Ajatuksia politiikasta

Haastattelu Vaasan yliopiston ylioppilaslehdessä

2012-01-24T04:08:00.000-08:00

Avustajana Arkadianmäellä

12.01.2012 kello 20:39 Teksti: Jussi Koiranen

Vaasan yliopistossa opiskeleva Mikael Lith seuraa työkseen mediaa ja tekee pohjatöitä. Välillä pitää mapittaa asiakirjoja.
Eduskuntaan voi päästä ilman, että saa yhtään ääntä vaaleissa. Mikael Lith on yksi heistä.
Takaportti Arkadianmäelle on ollut olemassa vuodesta 1997 lähtien, kun kansanedustajat saivat oikeuden valita itselleen henkilökohtaisen avustajan. Avustajien virallinen työnantaja on eduskunnan kanslia, mutta esimiehenä toimii kansanedustaja.
Avustajien epäselvästä työnkuvasta on käyty keskustelua niin eduskunnan käytävillä kuin lehtien palstoillakin. Toisin sanoen: onko avustaja juoksupoika ja nakkikone, jonka niskaan voi kaataa homman kuin homman vai onko hän vakavasti otettava työpari.
Lithin tapauksessa toteutuu jälkimmäinen vaihtoehto. Hänen pomonsa, perussuomalaisten Vesa-Matti Saarakkala, on itsekin ollut aikanaan vastaavanlaisessa pestissä.
"Saarakkala oli Timo Soinin avustaja, joten hänellä on selkeä näkemys, millainen on hyvä edustajan ja avustajan suhde. Avustajan rooli on aina sidoksissa edustajan persoonaan ja kykyihin ", Lith kertoo ja toteaa olevansa tyytyväinen omaan rooliinsa.
"Opiskelun vapauden jälkeen vaati hetken, että tottuu kokopäivätyöhön", kauppatieteiden kandidaatti lisää.
Avustajien työsopimus on yleensä vaalikauden mittainen - siis neljä vuotta. Osa avustaa kahta edustajaa, mutta Lith huolehtii pelkästään Saarakkalan auttamisesta.
Molemmat ovat entuudestaan toimineet Etelä-Pohjanmaan Perussuomalaisissa Nuorissa. Siitä sekä luontaisesta kiinnostuksesta politiikkaan oli tuskin haittaa, kun Lith haki Saarakkalan alaiseksi.
Lith kertoo olevansa pääasiassa Saarakkalan neuvonantaja ja tiedonhankkija, mutta välillä käsky käy hakea vissyä tai mapittaa asiakirjoja. Mediakeskustelun seuraaminen on selkein jokapäiväinen rutiini.
"Kotimaiset lehdet käyn läpi kannesta kanteen, mutta ulkomaisissa lehdissä keskityn enemmän syväluotaaviin analyyseihin ja reportaaseihin erityisesti EU-politiikasta."
The Economist, Daily Mail ja Spiegel, Lith luettelee seuraamiaan ulkomaalaisia lehtiä. Hän kertoo lukevansa niin vasemmiston kuin oikeiston äänenkannattajia, joilla on faktat kohdillaan. Lith tunnustaa pitävänsä siitä, miten poliittinen sitoutuminen on johdonmukaista ja näkyy teksteissä.
"Itävaltalainen Die Presse kertoi 4 kuukautta ennen A-Studiota miten EU:n rakennerahastosta on tuettu Coca Colan ja IBM:n kaltaisia ylikansallisia suuryrityksiä", Lith mainitsee esimerkkinä, miten tärkeää on seurata laaja-alaisesti kansainvälisiä julkaisuja.
Hänelle lehtien näköispainokset ovat mielekäs työsuhde-etu. Ennen asioiden selvittäminen oli harrastus, mutta nyt siitä palkkaa. Tarkkaan ottaen 2 215 euroa kuussa.
Saarakkala on suuren valiokunnan ja perustuslakivaliokunnan jäsen. Suuressa valiokunnassa käsitellään EU:hun liittyvän kansallisen politiikan valmistelua sekä täysistunnon lähettämät lakiehdotukset. Perustuslakivaliokunnassa taas valvotaan uusien lakiehdotuksien suhdetta perustuslakiin ja ihmisoikeussopimuksiin.
Lith avustaa Saarakkalaa kirjallisien kysymysten ja lausuntojen laatimisessa, ryhmätyönä tai taustoittamalla pohjan.
"Joskus pohjatöistäni on edustajalla enemmän hyötyä, joskus vähemmän", Lith kertoo ja toteaa, ettei pääse laittamaan sanoja edustajansa suuhun.
Avustajan virallinen työaika on 7 tuntia, 15 minuuttia. Työaikaleimauksia seuraa kanslia.
"Töihin pyrin tulemaan yhdeksän jälkeen, jotta ehdin käydä päivän asioita läpi ennen valiokuntien kokouksia, jotka ovat monesti aamulla."
Perussuomalaisilla edustajilla, ja heidän avustajillaan on työhuoneet Pikku Parlamentin uusissa tiloissa. Haastattelun aikana huoneeseen kurkistaa siivoja, jolle Lith vastaa vievänsä tyhjät limsapullot itse pois. Siivoojan lähdettyä Lith paljastaa, että poissa ollessaan huoneen sohvan tyynytkin käydään järjestämässä vanhaan asentoon.
Entä ne muut työsuhde-edut? Siis kosteat lounaat ja saunaillat.
"Lobbausta perussuomalaisille ei merkittävästi tapahdu, varsinkaan avustajien suuntaan. Luultavasti se johtuu siitä, miten suuri yllätys perussuomalaisten nousu valtapuolueeksi oli."

http://www.vaasanylioppilaslehti.fi/Ylioppilaslehti/artikkeli/avustajana-arkadianmaella

Eurokritiikki jäi presidentinvaaleissa taustalle

2012-01-22T16:30:00.000-08:00

Suomen eurokriittisten äänestäjien harmiksi presidentinvaalien toisella kierroksella ei tulla näkemään eurokriittistä ehdokasta, vaan mittaa toisistaan ottavat kaksi eurouskovaista Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Perussuomalaisten eurokriittisten ehdokkaan Timo Soinin kannatusta laski varmasti keskustaikoni Paavo Väyrysen emukriittiseksi viritetty kampanja, joka tosin ei saanu keskustajohdolta varauksetonta tukea. Onkin varsin ironista keskustajohdolta jakaa Väyryselle tämän vaalivalvojaisissa vuolaita kehuja, vaikka Kiviniemen johdolla keskustaeliitti yritti kaikin keinoin viime vuonna saada Väyrysen tilalle toisen ehdokkaan. Keskustan grand old man Väyrynen teki auringonlaskun puolueelleen viimeisen palveluksen saavuttamalla 2011 eduskuntavaaleja paremman tuloksen Keskustalle. Väyrysen pääsy toiselle kierrokselle ei olisi kuitenkaan Suomen eurokriittistä kannattajakuntaa palvellut, sillä Väyrysen menestyksestä hyödyn olisi kerännyt EU:hun positiivisesti suhtautuva Keskustan nykyinen cityliberaalijohto.

Näissä presidentinvaaleissa ehdokkaan persoona ratkaisi pitkälti äänestyspäätöksen. Perussuomalaisten saavuttamaa jytkyä ei voidakaan rinnastaa suoraan henkilövaaleiksi kehkeytyviin presidentinvaaleihin. Timo Soinin oma äänimäärä kasvoi kuitenkin selvästi vuodesta 2006, eikä lähes 10 % kannatus vajaalla 300 000 äänellä ole häpeä.

Valtamedian ja järjestelmäpuolueiden huulien lipominen ja hihkutus vastajytkystä on syytä ottaa vastaan stoalaisella rauhallisuudella. Antiperussuomalaisiksi ilmoittautuneet Biaudet ja Lipponen kärsivät vaaleissa ankaran tappion. Toiselle kierrokselle päässyt Haavisto sitä vastoin ovelasti silitteli perussuomalaisten kannattajia mm. vierailemalla Teuvo Hakkaraisen kotikonnuilla ja rinnastamalla salakuvaajat turkistarhoilla uusnatseiksi. Tämän vuoksi on naurettavaa puhua jonkin sortin vastajytkystä. Perussuomalaiset sitä vastoin saivat viime eduskuntavaaleissa kovan kannatuksen nimenomaan haastamalla yhteiskuntaamme dominoivan kulttuurelativistisen ja elitistisen viherideologian. Kuitenkin on rehellisyyden nimissä todettava, ettei eurokriittisyys purrut presidentinvaaleissa odotetulla tavalla, joka on laskettava sekä Väyrysen että Soinin tappioksi.

Merkittävämpi taistelu Suomen tulevaisuudesta tullaan käymään ensi syksyn kuntavaaleissa. Näissä vaaleissa Perussuomalaisten on mahdollista antaa kuolinisku Keskustalle sen ydinalueilla maakunnissa ja vakiinnuttaa asemansa populistisena kansanliikkeenä. Myös suurissa asutuskeskittymissä on vasemmiston perinteisiltä äänestysalueilta laajasti kerättävissä ääniä.

Tärkeintä Perussuomalaisille tulevia kuntavaaleja ajatellen on koherentin kuntavaaliohjelman laadinta, onnistunut ehdokasasettelu sekä kansalaisia huolestuttavien teemojen esiintuonti vaalikampanjassa. Tärkeimpiä vaalikysymyksiä tulevat varmasti olemaan mm. sosiaali- ja terveyspalveluiden turvaaminen väestön huoltosuhteen heiketessä, kuntareformi, ulkomaalaisproblematiikka sekä yleinen järjestyksen ja turvallisuuden varmistaminen kaupungeissa.

2011 oli mullistusten vuosi

2011-12-29T14:22:00.001-08:00

Vuosi 2011 tulee jäämään historiaan mm. Suomen eduskuntavaalien tulosten perusteella, jossa populistinen kansanliike ilmiömäisesti nousi maamme kolmen suurimman puolueen joukkoon. Suomen parlamenttivaalien tulos on kuitenkin vain pisara meressä megaluokan tapahtumissa, joita maailmassa kuluneen vuoden aikana sattui. Maailmanpolitiikan kärkiuutisena on ehdottomasti ollut Euroalueen velkakriisi. Europan Unionin hivuuttaminen kohti liittovaltiota eurokriisin varjolla on kehityskulku, joka toteutuessaan tuhoaa eurooppalaisen demokratian ja kansallisen finanssipoliitikan itsenäisyyden.

Henkilökohtaisesti vuosi 2011 sisälsi työn perässä muuton Helsinkiin ja Vaasassa viettämäni kolmen elinvuoden loppumisen. Olen onnistunut menestyksellisesti jatkamaan pääainevalintani vuoksi opintojani etänä ja valmistuin kauppatieteiden kandidaatiksi marraskuussa 2011. Tavoitteenani on valmistua kauppatieteiden maisteriksi lukuvuoden 2012-2013 aikana. Helsinkiin kotoutuminen vaati omat veronsa, mutta paluu kotikaupunkiini jo ennen opintojeni loppuunsuorittamista oli kaiken kaikkiaan oikea päätös.

Perussuomalaisten eduskuntavaalimenestys oli kaikilla mittareilla järkytys Suomen poliittiselle eliitille ja medialle. Kylmän sodan päättymisen jälkeen 20 vuotta monikulttuurista Suomea, EU-liittovaltiota, postmodernin relativistista yhteiskuntakulttuuria ja uusliberalistista talouspolitiikkaa ajaneille kuppikunnille Perussuomalaisten lähes viidenneksen kannatus oli sanoinkuvaamaton shokki, jota koitettiin mediassa selitellä pölhöpopulistien tarjoamilla yksinkertaisilla ratkaisuilla. Tämä ei kuitenkaan pysty selittämään sitä valtavaa äänten siirtymää, joka viime huhtikuisissa vaaleissa tapahtui. Kyseessä oli Suomen kansan syvien rivien ja poliittiseen eliittiin pettyneiden ihmisten aikaansaama hurrikaani, joka horjutti KESK-KOK-SDP-puolueiden sementoimaa konsensusdemokratiaa vakavasti. Tähän konsensusmalliin kuuluu poliittinen kulttuuri, jossa keskeneräisistä asioista ei keskustella valtiovallan taholta, vaalilupaukset joustavat rajottamasti vaalipäivän mentyä ja hallituksessa voivat helposti istua yhdessä niin äärivasemmisto kuin äärikonservatiivit. Ottaen huomioon nämä Suomen konsensusdemokratian negatiiviset piirteet ei ole yllätys, että Perussuomalaisten kannatus on vaalien jälkeen pysynyt noin 20 prosentissa.

Hirviömäisen tulonsiirtounionin rakentaminen on kovaa vauhtia käynnissä Brysselissä Suomen huippukokouspapereihin saamista alaviittauksista huolimatta. Varsinkin Kokoomus on röyhkeällä tavalla laskenut leikkiä yksimielisyysvaatimuksen säilyttämisestä EVM-päätöksenteossa ja Ilkka Sasi esitti jopa Suomen kykenevän ottamaan vastaan kymmenien miljardien eurojen lisävastuut konkurssikypsien oliivimaiden velkojen takuiden realisoituessa. Finanssipoliittisen päätöksenteon menettäminen eurooppalaisen finanssiunionin syntyessä löisi viimeiset arkut naulaan Suomen taloudelliselle kilpailukyvylle. Rahapolitiikan välineet, joilla olisimme mm. voineet lievittää Suomen metsäteollisuuteen iskenyttä rakennemuutosta, menetettiin käytännössä ilman julkista debattia 1990-luvulla Lipposen ja Niinistön toimesta. Valtion finanssipolitiikkaa, johon kuuluu verojen asettaminen ja julkistalouden säätely ei saa luovuttaa Suomen taloudellisista ja sosiaalisista erityispiirteistä tietämättömille EU- byrokraateille ja epädemokraattisille EU-elimille samaan tapaan. Suomen itsenäisyyden viimeisiä rippeitä ei voida uhrata häpeällisellä tavalla EU-alttarilla Etelä-Euroopan velkakriisiä hyväksikäyttämällä.

