kulttuuripolitiikka.
Suomen kansalla on varmasti rohkeutta seurata Tanskan esimerkkiä ja luopua konsensusajattelusta sekä tehdä radikaaleja yhteiskuntaansa koskevia reformeja. Eri foorumeja ja medioita seuraamalla huomaa kansalaisten kyllästyneen 70-lukulaiseen nöyristelyyn ja kumartamiseen vallanpitäjien edessä. Vuoden 2011 eduskuntavaalit voivatkin Perussuomalaisten suurvoiton myötä saattaa konsensuskulttuurin historian romukoppaan.