EU-supervaltio rakenteilla

2011-11-27T12:22:00.001-08:00

Euroopan rahaliiton velkakriisin saadessa yhä vakavampia käänteitä ovat EU-eliitit jo kiireen vilkkaa synnyttämässä EU-supervaltiota pitääkseen epäonnistuneen europrojektin hengissä. Yhteisvastuullisuuteen perustuvat eurobondit ja komission vaatimukset sanella jäsenvaltioiden finanssipolitiikka ja tarvittaessa automaattisilla sanktioilla rangaista uppiniskaisia jäsenmaita on tie kohti hirviöimäistä liittovaltiorakennelmaa, joka ei Suomen kansalta koskaan tule saamaan hyväksyntää

Eurokriisissä on pitkälti jäsenmaiden kesken vallitsevien valtionhallinnon korruption ja kansantaloudellisen kilpailukyvyn erojen lisäksi kyse euroideologian täydellisestä konkurssista. Ei ole olemassa mitään yhteistä eurooppalaista kansaa. Latinalaisen ja germaanis-protestanttisen Euroopan kulttuurit ovat monelta keskeisiltä osiltaan täysin erilaiset, mikä väistämättä tekee ajatuksen yhteisestä valuuttaunionista mahdottomaksi. Yksikään Pohjois-Euroopan protestanttinen- tai saksankielinen maa ei ole joutunut pyytämään EU:lta rahallista apua julkisen talouden velkakierteen katkaisemiseksi. Etelä-Euroopan konkurssin taustalla on pitkälti kyse latinalaisen Euroopan kyvyttömyydestä kerätä kansalaisiltaan veroja, hillitä yksityistä velkakulutusta ja kyvyttömyydestä kehittää vientiin soveltuvia korkean jalostusasteen tuotteita. Ainoastaan Pohjois-Italian alue on Välimeren ympäristössä vauras korkean elintason palvelutalous. Italian kokonaiskansantaloudellista suorituskykyä laskee kuitenkin maan eteläosa, jossa paikoin elintaso ei ole paljon vuodesta 1950 noussut

EU rakennettiin alunperin eurooppalaisten päättäjien toimesta patoamaan Saksan vaikutusvaltaa toisen maailmansodan traumojen jälkeen. Toisen luokan maailmanvallaksi jäänyt Ranska on pystynyt aina viime vuosiin asti Saksalta rahaa lypsämällä ja EU:n antamaa arvovaltaa hyväksikäyttämällä esiintymään maailmanvaltana. Todellisuudesssa Ranskan taantuminen alkoi jo ennen ensimmäisestä maailmansotaa, jossa sitä piti pinnalla ainoastaan Englannin ja myöhemmin USA:n aseapu. Toisessa maailmansodassa Ranska miehitettiin jo viikkojen taistelujen jälkeen. Kylmän sodan aikaan Charles de Gaulle ja muut Ranskan presidentit toivat EU:hun tehottoman ja osittain korruptoituneen ranskalaisen hallintojärjestelmän, joka on yhä nyky-Euroopan asukkaalle täysin käsittämätön ymmärtää. EU:n hallinnon korruptiosta mm. se, ettei EU:n tilintarkastustuomioistuin ole yli 10 vuoteen hyväksynyt komission varainhoitoa.

Jos Euroopan Unionin rakenteet ja rahaliitto perustuisivat Pohjois-Eurooppalaisen taloudenpidon periaatteisiin läpinäkyvyydestä, vastuullisuudesta, luottamuksesta ja vastuusta tekemistään virheistä, ei nykyistä eurokriisiä olisi olemassakaan. Europäättäjät eivät silti pysty tunnustamaan ideologiansa haaksirikkoa, vaan hourailevat uuden suursodan uhasta ja maailmanlopusta, mikäli euroalue hajoaisi. Tämä kertoo siitä valtavasti poliittisesta pääomasta, mikä lapselliselle ajatukselle germaanis-protestanttisen ja latinalaisen Euroopan taloudellisen eroavaisuuden kieltävään eurovaluuttaan on sidottu. Saksan-Ranskan akseli onkin siis kovaa vauhtia liittovaltioistamassa EU:ta pysyvien vakausmekanismien kautta, joita seurannevat eurobondit ja EU-komission käskytysvalta kansallisista budjeteista. Nämä edellämainitut tekijät tulevat johtamaan tehottoman ranskalaisen hallintokulttuurin pyörittämään kolossaalliseen EU-supervaltioon, jossa rikkaimmat Pohjois-Euroopan maat pitävät omilla verovaroillaan Latinalaisen Euroopan maita taloudellisesti pinnalla ja luovuttavat viimeisetkin rippeet kansallisesta suvereniteetistään euroeliittien ideologian hengissä pitämiseksi. Mikäli EU:n kehitys toteutuu juuri tämän kaavan mukaan, on alkamassa synkkä jakso eurooppalaisessa historiassa ja päätepiste 1800-luvulta alkaneelle itsenäisten eurooppalaisten kansakuntien heräämiselle.

Enoch Powell- maahanmuuttokritiikin pioneeri

2011-10-16T14:07:00.000-07:00

Keskellä Euroopan hullua vuotta 1968, jolloin sosialistisista utopioista ja maailmanparantamisesta haltioitunut nuoriso mellakoi Länsi-Euroopan kaduilla, eräs Britannian konservatiivisen varjohallituksen jäsen Enoch Powell piti kenties yhden maan historian kuuluisimmista poliittisista puheista. Powellin Birmingham- tai tunnetummalta nimeltään Rivers of Blood-puhe otti voimakkaasti kantaa toisen maailman jälkimainingeissa alkaneeseen massiiviseen maahanmuuttoon Brittiläisen imperiumin eri osista emämaahan. Aina vuodesta 1948 lähtien Britannian alusmaiden kansalaisilla oli lähes vapaa oikeus muuttaa emämaahan, mikä oli jo vuoden 1968 paikkeilla nostanut näkyvien vähemmistöjen määrän lähes kahteen prosenttiin Britannian väkiluvusta. Tämä huolimatta siitä, ettei Britannian kansalaisia oltu missään vaiheessa konsultoi tästä valtavasta muutoksesta, jonkalaista maa ei yli tuhatvuotisen historiansa aikana ollut kokenut.

Enoch Powellin maahanmuuttokantaan oli erityisesti vaikuttanut hänen oleskelunsa toisen maailmansodan aikana tiedustelutehtävissä eri puolilla Aasiaa. Enoch Powell nautti erityisesti ajastaan Intiasta, jonka varakuninkuudesta hän oli koulupojasta lähtien unelmoinut. Powell huomasi kuitenkin Intiassa oleskellessaan, miten jännittyneet eri etnisten ryhmien välit olivat. Erityisesti hindujen ja muslimeiden molemmanpuolinen väkivalta ja terrori kauhistuttivat Powellia. Kokemuksensa perusteella hän teki sen johtopäätöksen, ettei Britannian monikulttuuristuminen toisi mukanaan eri etnisten ryhmien välistä harmoniaa ja sydämellistä rinnakkaiseloa, vaan anarkiaa, rikollisuutta ja lopulta eri kansanryhmien välisen sisällissodan.

Enoch Powell käytti Birminghamin puheessa kieltä, jota kukaan poliitikko ei ollut aiemmin uskaltanut käyttää. Hän siteerasi puheessa äänestysalueellaan käymiänsä keskusteluja huolestuneiden kansalaisten kanssa, jotka alkoivat tuntea olonsa toisen luokan kansalaisiksi maahanmuuttoaallon vyöryessä Englantiin. Erityisen tunteikkaasti Powell viittasi erääseen vanhaan rouvaan, joka oli vuokrannut omistamiaan asuntoja siirtolaisille. Nämä vuokralaiset olivat tämän rouvan kauhuksi alkaneet harrastaa terroria häntä vastaan ja tehneet rasismisyytöksiä rouvan huomauttaessa vuokralaistensa sopimattomista tavoista. Powell toi esiin myös erään katkeroituneen perheenisän kertomuksen. Kyseinen isä suunnitteli maastamuuttoa, koska ei halunnut nähdä lastensa kasvavan Britanniassa, joka oli kulttuurillisesti muuttunut tunnistamattomaksi. Tämä perheenisä pelkäsi, että 15-2o vuoden sisällä musta mies ottaa yliotteen valkoisesta miehestä.

Powell lopetti puheensa lainaukseen, Antiikin kenties kuuluisammalta runoilijalta, roomalaiselta Vergiliukselta. Powell viittasi puheessaan Vergiliuksen Aeneis-runoelman lausahdukseen "Kun katson eteenpäin, minut täyttää huoli, kuten roomalaiset, olen näkeväni Tiber-joen kuohuvan verenpaljoudesta". Powellilla oli tausta Antiikin kielten ja kulttuurien tutkijana. Hän oli saavuttanut häkellyttävän nuorena, 25-vuotiaana, klassisen kreikan kielen professuurin Sydneyn yliopistossa. Hänen koulutuksensa oli vaikuttanut Birminghamin puheen sisältöön, vaikkei vertaus Tiber-joen kuohumiseen verestä avautunut suurelle yleisölle Powellin tarkoittamalla tavalla. Vergiliuksen Aeneis-runoelmasta lainattu kohta kuitenkin ilmensi Enoch Powellin kokemaa syvää ahdistusta hänelle rakkaan Englannin sivilisaation peruuttamattomasta muutoksesta, johon ei oltu kysytty eikä saatu englantilaisten hyväksyntää.

Birminham-puhe johti Enoch Powellin erottamiseen konservatiivisesta varjohallituksesta ja johti hänen poliittiseen isolaatioon. Powellin puheen uskottiin kuitenkin vaikuttaneen konservatiivien yllätysvoittoon Britannian 1970 parlamenttivaaleissa. Vähemmän tunnettu fakta on se, että Britannian pääministerinä 1979-1990 toiminut Margaret Thatcher oli omaksanut Powellilta perusfilosofiansa talouspolitiikassa. Thatcher myös ennen 1979 parlamenttivaaleja varoitti powellmaisesti siirtolaisten tulvasta entisistä alusmaista Britanniaan, joka osaltaan neutralisoi silloisen äärioikeiston vaikutusvallan kasvun ja varmisti konservatiiveille maanvyörymävoiton vaaleissa.

Enoch Powellin Birmingham-puhe oli ensimmäisiä eurooppalaisen johtavan poliitikon puheita, jossa massiivisen maahanmuuton seuraukset kansalliselle identiteetille ja sisäiselle turvallisuudelle tuotiin selvästi esille. Powell esitti puheessaan kolmen kohdan ohjelman siirtolaisongelman ratkaisemiseksi, jonka osia olivat uuden tulomaahanmuuton minimointi, paluumuuton kannustaminen ja positiiviseen diskriminaation pyrkivän lainsäädännön hylkääminen. Kotimaisesta näkökulmasta katsottuna Powellin teesit eivät yllätyksettömästi ole olleet johtavina periaatteina kuluneen 20 vuoden aikana, jolloin Suomesta on tullut huomattavan ulkoeurooppalaisen maahanmuuton kohde.

Enoch Powell pystyi jo 1960-luvun lopussa näkemään kehityksen, joka on totta lähes jokaisessa Länsi-Euroopan suurkaupungissa, jossa suurin osa maahanmuuttajista asuu ghetoissa, vailla toivoa työstä tai koulutuksesta. Tämä yhteiskunnallinen trendi on lisännyt myös huomattavasti populististen puolueiden kannatusta joka puolella Eurooppaa, joka on saanut jo pahimmat hysteerikot pelkäämään kolmatta maailmansotaa. Kyse on kuitenkin yksinkertaisesti siitä, että vain populistiset puolueet tuntuvat ottavan kansalaisten huolten heidän isänmaidensa kulttuurillisen identiteetin hämärtymisestä tosissaan. Jos Britannian muut poliitikot olisivat kuunnelleet Enoch Powellia 1968, Britannian yhteiskunnan sisäinen koheesio olisi huomattavasti nykyistä paremmalla tolalla.

Voidaan esittää kysymys löytyykö Suomestakaan riittävää poliittista johtajuutta, jotta voimme välttää massamaahanmuuton aiheuttaman yhteiskunnallisen katastrofin? Valtapuolueittemme siirtolaisuusteeman ympärillä harjoittama hyssyttely ja vihapuhekauhistelu ei anna kovin valoisaa ennustetta Suomen kyvylle välttää Britannian virheet. Tämä järjestelmäpoliitikkojemme selkärangattomuus ja pelkuruus maahanmuuttokysymyksessä tulee pääasiassa tulevien sukupolvien taakaksi monitahoisina yhteiskunnallisina levottomuuksina. Pahempaa perintöä emme me suomalaiset voisi jättää lapsillemme ja lastenlapsillemme.

Eliitti haluaa murskata populistisen kansanliikkeen

2011-09-17T05:01:00.000-07:00

Huhtikuisista eduskuntavaaleista lähtien mediat ovat olleen pullollaan pääkirjoitustoimittajien, akateemikkojen, järjestelmäpoliitikkojen sekä erinnäisten "asiantuntijoiden" parkaisuja Suomessa vellovasta vihapuheen ja rasismin aallosta. Media on lisäksi hanakasti vahdannut eduskuntaan nousseiden uusien kansanedustajien tai jopa heidän taustajoukkojensa kommentointia sosiaalisessa mediassa löytääkseen todisteita heidän ihmisvastaisesta agendastaan. Tämä kaikki voidaan kuitenkin katsoa vain 1990-luvun globaalisaatio-monikulttuurisuusideologiaan hirttäytyneen eliitin epätoivoiseksi viimeiseksi yritykseksi hiljentää kansan syvistä riveistä nouseva populistinen liikehdintä.

Eliitti ei halua puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tälle joukolle integroitumiskyvyttömät maahanmuuttajat ovat voimavara, suomalaisen kulttuurin näivettyminen ulkolaisten tapojen vyöryessä rikkaus sekä rahan kippaaminen taloudellisesti surkastuneille Etelä-Euroopan maille vastuunkannon osoitus. Eliitti myös ihannoi kaikkea sitä taidetta ja muuta kulttuuria, mikä on mahdollisimman kaukana perisuomalaisista arvoista ja ihanteista. Parhainta kulttuuria eliitin mielestä on se, mikä asettaa koko suomalaisen identiteetin kyseenalaiseksi. Eihän Suomi olekaan eliitin mielestä kansakuntana, kun vain sosiaalinen konstruktio tai alistusmekanismi, joka tukahduttaa kaikenlaisten vähemmistöjen elinvoiman.

Populistinen liikehdintä lähtee kansan ytimestä. Se uskoo ihmisen henkiseen ja sivistykselliseen kasvuun, ilman eliitin ohjailua, jossa pyrkimyksenä on "väärien" mielipiteiden ja toimintapojen kitkeminen. Tämä päättäjiemme suitsuttama "asennekasvatus" on vastenmielinen tapa, jossa pyrkimyksenä on kasvattaa uusista sukupolvista eliitin ohjailtavissa olevia massoja. Eliitin unelma on Suomi kulttuurien sekamelskana ja postmodernina kerskakulutusyhteiskuntana, jolla on piikki auki Etelä-Euroopan suuntaan solidaarisuuden nimissä. Asiantuntijat ja järjestelmäpoliitikot näkisivät mieluusti Euroopan komission johtavan Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa sekä eurooppalaisen taloushallituksen sanelevan finanssipolitiikkaamme. Rahapolitiittinen päätöksentekohan on jo luovutettu Ekp:lle käytännössä ilman julkista keskustelua 1990-luvulla.

Populistinen liike tyrmää kaikki nämä eliitin hellimät visiot. Suomessa saa ajatella arvokonservatiivisesti ja tuoda julki kansallisen itsemääräämisoikeuden välttämättömyyden. Eliitin pitää perääntyä ja sallia kansalaisten mielipiteiden moniäänisyyys, eikä yrittää vuoden 1994 EU-kansanäänestyksen aikoihin harjoitetun mediajunttauksen tavoin pakottaa suomalaisia hyväksymään EU-supervaltiota, kansainvaelluksia ja utopiaradikalistisia yhteiskuntakokeiluja. Vihapuhedebatin kaltaiset kansalaisten harhautusyritykset eivät enää uuden mediakulttuurin aikakaudella tuo eliitille sen tavoittelemaa mielipidediktatuuria. Suomen kansa ei ole riippuvainen teoreetikkojen tai erinnäisten kuppikuntien määrittelemistä tulevaisuuden kuvista, vaan suomalaiset voivat itse valita tiensä ja kohtalonsa tässä yhä kaoottisemmaksi menevässä maailmassa.

Englannin mellakat monikulttuurisen ja egoistisen yhteiskunnan tulosta

2011-08-18T01:20:00.001-07:00

Lontoon ja muiden Englannin kaupunkien viimeviikkoiset mellakat nousivat myös Suomen mediassa suuren mielenkiinnon kohteeksi, vaikkakin uutisointi tapahtumasta oli hieman taannehtivaa. Mellakat alkoivat Lontoon poliisin ammuttua nuoren vähemmistöön kuuluvan miehen keskelle katua pidätystilanteessa. Mellakoiden tuloksena Lontoon lisäksi mm. Bristolin ja Suur-Manchesterin alueen lähiöt muuttuivat sotatantereeksi, jossa ryöstely ja ihmisten mukilointi sai pääosan. Britannian pääministeri David Cameron keskeytti lomansa mellakoiden takia ja käynnisti laajamittaisen poliisioperaation tilanteen taltuttamiseksi. Mellakat saatiin pikkuhiljaa kuriin ja niiden tiimoilta ollaan käyty ympäri Eurooppaa monitahoista keskustelua tapahtuman syistä ja seurauksista. Yhtä selittävää tekijää mellakoille ei ole mahdollistakaan osoittaa, mutta valtavirtamedia ei ole uskaltanut lähestyä tapahtumia individualistis-monikulttuurisen yhteiskunnan loppuna.

Poiketen suomalaisista lehdistä Saksan Die Welt-lehti laati taannoin tarkan profiilin, joka vastaa suurinta osaa mellakoiden tiimoilta tuomituista. Suurin osa mellakoinnin takia jälkiseuraamuksia kohdanneista olivat vähemmistöön kuuluvia, työttömiä ja vailla koulutusta. Tämä vastaa hyvin paljon Pariisin syksyn 2005 lähiökansannousuun osallistuneita ihmisiä. Lontoon mellakat eivät kuitenkaan olleet pelkästään vähemmistöjen tai köyhien aikaansaannosta, vaan riehumiseen osallistui mm. valkoisen työväenluokan edustajia ja hyväosaisten perheiden lapsia. Mellakoinnin keskeiseksi syyksi voidaan nähdä kaiken sallivan ja yltiöyksilöllisyyttä korostavan länsimaisen monikulttuurisuuden. Juuri tämä juurettomuutta ja ihmisten segregoitumista tukeva ideologia mahdollistaa täysin yhteiskunnasta piittaamattoman ja röyhkeän väkivallan teon Lontoon mellakoiden tapaan.

Suomessa pk-seudulla, erityisesti Vantaalla ja Itä-Helsingissä, on nähtävissä vakavaa yhteiskunnallisen pahoinvoinnin ja syrjäytymisen kasvua, joka voi purkautua Englannin mellakoiden tapaisena ilmiönä. Tähän kehitykseen ei valtiovalta ole viitsinyt paljoakaan puuttua, vaan monikulttuuristumiskehitys ja alueiden eriytyminen on saanut jatkua rauhassa. Six pack-hallituksen sisäasiainministeri Päivi Räsänen on tiukassa paikassa vaatiessaan mellakoinnin ennaltaehkäisyä Suomessa, sillä hallituskoalition sisällä vasemmisto ei nimittäin nähnyt Englannin mellakoissa muuta syytä, kuin sikäläisen oikeistohallituksen talouskuurin. Suomessa on ymmärrettävä, että hällä väliä-ideologia ja kaiken suvaitseminen johtaa väistämättä yhteiskunnalliseen umpikujaan, jossa anarkia ja nihilismi saavat vallan. Maamme tarvii vahvaa ja kestävää arvopohjaista politiikkaa, jotta maamme välttyisi muun Länsi-Euroopan lähes sisällissotamaisen tilanteen suurien kaupunkien lähiöalueilla. Tähän politiikkaan ei voi missään nimessä sisältyä ultraliberalistinen monikulturismi.

Jatkosodan syttymisestä 70 vuotta

2011-07-17T16:20:00.000-07:00

25.6 1941 alkoi kansamme jatkosota Neuvostoliittoa vastaan. 10.7 1941 julkistettu marsalkka Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky viitoitti sodankäynnin päämääräksi Moskovan rauhassa menetettyjen alueiden ja Itä-Karjalan vapauttamisen bolsevismin ikeestä. Kyseessä ei ollut imperialistinen julistus maamme pinta-alueen lisäämiseksi. Takana oli pikemminkin sotilaalliset tavoitteet turvata Suomelle helposti puolustettavan kolmen kannaksen rajan Karjalan kannakselle ja Aunuksen Karjalaan.

Loppuvuonna 1940 Neuvostoliiton ulkoasiainministeri Molotov oli aggressiiviseen sävyyn vaatinut Berliinin vierailullaan Suomen kysymyksen lopullista ratkaisua Baltian maiden tapaan. Suomen sotilastiedustelu oli myös havainnut neuvostojoukkojen lisääntyneen läsnäolon itärajamme tuntumassa vuoden 1940 kuluessa. Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomella ei yksinkertaisesti ollut muuta mahdollisuutta, kuin lyöttäytyä yhteen kansallissosialistisen Saksan kanssa samaan rintamaan maailmankommunismia ja Suomi-vihamielistä politiikkaa ajavaa Neuvostoliittoa vastaan.

Suomen sodanpäämääriin ei missään vaiheessa kuulunut Hitlerin Saksan tapaan kokonaisten kansanosien likvidoiminen tai Wehrmachtin komissaarikäskyn kaltaiset menetelmät teloittaa kaikki kommunismia levittävät henkilöt. Jatkosodassa oli kyse Suomen kansan pelastumisesta aggressiivisen ja vihamielisen itänaapurin hirmuhallitsija Stalinin kynsistä, joka tavoitteli maamme orjuuttamista ja tuhoamista.

Neuvostokommunismin murtumisen jälkeen 1990-luvun alussa myös jatkosodan veteraanit saivat ansaitsemansa kunnioituksen uhrauksistaan. Häpeälliset 60-lukulaisten aikanaan harrastamat veteraanien herjaamiset ovat onneksi jo historiaa. Suomalaisten on syytä muistaa ja kiittää yhä harvenevia veteraaniemme rivejä kansamme pelastamisesta bolsevismilta ja näin suomalaisen elämänmuodon tuholta.

Eurokriisi paljastaa rahaliiton heikon kulttuuris-taloudellisen perustan

2011-06-17T14:53:00.000-07:00

Kuluneen vuoden aikana jo kolme euromaata on joutunut taipumaan ja kysymään EU:lta ja IMF:ltä rahallisista tukea selviytyäkseen kasvavista velkavuoristaan. Portugalia, Kreikkaa ja Irlantia yhdistää viime vuosina harjoitetun talouspolitiikan katastrofaaliset virheet. Kulttuurillisesti nämä kaksi Etelä-Euroopan maata eroavat Irlannista kuitenkin huomattavasti. Eurokriisi on paljastanut, miten mahdotonta on sovittaa yhteinen korko- ja rahapolitiikka Euroopassa, jonka eri osissa talouden ja kulttuurin fundamentit poikkeavat toisistaan radikaalisti.

Jo Max Weberin kuuluisassa teoksessa eurooppalaisesta kapitalismista painotettiin protestanttista työetiikkaa ja halua löytää ratkaisut tämän maailman puolella turvautumatta tuonpuolisen haikailuun. Osittain katolilaisuudesta juontuvan kulttuurin vaikutus näkyy Etelä-Euroopan taloudenpidossa, jossa ei tunnuta ajateltavan pitkäjänteistä ja kestävää kehitystä, eivätkä päättäjät alueella tunnu elävän tässä päivässä. Tätä taloudenhoitoa leimaavat eturyhmäristiriidat, kansantaloudellisen kirjanpidon väärentely ja valtionvelan paisuttaminen. Myös ortodoksisen Kreikan talouspolitiikkaa ilmentävät nämä samat epäkohdat. Katolilaisessa Irlannissa sitä vastoin kansantaloudellisen velkakriisin aiheutti asuntokupla ja poikkeuksellisen alhainen yhteisöverokanta, joka houkutteli maahan spekulantteja, jotka kriisin puhjetessa ovat jättäneet Irlannin oman onnensa nojaan. Espanjan asuntokriisin seurauksena syntyneen 20 % työttömyysasteen ja valtionvelan kasvun pelätään ajavan tämän yhden EU:n suurimmista maista seuraavaksi kriisirahaston ja IMF:n asiakkaaksi.

Protestanttisessa Pohjois-Euroopassa sekä saksankielisissä maissa, Etelä-Euroopasta poiketen, talouspolitiikka on ollut pitkään vastuullista. Vaikka Saksa ylittikin vakaus- ja kasvusopimuksen 3 %:n budjettialijäämän rajan 2000-luvun alussa, ei maa missään vaiheessa ole sortunut Etelä-Euroopan tai Irlannin kaltaiseen vastuuttomaan talouspolitiikkaan. Rahaliittoon kuuluvissa Suomessa, Hollannissa, Itävallassa ja uudessa euromaa Virossa, taloudenhoito sitä vastoin on pitkään ollut esimerkillistä.

EKP:n korkopolitiikka on ollut keskeisenä osana aiheuttamassa EU:n kriisimaiden ongelmia. Matalat korot ja valuutan vakaus, mahdollistivat Etelä-Euroopassa holtittoman finanssipolitiikan, joka ei ennen euroaikaa oman valuutan arvon heilahdellessa ja korkojen noustessa olisi ollut mahdollista. Saksaa ja muita Euroopan vientivetoisia maita, kuten Suomea ja Hollantia, vakaa ja yliarvostuksesta vapaa euro, on osittain hyödyttänyt. Nämä edut ovat kuitenkin katoamassa Etelä-Euroopan maiden muuttuessa yhä painavammiksi riippakiviksi koko talousliiton uskottavuudelle. Euromaat ovat kulttuurisesti ja taloudellisesti niin eroavaisia, että tämä epäsymmetrisyys uhkaa ajaa Etelä-Euroopan maat vuosikausiksi velkakierteeseen ja köyhyyteen. Pohjois-Euroopan rasitteeksi taas tulevat rahan lapioiminen kriisimaille ja EKP:n raha- ja korkopolitiikan kiristyminen. Etelä-Euroopan on päästävä eurovankilasta velkasaneeraukseen, jonka jälkeen maiden on otettava oma valuutta takaisin käyttöön, joka mahdollistaisi reilun devalvaation tekemisen. Pohjois-Euroopan AAA-velkaluokituksen maiden olisi sitä vastoin pyrittävä tiivistämään yhteistyötään ja luomaan oma vahva talousalueensa. Vakaiden euromaiden olisi muutenkin keskityttävä EU-politiikassaan etusijassa toimivien sisämarkkinoiden kehittämiseen. Kansalaisille ärtymystä aiheuttavien suklaa-, kurkku- ja katiskadirektiivien sekä EU-komission vallankaappausta edistävien perussopimusten sijasta, päättäjiemme pitäisi keskittyä mahdollisen vakaan ja vauraan Euroopan luomiseen.

Kataisen sateenkaarihallitus

2011-05-17T16:02:00.000-07:00

Perussuomalaisten osalta hallitusneuvottelut loppuivat tunnusteluvaiheeseen EU:n Portugalipakettiin liittyvien erimielisyyksien vuoksi. Perussuomalaisten Portugalin rahalliselle tukemiselle kriittinen linja ankkuroitiin hyvissä ajoin ennen vaalipäivää, eikä monimuotoisista yrityksistä huolimatta sopivaa kompromissia ollut löydettävissä hallitustunnustelija Jyrki Kataisen kanssa. Katainen linjasikin uuden toiveensa hallituspohjaksi viime viikolla, jossa hän esitti hallituksen kokoonpanoksi viittä puoluetta. Kokoomuksen, sdp:n, rkp:n, kd:n ja vihreiden muodostaman koalition olisi tarkoitus hallita maatamme seuraavan vaalikauden ajan. Sdp kuitenkin sai neuvotteluihin ujutettua mukaan vielä vasemmistoliiton, jonka hallituskelpoisuuden Katainen arvioi tänään.

Ideologisesti Kataisen hallitus muistuttaa hyvin paljon Paavo Lipposen sateenkaarihallituksia, joita leimasi ideologisten vastinkappaleiden istuminen samassa hallituksessa. Nyt toistensa vastapooleina toimisivat lähinnä vihreät kd:lle. Vasemmistoliiton mahdollisen hallitusvastuun myötä, kokoomus saisi vasemmistoliitosta ideologisen vastinparinsa valtioneuvostoon. Poliittisen yhteistyökulttuurin näkökulmasta monenkirjavat koalitiot voivat olla hyväksi. Äänestäjien kuluttajansuojan kannalta asia ei kuitenkaan ole yhtä ruusuisa. Jo lähtöasemiltaan Kataisen sateenkaarihallitukselta tulee puuttumaan yhteinen ideologinen linja ja päätöksistä suurin osa tullee olemaan vesitettyjä kompromisseja, jossa tiukasti konservatiivinen kd, vasemmisto, kokoomus ja vihreät koittavat saada oman äänensä samaan aikaan kuuluviin. Maan poliittisen kulttuurin tervehdyttämisen ja suunnanmuutoksen kaipuun kannalta tuleva sateenkaarihallitus ei tule vastaamaan kansan tahtoa, mikä tulee vaikuttamaan ensi vuoden presidentinvaalien ja vuoden 2012 kunnallisvaalien tuloksiin.

Yksittäisillä politiikan sektoreilla Kataisen hallitus törmännee kiviseinään erityisesti ulkomaalaispolitiikassa, jossa vihreät ja rkp voivat harrastaa vielä suuremmalla painoarvolla ulkomaalaislain löysentämiseen tähtäävää politiikkaa, kuin edellisessä porvarihallituksessa, jossa suurilla hallituspuolueilla oli kahdestaan enemmistö eduskunnassa. Veropolitiikassakaan tuskin on löydettävissä johdonmukaista linjaa tämän eriskummallisen hallituskoalition toimesta. Todennäköisintä on, että veropolitiikkaa koskevissa neuvotteluissa jaetaan kaikille kaikkea mm. siten, että alvia nostetaan vain vähän demareiden toiveesta, viherverojen kerääminen jatkuu ja yhteisöverokanta laskee, muttei aivan kokoomuksen tahtomalle tasolle. Muhkeiden verovapaiden osinkojen verotukseen listaamattomista yhtiöistä tuskin tullaan puuttumaan kokoomuksen tahdosta. Tämänkaltainen kompromissi veropolitiikaksi ei vastaa maksukyvyn ja kansalaisten välisen solidaarisuuden periaatteiden täyttymistä, eikä sillä tule myös olemaan minkäänlaista dynaamista vaikutusta Suomen talouden kehitykseen lähivuosina.

Arvokonservatismin paluu

2010-12-22T23:54:00.000-08:00

Ympäri Euroopan pyyhkäissyt konservatismin aalto on jättänyt jälkensä myös Suomen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kyseessä ei ole 80-luvulla konservatiivisten tahojen edustaman markkinaliberalismin paluu, vaan arvokonservatismin uusi nousu poliittisen debatin keskiöön.

Arvopohjaisella politiikalla ovat Euroopan laajuisesti keskusta-oikeistolaiset ja sosiaalidemokraattiset puolueet saavuttaneet vaalimenestystä jo 20 vuotta lainaamalla poliittisilta kilpailijoiltaan keskeisimpiä poliittisia teesejä. Tämä ilmiö on monien eurooppalaisten mielissä häivyttänyt oikeiston ja vasemmiston eron, joka on johtanut suomalaistenkin kaipuuseen järjestelmämuutokseen.

Arvokonservatismi on noussut kantavaksi voimaksi tässä kansalaisten uudelleenasemoitumisessa, sillä sen mukaiset painotukset vastaavat useiden suomalaisten huoleen maamme tulevaisuudesta.

1960-luvulla alkanut eurooppalaisen irrottaminen vuosisataisista kristillis-länsimaisista traditioista ja normeista on saavuttanut pisteen, jossa kansa on kyseenalaistamassa johtavien eliittien vision länsimaisten yhteiskuntien tulevaisuudesta. Laajamittaisen maahanmuuton jatkuminen, rahoitusmarkkinoiden säätelyn purku, arvoliberalismin korostaminen moraalikysymyksissä ja kansallisuusaatteen syrjäyttämän globalisaatioideologian voittokulku, eivät ole saaneet rivikansalaisten varauksetonta kannatusta Suomessakaan. Tyytymättömyys hallitsevien luokkien määrittelemiin yhteiskunnan suuntaviivoihin on kanavoitumassa protestiksi.

Maamme päättäjät ovat joutumassa samaan umpikujaan monien eurooppalaisten kollegoidensa kanssa. Menneiden vuosikymmenten valtapolitiikkaan kuulunut ylhäältä alaspäin sanelu ei enää tietoliikennetekniikan ajalla saa suomalaisia varauksetta poliittisten päättäjien visioiden taakse.

Yksi eniten kansalaisia ja poliitikkojen enemmistöä erottava kysymys on Suomen muuttaminen monikulttuuriseksi valtioksi. Tämän kehityksen edistäminen on ollut kahden viime vuosikymmenen aikana maamme lähes kaikkien poliittisten tahojen asialistalla.

Ylevät kansainvälisten järjestöjen julistukset ja globalisaation korostaminen eivät ole pystyneet häivyttämään suomalaisten kaipuuta kansalliseen identiteettiin sekä jaettuihin moraali- ja normikäsityksiin. Tämä on kasvattanut tilausta arvokonservatiiviselle ajattelulle, joka korostaa perhettä, länsimaista kulttuuriperimää ja pidättyväisyyttä moraalikysymyksissä.

Tämä taantumuksellisuudeksi kutsutun arvokonservatismin suosio Euroopan laajuisesti osoittaa 60-luvulla alkaneen länsimaiden sisäisen kulttuurivapaamielisyyden edenneen liian pitkälle ja vauhdilla, joka ei vastaa eurooppalaisten toiveita.

Euroopan liberaalimpien maiden Hollannin ja Tanskan siirtyminen kovaa oikeistolaista politiikkaa ajavien tahojen käsiin pitäisi toimia herätyskelloina suomalaisille päättäjille seurata kansalaisten tuntoja. Hallitsevien luokkien olisikin syytä vastata rohkeasti suomalaisten toiveisiin kulttuuris-sosiaalisesti eheästä Suomesta.

Julkaistu Pohjalaisessa 23.12 2010

Teekutsut tuskin pelastavat Yhdysvaltoja

2010-11-17T17:43:00.000-08:00

Yhdysvaltain tuoreet kongressivaalit olivat kaksi vuotta sitten suuren euforian myötä valtaan nousseelle Barack Obamalle hänen presidenttikautensa tähän asti pahin poliittinen takaisku. Obaman demokraattinen puolue menetti enemmistönsä kongressin edustajainhuoneessa, säilyen samalla suurimpana puolueena senaatissa vain pienen marginaalin turvin. Tätä raskasta demokraattien vaalitappiota on selitetty Obaman massiivisilla talouden elvytyspaketeilla, terveydenhuoltouudistuksella sekä ponnettomalla ulkopolitiikalla. Nämä toimet ovat aiheuttaneet ymmärrettävästi paljon närää tavallisten amerikkalaisten keskuudessa.

Konservatiiviset amerikkalaistahot julistivatkin heti vaalitulosten selvittyä Amerikan tulleen palautetuksi takaisin kansalle Obaman keskusvaltiojohtoiselta politiikalta. Amerikan oikeisto ei kuitenkaan ole ymmärtänyt, etteivät nämä kongressivaalit pysty pysäyttämään Amerikan fundamentaalista muutosta eurooppalaisperäisen väestön dominoivasta supervallasta suhteellista vaikutusvaltaansa menettäväksi valtioksi.

Yhdysvaltain historia on ollut pitkälti yhtä suurta prosessia kohti täydellistä yksilöiden tasa-arvoa rotusorron ja valtiorasismin sävyttämästä menneisyydestä. Tämän tosiasian usein huomiotta jättävät eurooppalaiset konservatiivit, eivät ymmärrä, miksi sekakulttuurien muodostuminen ja laajamittainen maahanmuutto on Amerikan oikeistolle niin helppoa hyväksyä. Euroopasta poiketen pienikin kritiikkiä kolmannesta maailmasta suuntautuvaa siirtolaisuutta, vähemmistöryhmien sosioekonomia vaikeuksia tai kulttuurisia ongelmakohtia kohtaan koetaan Yhdysvalloissa rotuerotteluajan henkiseksi. Amerikassa ei voisi tulla kysymykseenkään käydä Euroopan tyylisesti hyvin kriittisiä keskusteluja koko maahanmuuton tarpeesta tai muslimitaustaisen väestön kotoutumisen täydellisestä epäonnistumisesta.

Konservatiivinen teekutsuliike on republikaanisen puolueen vanavedessä tuonut esille lukuisia Obaman hallinnon epäkohtia, joskin se on sortunut vähättelemään tavallisten kansalaisten oikeutta perusterveydenhuoltoon sekä kritisoinut finanssimarkkinoiden valvonnan tarpeellista kiristämistä. Teekutsuliike ei kuitenkaan ole ymmärtänyt, että yhtenäinen kansallinen kulttuuri on edellytys heidän ihailemansa markkinatalouden toiminnalle.

Yhdysvallat on menossa kohti muutossa, jota ei ole länsimaiden historiassa nähty. Nykyinen enemmistöväestö on maassa muutaman vuosikymmenen päästä vain yksi vähemmistö muiden joukossa. Suomessa ja Euroopassa onkin syytä tarkastella Amerikan kehityksen valossa, onko maa sittenkään niin esimerkillisesti pystynyt sulauttamaan eri kulttuuriset ja etniset vähemmistönsä varjelemalla samalla kansallista kulttuuriaan.

Yhdysvallat pyrkinee seuraavina vuosikymmeninä suuntaamaan ulkopolitiikkaansa yhä enemmän Aasian ja muun kolmannen maailman suuntaan pelkästään väestörakenteensa vuoksi. Euroopan on syytä henkisesti valmistautua jälki-amerikkalaiseen aikaan, jolloin ensimmäisen kerran satoihin vuosiin eurooppalaisperäiset ihmiset eivät yksin määritä maailman kohtaloa.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.11 2010

Saksalaisista oppia maahanmuutossa

2010-10-20T08:11:00.000-07:00

EU:n suurimmassa jäsenmaassa Saksassa on keskusteltu kuluneen syksyn aikana värikkäästi maahanmuutosta sekä maan ulkomaalaistaustaisen väestön kotoutumisesta. Keskustelun sytyttäjänä toimi sosiaalidemokraattinen Saksan keskuspankin ex-jäsen Thilo Sarrazin, joka syyskuussa julkaistussa kirjassaan "Saksa tuhoaa itsensä", esittää tilastollisin ja sosiologisin perusteluin maahanmuuton olevan Saksan perikato.

Erityisesti Sarrazin soimii maan neljämiljoonaista muslimivähemmistöä, joka hänen mukaansa vie Saksan asukkaiden keskimääräistä koulutustasoa alaspäin sekä on hyvinvointivaltiolle kestämätön rasite. Kirjan julkaisu aiheutti poliittisessa luokassa ja mediassa vastalauseiden ryöpyn, mikä aiheutti lopulta Sarrazinin erottamisen työtehtävistään Saksan keskuspankissa.

Saksan liittotasavalta alkoi rekrytoida siirtotyöläisiä maan talousihmeen aikana toisen maailmansodan jälkeen. Värväyksen taustalla oli idea, että nämä vierastyöläiset palaisivat omiin kotimaihinsa työkomennustensa jälkeen. Maailman öljykriisin myötä 1973 julistetun maahanmuuttostopin myötä, vierasmaalaisten rekrytointi Saksaan lopetettiin. Maahanmuutto ei kuitenkaan loppunut, sillä se vain muutti muotoon perheenyhdistämiseksi tai pakolaisuudeksi.

Saksan poliittinen luokka kielsi ulkomaalaisongelman olemassaolon ja yritti saada erityisesti turkkilaisia palaamaan takaisin kotimaahansa tarjoamalla siihen taloudellisesta tukea. Monet muualta Euroopasta Saksaan rekrytoidut työntekijät palasivatkin, mutta turkkilaiset eivät halunneetkaan jättää Saksaa palatakseen epävakaiseen ja köyhään Turkkiin.

"Saksa ei ole maahanmuuttomaa" oli erityisesti Helmut Kohlin valtakaudella virallinen hallituksen iskulause, jolla tyynnyteltiin ulkomaalaistaustaisen väestön kasvusta huolestuneita kansalaisia. Samalla kuitenkin ulkomaalaisten virta Saksaan jatkoi kasvamistaan ja 1990-luvun huippuvuosina Saksaan tuli vuodessa jopa miljoona ulkomaalaista. Tämä johti 2000-luvun alussa Saksassa ensimmäisen varsinaisen ulkomaalaislain säätämiseen sekä kansalaisuuslain reformaatioon. 2007 Merkelin johtama koalitiohallitus kiristi ulkomaalaissäädöksiä vielä lisää, mikä on johtanut siihen, että parina viime vuotena Saksassa maastamuuttaneiden osuus on ylittänyt maahanmuuttojen määrän.

Saksan kovaksi kiihtyneen maahanmuuttokeskustelun aikana maan liittokansleri Merkel on todennut, ettei monikulttuurinen yhteiskunta toimi. Merkel linjasi myös ulkomaalaisten työntekijöiden rekrytoinnin olevan toissijaista maassa jo olevien saksalaisten ja maahanmuuttajien työllistämiselle. Suomen työvoiman kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan ovat monet tahot esittäneet ratkaisuksi aktiivista ulkomaalaisten houkuttelua maahan. Jos Euroopan suurin talous ei ole pystynyt edes EU-jäsenyyttä hakevasta Turkista tulevia ihmisiä kotouttamaan, miten Suomi pystyisi integroimaan vielä kauempaa maahan haettuja vierastyöläisiä? Suomen kotouttamiskeskustelukin tuntuu olevan vuosikymmenen jäljessä Saksasta. Suomen olisikin nyt syytä seurata muun Euroopan tilannetta ja tehdä ulkomaalaispolitiikassaan tarvittavat korjausliikkeet sekä luovuttava monikulttuurisuudesta kotouttamisen lähtökohtana.

Julkaistu Pohjalaisessa 19.10 2010

Eurooppa etsii suuntaa

2010-09-07T01:37:00.000-07:00

Finanssikriisin jälkimainingeissa alkanut kansallinen kuohunta on sysännyt vanhan maanosamme hyvin kiinnostavalle polulle. Maassa toisensa jälkeen sosiaalidemokraattiset hallitukset ovat joutuneet luopumaan vallasta, jota he ovat pitäneet lähes itsestäänselvyytenä aina 1960-luvun kulttuuriradikalismin ajoista lähtien. Porvarilliset hallitukset johtavat tätä nykyä viittä EU:n suurimmista jäsenvaltioista, joka on kääntänyt vielä 10 vuotta sitten vallinneen sosialidemokraattisen hegemonian päälaelleen. Tämä kehitys juontaa juurensa työläisten luokkatietoisuuden vähentymisestä, demarijohtoisten hallitusten harjoittamasta uusliberalismista, mutta tärkeimpänä syynä vasemmiston romahdukselle lienee identiteettipolitiikan nousu Euroopan poliittisen debatin keskiöön.

Identiteettikeskustelun pääasiallisina sytyttäjinä ovat olleet kansallismieliset populistipuolueet, joiden kannatus on jo melkein jokaisessa Länsi-Euroopan maassa yli kymmenen prosenttia, Norjassa ja Sveitsissä jopa lähelle 30 prosenttia. Mitä tämä identiteettipolitiikkaa pitää sisällään ja onko se uhka satavuotisten yhteiskuntiemme yhtenäisyydelle, ovat kysymyksiä, joihin monet kommentaattorit herkästi tarttuvat kuitenkaan ymmärtämättä Euroopan kulttuurista ja henkistä identiteettiä.

Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät ole vain yhtäkkiä ilmestyneet maan päälle, vaan instituutioillamme ja tavoillamme on syvät tuhatvuotiset juuret. Helleenisen kulttuurin hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelun päälle rakentunut lähimmäisenrakkautta ja armoa korostava kristillinen etiikka ovat kulttuurimme vanhin perusta. 1700-luvun lopulla valtavirtaistunut tieteellinen rationalismi sekä ihmisoikeusajattelun läpimurto muovasit länsimaisen kulttuurimme sellaiseksi, kuin me sen nyt tunnemme. Tämän tradition puolustamiseksi on noussut identiteettipolitiikka, joka korostaa länsimaisen perimän säilyttämistä.

Sveitsin kansan äänestämä minareettikielto sekä liberaalin Hollannin kansallismielisen populismin nousu ovat viimeisimpiä todisteita eurooppalaisten halusta säilyttää oma kulttuurinsa huolimatta eliittien ja kansainvälisten järjestöjen halusta luoda rajaton maailmanyhteisö. Emme voi pyyhkiä pois satojen vuosien yhtenäiskulttuurin aikaa Euroopassa, vain vetoamalla yleismaailmallisuuden edistämiseen sekä vieraiden kulttuureiden oletettuun rikastavaan vaikutukseen.

On tullut aika myöntää, että 1960-lukulainen ruusunpunainen maailmankuva, jossa voimme vain suvaitsemalla ja silmät faktoilta ummistamalla luoda paremman maailman, on murskaavalla tavalla epäonnistunut. Olemme tuoneet eurooppalaisen arvoyhteisömme sisään valtavan määrän ihmisiä, jotka eivät jaa arvojamme eivätkä kansallista identiteettiä. Näitä ihmisiä emme pysty integroimaan ellemme ole sinut oman kansallisen identiteettimme kanssa. Euroopan on syytä ottaa finanssikriisin jälkimainingeissa selkeä aikalisä ja miettiä, miten elämänmuotomme säilyy.

Julkaistu Pohjalaisessa 7.9 2010

Globalisaatio hiipumassa

2010-08-15T15:19:00.000-07:00

Reaalisosialismin murtumisen jälkeen globalisaatiosta on tullut ilmiö, jota myötäillen tai vastustaen eri kansakunnat hahmottavat roolinsa maailmassa. Terminä globalisaatio on harhaanjohtava. Kyseessä ei ole oikeastaan uuden maailmankulttuurin muotoutuminen, joka ammentaisi vaikutteita eri maanosien kulttuureista, vaan pikemminkin maapallon amerikanisaatio. Amerikkalaisjohtoinen rahamarkkinoiden vapauttaminen, ylikansallisten yritysten voittokulku ja kansainvälisten järjestöjen kuten IMF:n ja WTO:n vallan kasvu heikentävät kansallisvaltioiden suvereniteettia ja alistavat poliittisen koneiston toimimaan ylikansallisuuden ehdoilla.

1990-luku brändättiin tämän kehityksen vuosikymmeneksi, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen teki globalisaation kylkeen ensimmäiset säröt.

Finanssikriisi sekä islamilaisen ja läntisen maailman yhteentörmäys haastoivat globalisaation siunauksellisuuden tavalla, joka on pistänyt eurooppalaisetkin poliitikot pohtimaan suhtautumistaan maanosamme kohtalon kysymyksiin. Amerikkalaisjohtoisen globaalitalouden umpikuja ja islamilaiselle radikalismille tietä tasoittava monikulttuurisuuden ideologia ovat pulmia, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Ongelmat on ensisijaisesti ratkaistava kansallisiin teeseihin, ei globalisaatioaatteeseen tukeutuen.

Edesmennyt amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Samuel P. Huntington kuvasi aikamme ihmistä "Davosin mieheksi". Tämä ylikansallinen tekijä ei ole lojaali millekään valtiolle. Davosin mies ei tunnusta kansallisia rajoja, sillä hänen toimintaansa motivoi voittojen maksimointi ja oman uran edistäminen hyväksikäyttämällä ylikansallisia verkostoja vähät välittämättä seurauksista ympäristölle. Varsinkin ylikansallisissa yrityksissä davosilaisuus on vallalla.

Poskettoman ahneuden ajama amerikkalainen talouden uusliberalismi ei ole kuitenkaan päämäärä, johon idän nousevat mahdit pyrkivät. Kiina on päättäväisesti vastustanut Yhdysvaltain vaatimuksia valuuttansa revalvoinnista ja vientivetoisuuden korvaamista kotimaisella velkakuluttamisella. Amerikan esimerkin vastaisesti Kiinalla ei ole aikomustakaan korvata kotimaisia työntekijöitään ulkomaalaisilla halpatyöläisillä tai siirtää kokonaisia tuotannonaloja vielä halvemman tuotannon maihin.

Amerikkalaishenkinen globalisaatio on kokenut haaksirikon myös poliittisella sektorilla. Amerikkalaisen demokratianäkemyksen voittokulku ei ole ollut ehdoton kaikkialla maailmassa. Lähi-idässä tukeudutaan hyvin teokraattisiin hallintomalleihin, kun taas Itä-Aasiassa yhdistellään paikalliseen autotääriseen valtiokulttuuriin piirteitä länsimaisesta oikeus- ja valtiojärjestelmästä hylkäämättä kansallista identiteettiä. Länsi-Eurooppassa on taas viimeisen 10 vuoden aikana syntynyt lähes jokaisessa maassa vahvoja kansallismielisiä puolueita, jotka ovat muuttaneet maittensa poliittisen kulttuurin radikaalisti. Varsinkin Hollannissa ja Tanskassa muutos on ollut niin suuri, ettei entisiä 60-lukulaisten ihannemaita tunnista entisikseen. Amerikkalainen naiivi usko liberaalidemokraattisiin julistuksiin sekä vapaiden markkinoiden kaikkivoipaisuuteen näyttääkin törmänneen kiviseinään kaikkialla maailmassa. Euroopassakaan kansalaiset eivät halua mukisematta joutua ylikansallisten asiantuntijaelimien tai kansainvälisen pääoman ohjailtavaksi.

Julkaistu Pohjalaisessa 15.8 2010

Vihreiden politiikka faktojen sivuuttamista

2010-07-27T04:23:00.000-07:00

Vaasan seudun vihreiden puheenjohtaja Juha Tuomikoski ruoti vastineessaan (Pohjalainen 20.7) kantojani punavihreiden tahojen politiikasta. En yksilöinyt puoluetta, jonka agendaan punavihreys kuuluisi. Vaikka tarkoitukseni oli yhteiseurooppalaisesta näkökulmasta pohtia rajojen poistamista toivovien ideologiaa, on vihreiden politiikkaa juuri malliesimerkki kansallisen edun sivuuttavasta punavihreydestä.

Vihreiden maahanmuuttopoliittinen linja perustuu idealismiin, jonka mukaan maahanmuuttoa on turha säädellä ja kansainvaellukset ovat väistämättömiä. Tämä siitäkin huolimatta, että kolmannen maailman ihmisten laajamittainen siirtäminen korkean elintason Eurooppaan lisää maanosan teollisia päästöjä väestönkasvun takia.

Kasvava islamisaatio, joka tarkoittaa naisten sosioekonomista alennustilaa, vihaa sukupuolivähemmistöjä kohtaan ja teokratian paluuta Eurooppaan, ei tunnu vihreitä haittaavan. Vihreä poliitikko Elina Moisio totesi Vihreässä langassa Sveitsin minareettikiellon jälkeen maanosan olevan jo islamilainen. Se on huolestuttava lausunto tuhansia vuosia kristillisen sivilisaation muovaaman Euroopan nykytilasta.

Halpatyövoimamarkkinoiden luominen ulkomaisella vuokratyövoimalla on tekeillä vihreän työministeri Anni Sinnemäen ansiosta. Täysin vapaan työperäisen maahanmuuton mahdollistava lakihanke massatyöttömyydestä ja väärinkäytöksistä kärsivän rakennusalan nykytilasta huolimatta on jo edennyt valiokuntakäsittelyyn. Laki palvelee halpatyövoimaa himoavia uusliberalisteja, jotka näin saavat vetoapua vihreältä ministeriltä.

Vihreiden perusarvoihin kuuluu Tuomikosken mukaan myös pohjoismainen hyvinvointivaltio. Sen säilyttäminen on mahdollista vain valikoivan maahanmuuttopolitiikan oloissa, jolloin emme ota taakaksemme valtavia määriä sosioekonomisesti vaikeassa tilassa olevia ihmisiä.

Hyvinvointivaltion pyörittämiseen tarvittavaan energiatuotannon turvaamiseen vihreillä ei ole vastauksia. Nykyisessä tilanteessa, jossa ei korvaavia energialähteitä ole tarjolla, on vastuutonta vastustaa ydinvoiman lisärakentamista.

Suomalaiskansallisen kulttuurin korvaaminen joka puolella Eurooppaa epäonnistuneella ja konflikteja synnyttävällä monikulttuurisuudella heikentää kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta rahoittaa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoa. Monikulttuurisuuden edistäminen on silti vihreiden kärkiteemoja. Jos heidän poliittinen painoarvonsa pysyy nykyisenkaltaisessa kohtuuttomuudessa, ei pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon ja suomalaiseen elämänmuotoon perustuvalla kulttuurillamme ole ruusuisia tulevaisuudennäkymiä.

Julkaistu Pohjalaisessa 24.7 2010

Uusliberalistit ja punavihreät poistaisivat kansalliset rajat

2010-07-15T04:50:00.000-07:00

Globalisaatiota kannattavien yhteenotot punavihreiden aktivistien kanssa ovat arkipäivää lähes jokaisen suuren talouspoliittisen foorumin kokoontuessa. G20-kokouksissa ovat tulleet normiksi laajat mielenosoitukset kokousalueen ulkopuolella. Mielenosoittajat koostuvat sekalaisista anarkisteista, kovan linjan vasemmistolaisista ja muista tyytymättömistä, joille nyky-yhteiskunnan kehityksen suunta ei ole mieleen.

Punavihreys on tätä moniäänistä seurakuntaa eniten yhdistävä tekijä. Kuitenkaan rajatonta markkinoiden valtaa edustavien talousfoorumeiden osallistujat eivät ole niin kaukana punavihreistä. Molemmat pyrkivät luomaan uuden maailman, jossa perinteisellä länsimaisella kulttuurilla ei juuri ole sijaa.

Sekä uusliberalistit että punavihreät ovat rajoittamattoman maahanmuuton kannalla. Punavihreiden inho kansallisia kulttuureja kohtaan on syynä heidän kritiikittömään suhtautumiseensa Euroopan islamisaatiota kohtaan. Ei-länsimaalainen maahanmuutto on punavihreille väline tuhota satoja vuosia vanhat eurooppalais-länsimaiset kulttuurit.

Uusliberalistit taas toivovat massamaahanmuuton pitävän kotimaisten työntekijöiden palkat alhaalla ja sekoittavan työehtosopimusjärjestelmän luomalla halpatyömarkkinat. Maahanmuutossa punavihreät arvot kohtaavatkin harmaat markkinavoimat kumpiakin tahoja hyödyttävällä tavalla.

Tavoite luoda uusi ihminen on monien totalitarististen ideologioiden taustalla. Yllättäen sekä uusliberalistit että punavihreät pyrkivät juuri tähän. Molemmille ideologioille kansallisilla rajoilla ei ole mitään väliä. Ihminen on punavihreille ja uusliberalisteille globaali tekijä, jonka prioriteetteina ovat nälänhädän poistaminen Afrikasta tai osakesijoitusten maksimointi Itä-Aasian markkinoilla kansallisten ongelmien ja epäkohtien korjaamisen sijasta.

Tämänkaltainen juureton, lähiympäristöstään vähät välittävä maailmankansalainen parhaiten pystyy edistämään punavihreiden ja uusliberalistien toivomaa kehitystä. Siksi lobbaus onkin suurta molemmmilta tahoilta, että vastaavanlaisen juurettomuuden tukeminen otettaisiin jo peruskouluopintojen pohjaksi.

Ihminen on aina määrittänyt itsensä suhteessa vallitsevaan ympäristöön alkaen ydinperheestä aina kansakuntaan. Tämän vuorovaikutusketjun tarkoituksellinen rikkominen poliittis-taloudellisen eliitin toimesta näkyy eurooppalaisten äänestyskäyttäytymisessä. Maa toisensa jälkeen on antanut äänivyöryn kansallisuusaatetta puolustaville populistipuolueille. Syy tähän on yksinkertainen.

Vasemmisto ja oikeisto eivät ole enää toistensa vaihtoehtoja. Kumpikin taho pyrkii luomaan uuden maailman, jossa oikeiston hellimät markkinavoimat tai vasemmiston tapauksessa punavihreät, sosiaaliromanttiset unelmat korvaavat kansallisen kulttuurin ja kotiseuturakkauden.

Populistien vaihtoehdot koetaan vaaraksi eurooppalaiselle demokratialle. Kansallisuusaatteella ratsastavat liikkeet eivät ole kuitenkaan Euroopalle uhka. Päinvastoin, parhaimmassa tapauksessa ne palauttavat uusliberalismiin tai monikulttuurisuuden utopioihin hurahtaneet järjestelmäpoliitiikot kestävimmille urille, mikä parantaisi Eueoopan asemaa kiihtyvässä kilpailussa Aasian nousevia mahteja vastaan.

Julkaistu Pohjalaisessa 15.7 2010

Keskustan harharetket

2010-06-21T08:37:00.000-07:00

Vaalirahaskandaaleista, huonoissa kannatusluvuista sekä sisäisestä hajaannuksesta kärsivä Keskusta uudisti Lahden puoluekokouksessaan lähes koko puoluejohtonsa. Kenkää saivat monien kohujen keskiöön joutunut puoluesihteeri Jarmo Korhonen sekä viimeinen keskustakonservatiivinen varapuheenjohtaja Antti Rantakangas. Nykyinen Keskustan puoluejohto puoluetoimiston ohella on näin viherliberaalien keskustalaisten käsissä. Johtaako tämä kasvojenpesu Keskustan taholta kasvaviin kannatuslukuihin? Lukuisat faktat puhuvat Keskustan uutta nousua vastaan.

Suomessa on ylitarjontaa liberaalista politiikasta poliittisen vasemmiston, Rkp:n sekä suurien porvaripuolueiden sosiaaliliberaalien linjauksien vuoksi. Tähän arvokonservatismin kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan on Perussuomalaisten nousu perustunut. Keskusta ei näyttänyt puoluekokouksessaan pienintäkään myötämielistä elettä sen konservatiivisten kantaäänestäjien suuntaan. Sitä vastoin kovin sanankääntein muistutettiin Keskustan historiallisesta tehtävästä "äärioikeistoa" vastaan. Nämä olivat kauniita sanoja, mutta puolueen kannatukseen niillä tuskin on mitään merkitystä. Mikäli Keskusta nykypolitiikassakaan aikoo Vihreää puoluetta muistuttavalla humanismilla haastaa Perussuomalaisten nousun, tuloksena on Keskustan tippuminen keskisuurten puolueiden sarjaan.

Keskustan ideologiset linjavedot asettavat puolueen erikoiseen asemaan. Keskustan äänestäjät ovat pääosin maaseudulla asuvia vanhoillisia sekä monesti herätysliikkeisiin kuuluvia kansalaisia, Keskustan puoluejohdon edustavan samaan aikaan yleismaailmallista cityliberalismia. Kokoomuspuolue on Keskustan tavoin pitkälti hylännyt perinteisen konservatismin sosiaaliliberaalisuuden alttarilla. Kokoomus on kuitenkin tarjonnut foorumin myös ideologisilla toisinajattelijoille kuten Wille Rydmanille ja Kai Pöntiselle. Keskusta sitä vastoin on itsepäisesti kieltäytynyt nostamassa profiilia kansalaista huolestuttavissa kysymyksissä kuten ulkomaalaispolitiikassa.

Keskustan tie voi hyvinkin seurata Norjan ja Tanskan tietä, jossa sikäläiset keskustapuolueet ovat viiden prosentin kannatuksen tuntumassa. Euroopassa liberalismiin vetoavat puolueet ovat menestyneet, vain jos linjaksi on otettu kovaa linjaa rikollisuutta ja maahanmuuttoa kohtaan ajava sekä markkinatalouden myönteisyyttä korostava oikeistoliberalismi. Tanskan oikeistoliberaalin Venstre-puolueen lukuisat vaalivoitot sekä Hollannin oikeistoliberaalin VVD:n tuore nousu maan suurimmaksi puolueeksi yli sataan vuoteen ovat tästä todiste. Sosiaaliliberaalien kannatus Norjassa, Ruotsissa, Englannissa ja Saksassa on sitä vastoin pohjamudissa. Suomessa näyttää olevan tapahtumassa selkeä poliittinen kulttuurin muutos, jossa politiikka on polarisoitumassa oikeiston ja vasemmiston kamppailuksi, poliittisen keskustan jäädessä paitsioon.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.6 2010

USA menossa Rooman tietä

2010-05-12T10:35:00.000-07:00

Kaikki maailmanhistorian suurimmat valtakunnat ovat kaatuneet. Rooman valtakunnan, Bysantin keisarikunnan sekä Britannian imperiumin kaltaiset maailmanvallat ovat nykyihmiselle vain erinäisiä lukuja historian lehdillä.

Nykymaailman ainoa todellinen supervalta Amerikan Yhdysvallat on ollut käymistilassa syksyllä 2008 alkaneesta finanssikriisistä asti. On mielenkiintoista pohtia, ovatko sen johdosta syntyneet valtavat sisäpoliittiset kiistat ja ulkopoliittiset vaikeudet oire Yhdysvaltain valta-aseman lopullisesta heikentymisestä?

USA oli 70-luvulla, selvitettyään vuosisataiset kiistakysymykset mustaihoisten amerikkalaisten kansalaisoikeuksista, maailman ylivoimaisesti voimakkain maa sekä kansantaloudellisesti että poliittis-militaristisesti.

Jo NL:n johtajan Brezhnevin aikana alkoi näkyä selkeitä merkkejä reaalisosialismin mahdottomuudesta. Amerikka olikin 20 vuoden päästä kylmän sodan yksinoikeutettu voittaja. Yhdysvallat oli 70-luvulla myös kulttuurisesti varsin yhtenäinen huolimatta 60-luvun turbulenssista. Väestörakenteeltaan maa oli vahvasti anglosaksinen, joka takasi läheiset välit varsinkin Isoon-Britanniaan. Tämä kaikki on kuitenkin jo historiaa, vaikkei aikaa ole kulunut edes puolta vuosisataa.

Amerikan väestörakenne on kokemassa historiallisesti ainutlaatuisen muutoksen. Eurooppaan juurensa määrittävät ihmiset ovat vähemmistö muutaman vuosikymmenen sisällä. Syynä muutokseen on pääasiassa maahanmuutto Etelä-Amerikasta. Se on hajottanut perinteisen amerikkalaisen sulatusuunin toimivuuden.

Yhdysvallat on kulttuurisesti hyvin jakautunut verrattuna edellisiin vuosikymmeniin. Nuorten ikäluokkien palvoessa Hollywoodin pinnallisia ja keinotekoisia arvoja, vanhemmat ikäluokat kulkevat kivääri olalla ja ottavat elämänohjeensa fundamentaalisella tavalla tulkitusta kristinuskosta. Maantieteellinen jako konservatiivisiin ja liberaaleihin osavaltioihin on yhä kiihtynyt Obaman aikana. Eräissä syvän etelän osavaltioissa on jopa pohdittu eroamista liittovaltiosta.

Ideologia henkilökohtaisesta vapaudesta, joka on Yhdysvaltain alhaisen veroasteen sekä pienen julkisen sektorin taustalla, on myös murenemassa. Maan kansalaiset eivät enää ole varmoja, onko syytä olla ylpeä, että USA on ainoa länsimaa, jossa olemattoman sosiaalisektorin vuoksi on kehitysmaan piirteitä köyhimmissä yhteisöissä tai alueilla.

Poliittisen eliitin vapaan markkinatalouden sokea ihannointi, joka oli finanssikriisin perinnäisimpänä syynä, on pakottanut amerikkalaiset syvään itsetutkiskeluun. Amerikan poliittisen eliitin sekä Wall Streetin symbioosi onkin joutunut kovan kritiikin kohteeksi.

Yhdysvaltain poliittisen johdon kyvyttömyys ratkaista sisäpoliittisten kiistojen lisäksi Lähi-idän noidankehää, Aasian nousua sekä Yhdysvaltain velkavankeutta Kiinasta luovat hyvin synkän kuvan maan tulevaisuudesta.

Eurooppalaisten ja myös suomalaisten on syytä valmistautua moninapaisen maailman muodostumiseen. Siinä Amerikan vaikutusvalta on huomattavasti pienentynyt. Tämä olisi jo pelkästään kansallisen turvallisuuden kannalta viisas lähtökohta.

Julkaistu Pohjalaisessa 11.5 2010

Suomenruotsalaisuuden uudet tuulet

2010-04-16T13:39:00.001-07:00

Väitös suomenruotsalaisten oikeuksien jatkuvasta polkemisesta on ollut yksi tämän vaalikauden polttavimmista poliittisista kysymyksistä. Yhteiskunnassamme parina viime vuosikymmenenä tapahtuneet suuret sosiokulttuuriset muutokset sekä lukuisat kuntataloudelliset reformit ovat heikentäneet maamme kaksikielistä luonnetta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden supistaminen kaksikielisillä alueilla sekä pula ruotsinkieltä taitavista työntekijöistä kuntasektorilla ovat aiheuttaneet kielivähemmistössämme runsaasti katkeruutta. Vuodesta 1990 alkanut laajamittainen maahanmuutto on tuonut Suomeen yli 200 000 vieraskielistä asukasta. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, ovat suomenruotsalaiset 2030 tienoilla vain yksi vähemmistö muiden joukossa.

Nykyisten kärkipoliitikkojemme toisen kotimaisen taito ei usein edes riittäisi yliopistojen virkamieskurssin suorittamiseen. Yhteispohjoismaisissa yrityksissäkin on viime vuosina siirrytty englannin käyttöön yrityskielenä ruotsin sijaan. Jos kehityskulku jatkuu samanlaisena, edessä on väistämättä yhä etenevä ruotsin kielen marginalisoituminen Suomessa.

Ruotsalainen kansanpuolue on reagoinut Suomen ruotsinkielisen kulttuurin kriisiin hyvin selkeällä yhteiskunta-analyysilla. Rkp:n Kasnäsin julistuksen mukaan yhä kasvava kulttuuris-etninen moninaisuus sekä yleisen arvoliberalismin edistäminen ovat vastaus suomenruotsalaisen elämäntavan säilyttämiseksi. Suomen maahanmuuttajataustaisen väestön kasvu ei kuitenkaan taanne suomenruotsalaisten oikeuksien säilymistä. Se tuskin haluaa uhrata omaa kulttuurista identiteettiään suomenruotsalaisuuden hyväksi. Arvoliberalismikaan ei todennäköisesti nouse patenttiratkaisuksi kaksikielisen Suomen varjelemiseksi. Arvoliberaali näkökulma pikemminkin painostaa kaikkia väestöryhmiä samalle viivalle ja tällöin ruotsinkielisten etuoikeudet joutuisivat yhä tarkemmin suurennuslasin alle.

Loogisin keino suomenruotsalaisen kulttuurin varjelemiseksi olisi konservatismi. Siihen Rkp:n nykyjohdolla tuskin on halua. Pikemminkin radikaali arvoliberalismi maahanmuuton ja homoavioliiton kaltaisissa kysymyksissä on nostettu Rkp:n asialistalla korkealle. Näiden linjauksien taustalla on yleinen pohjoismainen vapaamielisyys, mutta tämä ei ole missään nimessä pätevä syy. Tanskassa ja Norjassa kansallismieliset sekä kulttuurikonservatiiviset puolueet kuuluvat suurimpiin ryhmiin maittensa parlamenteissa. Tosiasiassa tämä Rkp:n esille tuoma pohjoismainen vapaamielisyys tarkoittaa riikinruotsalaisuutta. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti hajaantuva Ruotsi on kuitenkin jäämässä yksin Euroopassa yhteiskuntavisionsa kanssa.

Onko suomenruotsalaisuuden hyväksi siis mitään tehtävissä? Ruotsin kielen saattaminen vähemmistökieleksi yleisen väestökehityksen vuoksi sekä kaksikielisten julkistaloudellisten panostusten keskittäminen ainoastaan rannikkoalueille olisivat hyvä lähtökohta. Suomenruotsalaisuuden markkinoiminen tärkeänä osana Suomen kristillis-länsimaista kulttuuria saisi suomenkielisten suosion. Riikinruotsalaisen kulttuurin orastava matkiminen sitä vastoin saa jatkossakin täystyrmäyksen valtaväestöltä. Nyky-Ruotsin vajoaminen postmodernismin syövereihin kulttuurisen itseinhon takia antaa suomenruotsalaiselle väestönosalle suuren vastuun ruotsinkielisten saavutusten säilyttämiseksi maailmankartalla. Suomi voikin olla tulevaisuudessa se maa, jossa ruotsinkielisen kulttuurin merkit ovat parhaiten nähtävissä.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.4 2010

Aktivistituomarit kansanvallalle ongelmallisia

2010-04-04T21:17:00.000-07:00

KHO:n maaliskuinen ennakkopäätös ydinperheen ulkopuolelle kuuluvien ulkomaalaisten oikeudesta saada pysyvä oleskelulupa Suomeen perheenyhdistämisen nojalla on herättänyt maassamme laajaa keskustelua. Viimeistään "arvojohtaja" Tarja Halosen kipakka kritiikki ulkomaalaisten mummojen "epäinhimillisiä" karkotuksia kohtaan nosti teemaan poliittisen päätöksenton keskiöön. KHO:n äänestyksessä casessa mamumummot vs. maahanmuuttovirasto vähemmistöön jäänyt KHO:n presidentti Pekka Hallberg on myös julkisuudessa aktiivisesti tuonut esiin ulkomaalaisten mummojen karkottamisen vääryyden. Matti Vanhanen ilmoittikin tavattuaan karkotetuksi määrättyjen mummojen omaisia lainsäädännön lieventämisaikeista. Hallituksen onkin tarkoitus ennen kesätaukoa saada tarvittavat lakimuutokset läpi inhimillisisten tekijöiden korostamiseksi ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämisessä.

KHO:n päätöksen sivuuttaminen ja näkyvä arvostelu johtavien poliitikkojen sekä hallintolainkäytännön valvojien taholta on vallan kolmijaon kannalta hyvin arveluttavaa. KHO:n päätöstä tuskin ennätettiin sulatella, kun jo ideologinen maahanmuuttoministeri Astrid Thors, KHO:n äänestyksessä hävinnyt Hallberg ja Halonen tuomitsivat ratkaisun näkyvästi mediassa. Erityisen ongelmallinen on Pekka Hallbergin rooli. Hallberg oli itse linjaamassa KHO:n päätöstä ja jäätyään vähemmistöön päätöksestä äänestettäessä hän yhtäkkiä päättääkin lähteä Astrid Thorsin ulkomaalaiset mummot Suomeen-kampanjan kärjeksi? Pekka Hallbergin KHO:n nimissä kirjoitettu kirje jo karkoitetuksi määrättyjen mummojen maassa pysymisen varmistamiseksi sai poliisin ylimmän johdon yllättäen taipumaan. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero vielä kiitteli Hallbergin KHO:n nimissä tekemää karkottamiskieltoa inhimillisyyssyistä. Tämänkaltainen lainsäätäjien ja tuomiovallan edustajien yhteenpelaaminen sekä sopuilu on suomalaisen kansanvallan kannalta ennenkuulumatonta. Hallbergin toiminta muistuttaa hyvin paljon Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen ideologisesti valittujen tuomareiden näkemystä lainvalvojen tehtävästä. Tärkeintä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden yksittäisille jäsenille ei ole lain henki tai kestävät oikeudelliset ratkaisut, vaan oman ideologisen viiteryhmänsä etujen edistäminen lainvalvojan ominaisuudessa. Tälle tielle Suomikin on valitettavasti menossa Pekka Hallbergin juridisen aktivismin vuoksi.

Hallituksen kaavailemat "inhimillistämiset" ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämisessä ovat täysin tarpeettomat. Jo vuonna 2004 säädetty ulkomaalaislaki tarjoaa maahanmuuttoviranomaisille mahdollisuuden myöntää pysyvä oleskelulupa, mikäli ulkomaalaisen ydinperheen ulkopuolinen jäsen on Suomessa asuvasta perheenkokoajasta täysin riippuvainen. Suomen perheenyhdistämispolitiikka pohjautuu pitkälti Euroopan Unionin 2003 voimaan tulleen perheenyhdistämisdirektiivin säädöksiin. Perheenyhdistämisdirektiivi velvoittaa yhteisön jäsenvaltiota myöntämään oleskeluluvan perheenkokoajan puolisolle sekä alaikäisille lapsille perheenyhdistämistapauksissa. Ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämiseen direktiivi ottaa kantaa vain huomauttamalla, että jäsenvaltio saa käyttää perheenyhdistämistapauksissa laajempaa perhekäsitettä halutessaan. Tähän mennessä yksikään yhteisön jäsenmaa ei ole laajentanut perhekäsitettä. Ulkomailta Suomeen raijatut mummot rikkovat lisäksi Suomen viisumilainsäädäntöä. Perheenyhdistämisprosessissa oleskelulupapäätöstä olisi odotettava lähtömaassa, eikä tulla Suomeen notkumaan laittomasti olettaen päätöksen olevan positiivinen.

Koko mummotapauksessa haiskahtaa vahvasti elitistinen maailmanparannusinto. Suomalaista perheenyhdistämispolitiikka ollaan muuttamassa kahden ulkomaalaisen isoäidin mediakampanjan, ideologisten poliitikkojen sekä yhden aktivistituomarin toimesta. Kaiken lisäksi skandaalien ja korruptiosyytösten vuoksi virastaan eroava pääministeri Vanhanen haluaa viedä "Lex Mummon" läpi nopeutetussa järjestyksessä vielä viimeisenä lahjanaan Suomen kansalle.

Tapaukseen sekaantuneiden poliitikkojen sekä KHO:n presidentti Hallbergin olisi nyt syytä rauhoittua sekä miettiä tarkkaan seurauksia, jotka ovat väistämättömät, mikäli ulkomaalaislakia aiotaan pikaisesti sorvata. Yhdellä ainoalla lisäyksellä ulkomaalaislain pykäliin voi olla merkittäviä vaikutuksia oleskelulupahakemusten määriin. Halutaanko Suomesta todellakin tehdä koko maailman sosiaalilaitos, jonne kolmannen maan kansalaiset saavat tuoda mummonsa nauttimaan suomalaisesta sosiaaliturvasta sekä terveydenhoidosta? Ymmärrän hyvin ihmisten halun olla isovanhempiensa luona sekä toiveen lähimmäisten onnellisesta vanhuudesta. Suomi on kuitenkin ensisijaisesti suomalaisten maa, eikä sosiaali- ja terveyssektoriamme ole rakennettu maailman epäkohtien korjaamiseksi. Mikäli ihmiset eivät halua jättää isovanhempiaan kärsimään yksinäisyydestä lähtömaissa on heidän syytä itse jäädä huolehtimaan seuranpidosta tai vaatia paikallisilta päättäjiltä parannusta sikäläisiin terveys-ja sosiaalipalveluihin. Suomen ulkomaalaislainsäädännön perusta ei voi olla aktivistituomarien ideologian ajaminen tai sinisilmäinen maailmanparantaminen, vaan suomalaisten kokema oikeudenmukaisuuden tunne. Oman vanhusterveydenhuollomme rapautumisen vuoksi olisi yksinkertaisesti moraalisesti väärin tuoda maahamme yhä enemmän ulkomaalaisia huollettavia. Kansan tahto mummocasessa on kristallinkirkas. Suomalaiset haluavat osoittaa mielellään solidaarisuutta kolmannen maiden asukkaiden vaikeuksia kohtaan, mutta se ei saa tapahtua sosiaalijärjestelmämme kustannuksella. Ongelmat on hoidettava lähtömaissa, eikä kotikonnuillamme.

Maahanmuuttokeskustelu tuuliajolla

2010-03-29T06:01:00.000-07:00

Vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkimainingeissa käynnistynyt maahanmuuttokeskustelu on saanut viime aikoina groteskejakin piirteitä. Muutamien häiriintyneiden ihmisten tekemät tappouhkaukset ministereitä sekä maahanmuuttotutkijoita vastaan on eliitin taholta tulkittu yleisiksi maahanmuuttokriitikkojen toimintatavoiksi.

Tämä väite ei voisi olla kauempana totuudesta. Itse en missään nimessä hyväksy Thorsia kohtaan tehtyjä uhkauksia, vaikken kannata hänen toteuttamaansa maahanmuuttopolitiikkaa millään tasolla. Media on myös viljellyt harhaluuloja kantasuomalaisten etnistä ylemmyyttä korostavasta liikkeestä, joka verhoutuu maahanmuuttokritiikin varjon alle. Voin todeta, ettei suurinta osaa maahanmuuttoa arvostelevista tahoista kiinnosta tulijoiden etninen tausta. Maahanmuutto on käytännössä pelkästään sosiokulttuurinen ja taloudellinen ongelma, eikä näin ihmisten etnisellä alkuperällä ole maahanmuuttokeskustelussa sijaa. Tämän keskustelun keskiössä ovatkin rasistisen diskurssin sijasta pääosin sosiaali- ja terveyssektorin kasvavat kustannukset, kulttuurilliset törmäykset, rikollisuus ja sananvapauskysymykset.

Maahanmuuttoon sinisilmäisesti suhtautuvat tahot ovat monesti viljelleet käsityksiä sen rikastavasta vaikutuksesta kulttuuriimme ja talouselämäämme sekä huomauttaneet meitä koskevista kansainvälisistä velvoitteista. Euroopan poliittista tilannetta seuranneena voin todeta, että monikulttuurisen yhteiskunnan kauniit visiot ovat romahtaneet kaikkialla Länsi-Euroopan alueella.

Muun muassa Hollannin, Tanskan ja Itävallan kaltaiset maat ovat käytännössä täysin kahtia jakaantuneita kantaväestöön sekä maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin huolimatta vuosikymmeniä kestäneestä monikulttuurisesta kotouttamispolitiikassa sekä poliittisen korrektiuden nostamisesta yhteiskunnan johtotähdeksi. Kasvava rikollisuus, orastava islamismi ja maahanmuuttajien juurettomuus ovat Länsi-Euroopan nk. monikulttuuristen valtioiden arkipäivää, mikä ei omiaan antamaan ruusuista kuvaa Suomenkaan tulevaisuudesta.

Talouselämää koskevat argumentit maahanmuuton puolesta kalpenevat Saksan esimerkin myötä. Saksan ulkomaalaisväestö kasvoi vuoden 1970 3,5 miljoonasta 7,5 miljoonaan vuoteen 2000 mennessä. Silti työssä käyvien ulkomaalaisten määrä pysyi samassa kahdessa miljoonassa.

Kansainväliset velvoitteetkaan eivät käy selityksenä hallituksen leväperäiselle maahanmuuttopolitiikalle. Suomea sitovat ainoastaan Geneven pakolaissopimus sekä EU:n maahanmuuttoa koskevat direktiivit. Työperäisen maahanmuuton säätely EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta on sitä vastoin käytännössä yksin Suomen säädeltävissä.

Julkaistu Ilkassa 29.3 2010

60-lukulaisuus länsimaisuuden tuho

2010-03-16T09:11:00.000-07:00

Vuosi 2008 käytettiin ympäri Eurooppaa, varsinkin Saksassa ja Ranskassa, Euroopan hullun vuoden 1968 muisteluun. 42 vuotta sitten yliopistoihin siirtyneet sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat aiheuttivat kuohuntaa ympäri Eurooppaa vallankumouksellisella vasemmistoradikalismillaan. He vaativat länsimaisten yhteiskuntien muuntamista tasa-arvoisemmaksi, solidaarisempaa asennoitumista kolmatta maailmaa kohtaan sekä vastustivat vanhempien ikäluokkien konservatiivista yhteiskuntakulttuuria.

Saivatko nämä 60-luvun paremman huomisen esitaistelijat jotain merkittävää aikaan? Vastaus tähän kysymykseen on myöntävä. Vuoden 68 radikaalit nimittäin aiheuttivat eurooppalaisen kulttuurin alasajon.

Euroopan konservatiiviset piirit ovat sysänneet monet maanosamme ongelmista 60-luvulla sosiaaliromantiikkaa ajaneiden vasemmistoradikaalien syyksi. Tämä on hyvin lähellä totuutta. Usein porvariperheistä yliopistoihin siirtyneet lapset elivät vanhempiensa sukupolven luomassa yltäkylläisyydessä. Tämä oli ilmeistä varsinkin entisessä Länsi-Saksassa maan "talousihmeen" aikoina. Yleinen elintason nousu ei kuitenkaan riittänyt 68-sukupolvelle. He halusivat kapinoida ja kaataa vallitsevan yhteiskuntakulttuurin ja luoda maailman, jossa kaikki ihmiset tanssivat käsi kädessä kohti parempaa huomista. He saivat näin aikaan katkoksen Euroopan tuhatvuotisen kristillis-länsimaisen kulttuurin jatkumossa kieltämällä sen ainutlaatuisuuden.

60-lukulaiset uskoivat vakavasti utopistiseen haavemaailmaan, jonka luomisesta saamme maksaa nyt kallista hintaa mm. monikulttuurisen kokeilun ja kehitysapukaaoksen myötä.

68-sukupolven aikaansaama kristillisen moraalin katoaminen sekä länsimaisen identiteettimme hämärtyminen ei saanut mitään hyvää aikaan Euroopassa, eikä liioin muualla maailmassa. Se sitä vastoin rohkaisi kehitys- ja kommunistimaiden diktaattoreja sortamaan kansoja yhä kovemmin, sillä kulttuurirelativismin nimissä emme enää saaneet arvostella paikallisia tapoja. Eurooppalaisten oli ymmärrettävä sikäläiset "olosuhteet". Tämä kävi varsinkin toteen monien meille tuttujen vasemmistovaikuttajien marssiessa nuoruuden päivinään massamurhaajien kuten Ho Chin Minhin, Maon sekä Che Guevaran puolesta.

60-lukulaiset kunnostautuivat myös ns. monikulttuurisen yhteiskunnan kehittämisessä Länsi-Euroopan alkaessa rekrytoida työvoimaa toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Afrikasta. He näkivät käymistilassa olevat islamilaiset kulttuurit yhteensopivina kristilliseen kulttuuriimme. Tämän erehdyksen hintaa maksamme tänään vakavina kotouttamisongelmina eri puolella Eurooppaa.

Euroopassa on kasvamassa nuori eurooppalaisten sukupolvi, joka ensimmäistä kertaa moneen vuosikymmeneen suhtautuu ylpeydellä eurooppalaiseen identiteettimme. Tämä on näkynyt mm. Itävallan, Hollannin, Tanskan sekä myös Suomen kansallismielisten puolueiden korkeana nuorisokannatuksena. Nykyiset nuoret sukupolvet eivät ole vain korostetun liberaaleja maailmankansalaisia. Yhä kasvava osuus maanosamme nuorista ei halua nähdä Euroopan islamisoituvan eikä tuhatvuotisten länsimaisten saavutustemme häviävän. Euroopan hellenistis-kristillis-humanistisperäisen kulttuurin pelastajiksi näyttääkin nousevan maanosamme nuorempi polvi eivät katkerat vanhat miehet.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.3 2010

Islamismin ja vasemmiston edut yhteneviä

2010-02-16T22:45:00.000-08:00

Kokoomusnuorten tuore puheenjohtaja Wille Rydman julkaisi eilen mielenkiintoisen kannanoton koskien Ruotsissa alati kasvavaa islamismia, jonka seurauksena antisemitismi on saanut jalansijaa varsinkin eteläruotsalaisessa Malmön kaupungissa. Kaupungin asukkaista 25 % on muslimeita ja väkiluvusta melkein puolella on ulkomaalaiset juuret. Malmö, ruotsalaisen monikulturismin helmi, on muuttunut parissa vuosikymmenessä toisiaan vastaan kamppailevien eri etnisten ryhmien taisteluareenaksi. Kaupungin surullisenkuuluisa Rosengårdin lähiö on ollut jopa suomalaisen median huomion kohteena muslimimellakoittensa vuoksi. Tylsistynyt "nuoriso" on kyseisessä kaupunginosassa kunnostautunut polttelemalla kouluja, heittelemällä näitä samoja paloja sammuttamaan tulleita palomiehiä kivillä sekä kaatamalla poliisautoja. Tämä on juuri sitä monikulturismia, mitä varsinkin Rkp, Vihreät ja heidän hännystelijänsä haluavat tuoda Suomeen. Nostan hattua Wille Rydmanin rohkeudelle hänen vastustaessaan Malmössä kukoistavaa islamismia, sillä hän on kantojensa kanssa varsin yksin naminamipusipusi-pintaliitokokoomuksessa, joita dominoivat sosiaaliliberaalit Katainen, Stubb, Pietikäinen &Co

Sairainta Malmön islamisoitumisessa on kaupungin ylimmän johdon osoittama hyväksyntä tälle kehitykselle. Malmön sosiaalidemokraattinen kaupunkineuvos Irma Reepalu on useissa haastatteluissa vierittänyt antisemitistisen väkivallan syyt paikallisen lilliputtimaisen pienen juutalaisvähemmistön harteille, koska he eivät ole Reepalun mukaan tarpeeksi vastustaneet "sionismia". Malmön kaupunkineuvoksen kannanotot vahvistavat jo lukuisten suomalaisten jakaman havainnon: Ruotsi on maana Euroopan sairain. Kulttuurinsa hylännyt ja tekopyhyydessä rämpivä kansan irvikuva on myös samalla Rkp:n esikuva. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää vastustaa Rkp:n agendaa, koska puolue ajaa Irma Reepalun edustamaa ruotsalaista yhteiskuntakulttuuria.

Malmön kaupunkineuvos on perusesimerkki eurovasemmiston ja islamismin välisestä yhteistyöstä. Myös Lontoon entinen äärivasemmistolainen pormestari Ken Livingstone kunnostautui virkakaudelleen muslimimyönteisellä politiikallaan kutsumalla lukuisia tunnettuja sekä Yhdysvalloissa etsintäkuulutettuja islamisteja virka-asuntoonsa ja vaalitilaisuuksiinsa. Mihin tämä vasemmistolaisuuden ja islamismin linkki perustuu? Selitys on yksinkertainen. Molemmat tahot vihaavat länsimaista kulttuuria ja haluavat nähdä sen tuhoutuvan. Vasemmistolaisille on sama, mitä Euroopalle käy, kunhan vain he saavat todistaa maanosan kulttuurin alasajon. Yhteistyö islamistien kanssa onkin neuvostokommunismin romahtamisen jälkeen vasemmiston uusi ase heidän länsimaisen kulttuurin vastaisessa taistelussaan

Vasemmisto ei Euroopassa tuntemattomasta syystä siedä kantaväestön halua turvalliseen sekä ennakoitavaan elämään. Eurovasemmiston toiveena on kaataa vallitseva järjestelmä hiljaisella mielipidevaikuttamisella sekä soluttautumalla yhteiskunnan joka osa-alueelle päämäärän ollessa sosialistinen utopia. Vasemmiston sosialistisen puuhailun tuloksena on monikulttuurinen kaaos sekä kansallisen identiteetin katoaminen jokaisessa Länsi-Euroopan maassa. Islamistit jakavat tämän vasemmiston kokeman inhon länsimais-eurooppalaista elämänmuotoa kohtaan. Islamistit ovat kuitenkin käyttäneet suorempia keinoja kuten väkivaltaa sekä maahanmuuttajaghettojen valtaamista päästäkseen päämääriinsä. Tämä strategia ei ole kuitenkaan johtanut islamistien toivomiin tuloksiin. Päinvastoin ympäröivän yhteiskunnan vastarinta on kasvanut voimakkaasti Italian, Tanskan, Hollannin ja Itävallan kaltaisissa maissa. Poliittinen vaikuttaminen vasemmiston kautta onkin islamistien uusi kanava toteuttaa unelmaansa Euroopan islamisoinnista sekä maanosamme alistamista muslimien johtamaksi kalifaatiksi.

Vasemmisto on islam-myönteisellä politiikallaan karkoittanut lukuissa Euroopan maissa perinteiset työväenluokkaiset äänestäjänsä. Muslimiäänien kalastelu on houkuttavaa, sillä eräiden arvioiden mukaan Euroopan asukkaista on viidennes muslimeita muutaman vuosikymmenen päästä. Maltillista vasemmistoa on syytä valistaa islamismin vaaroista sivistyksellemme. Tarvitsemme yhteisen rintaman tätä uutta uhkaa vastaan. Ketään ei hyödytä, jos kansa on jakautunut yhteisen vihollisen edessä. Jo talvisodassa näimme, mihin suomalaiset pystyvät yhtenäisenä kansakuntana. Suomen ei ole syytä seurata Ruotsin tietä, vaan päämäärätietoisesti lujana rintamana vastustaa islamismia ja maamme islamisoitumista.

Konsensus Suomen vitsaus

2010-02-02T08:17:00.001-08:00

Suomen konsensuspoliitikot järjestivät tämänpäiväisessä eduskunnan puhemiesvaaleissa varsin erikoisen näytelmän. Valtavalla äänivyöryllä eduskuntaan valittu sekä näin kansalaisten ilmeisen luottamuksen ansainnut Sauli Niinistö keräsi historiallisen alhaisen äänimäärän kyseissä äänestyksessä. Tämänkaltainen julkinen nöyryytys on ennenkuulumatonta ottaen huomioon protestin taustat. Kansanedustajien vihamielisen mielenosoituksen aiheutti Niinistön ajama tiukka menolinja hänen kaksivuotisen puhemieskautensa aikana. Elämme pahinta globaalia lamaa sitten 1930-luvun ja kansanedustajiamme loukkaa tämä tiukka kulukuri! Jälleen kerran on tullut toteen näytetyksi, miksi perussuomalaisia tarvitaan murtamaan Suomessa vallitseva konsensuskulttuuri.

Konsensus on Suomen poliittisen ja kulttuurillisen eliitin mielissä keksitty taikasana, jolla perusteellaan Suomen kansan kuppaamista kulissien takana. Jo vaalirahakohun aikana saadut lausunnot kansanedustajilta moraalisesti arveluttavasta tukien keräämisestä ja kanavoinnista olivat pyöristyttäviä. He olivat pikemminkin loukkaantuneita, miten media kehtasi raportoida ja haastaa poliitikot sikailuistaan. Pahiten tätä loukkaantumista esitti Matti "anteeksi muslimit" Vanhanen. Vanhanen elää henkisesti 70-luvulla, jolloin YYA-eliitti eli kultakauttaan. Tuolloin valtakunnan ulkoministeri hoiti virkaansa jatkuvassa humalatilassa sekä koko kansan presidentille välitettiin maakuntamatkoilla tyttöjä hotellihuoneisiin. Neuvostovastaisuus-kortilla hiljennetty media ei tietenkään kertonut halaistua sanaa näistä pöyristyttävistä käänteistä. Vaalirahakohun jälkeen eliitti koetti iskeä takaisin lakiehdotuksella, joka olisi heikentänyt toimittajien lähdesuojaa eli käytännössä estänyt heitä raportoimasta poliitikkojen väärinkäytöksistä. Lakialoite on ilmeisesti hyllytetty toistaiseksi, mutta konsensuspoliitikot varmasti kulisseissa taistelevat sen saattamisesta voimaan.

Nykyisten konsensuspoliitikoiden päämääränä ei ole sitoa Suomea enää itänaapurimme yhteyteen, vaan luoda Suomesta monikulttuurinen yhteiskunta. Tämä näkyy oikeusministeri Tuija Braxin "rasismityöryhmän" kaavailluissa kriminalisoida maahanmuuton vastustaminen. Kantasuomalaisten kamppaillessa vuosisataisen taistelun jälkeen ansaitusta vapaudestaan ulkomailta vyöryviä muukalaisia vastaan, konsensuskansanedustajat samaan aikaan nauttivat tähtitieteellisesti kasvavista palkoista, järjettömistä sopeutumisrahoista, heille junailluista sikamaisesti palkatuista eri yhteisöjen hallitusjäsenyyksistä jne. Tätä konsensusta ajaa erityisesti Sanoma-Newsin sanomalehdet, Yle sekä suurin osa nimellisesti sitoutumattomista tiedotusvälineistä. Tämä tiedotusmonopoli on onneksi Internet-aikakauden myötä murtumassa ja on herättänyt suomalaiset vastustamaan konsensusta.

Suomi tarvitsee selkeän irtioton konsensusajattelusta. Konsensusajattelu ei ole pystynyt luotsaamaan Suomea menestyksellisesti läpi nykyisen taantuman tai ratkaisemaan työmarkkinoitamme koskevia vakavia rakenteellisia ongelmia. Vanhasen II hallitus on käytännössä ulkoistanut konsensushenkisesti työmarkkinapoliittiset ratkaisunsa eturyhmien hallinnoimiin työryhmiin sekä komiteoihin, joissa suljettujen ovien takana kansalaisilta salassa tehdään päätöksiä, jotka suoraan vaikuttavat jokaisen suomalaisen tulevaisuuteen. Työurien pituus, eläkkeiden taso, oikeus sosiaalietuuksiin ja työvoiman saannin turvaaminen eivät ole kysymyksiä, jotka pitäisi konsensushenkisesti jättää demokraattisen päätösprosessin ulkopuolelle.

Suomen poliittisen kulttuurin räväköityminen saisi ummehtuneet eliittimme sekä orjamaisen virkamieskuntamme ruotuun ja toteuttamaan kansan tahtoa. Yksi vaihtoehto voisi olla poliittisten puolueiden harjoittama blokkipolitiikka. Selkeän poliittisen manifestin linjaaminen sekä vasemmiston että ei-sosialistisen leirin taholta tarjoaisi kansalaisille oikean vaihtoehdon vaaleissa. Hyvä esimerkki blokkipolitiikan toimimisesta on Tanska, jossa porvaripuolueiden ja kansallismielisen Tanskan kansanpuolueen vuodesta 2001 alkanut hallitusyhteistyö on tuottanut hedelmää. Tanskan työttömyys laski ennen finanssikriisiä rakenteellisen työttömyyden rajalle 3 prosenttiin, maahanmuuttopolitiikka kiristettiin kansainvälisten sitoumusten minimitasolle ja konservatiivisella kulttuuritaistelulla haastettiin lähinnä sosiaalidemokraattien mädättämä tanskalainen kulttuuripolitiikka.

Suomen kansalla on varmasti rohkeutta seurata Tanskan esimerkkiä ja luopua konsensusajattelusta sekä tehdä radikaaleja yhteiskuntaansa koskevia reformeja. Eri foorumeja ja medioita seuraamalla huomaa kansalaisten kyllästyneen 70-lukulaiseen nöyristelyyn ja kumartamiseen vallanpitäjien edessä. Vuoden 2011 eduskuntavaalit voivatkin Perussuomalaisten suurvoiton myötä saattaa konsensuskulttuurin historian romukoppaan.

Kristillinen Eurooppa pelastettava

2010-01-14T00:32:00.000-08:00

Sveitsin minareettikielto on poikinut mielenkiintoista keskustelua myös Pohjalaisen mielipidepalstalla. Kiistan aiheeksi joutuneet minareetit ovat kuitenkin vain sivujuonne keskustelussa Euroopan kristillisestä identiteetistä.

Lähiviikkoja ovat varjostaneet Egyptissä sekä Malesiassa tapahtuneet kristillisen vähemmistön sekä valtaväestömuslimeiden vakavat kahnaukset. Malesiassa muslimit ovat raivostuneet kristittyjen oikeudesta käyttää Allah-nimitystä Jumalasta. Tämä on johtanut useisiin polttopulloiskuihin vähemmistökristittyjä vastaan. Egyptissä on puolestaan käynnissä ennenäkemätön väkivallan kierre koptikristittyjen sekä muslimien kesken.

Euroopan islamkeskustelulle näille epäonnisilla tapahtumilla on suora yhteys. Kysymys on, miten maanosamme pystyy välttämään sisällissotamaisen tilanteen, joka on Lähi-idässä sekä eräissä Aasian maissa eri uskonnollisten yhteisöjen kesken?

Islamilaisen ja kristillisen kulttuurin välisellä konfliktilla ei juuri ole teologista ulottuvuutta lukuun ottamatta fundamentalistien ylilyöntejä molemmilla puolilla. Kyse on pikemminkin satavuotisista yhteiskunnallista traditioista ja arvoista, jotka eroavat toisistaan valtavasti. Kristillinen kulttuuri syntyi vapauttamaan yksilön syntyperänsä, sukupuolensa sekä varallisuutensa mukaisista rajoitteista. Kristinuskosta tuli lopulta valtakunnan uskonto sorrettujen liikehdinnän lisäksi, joka leimallisesti näkyy länsimaiden ihmisoikeuksia sekä demokratiaa kunnioittavassa yhteiskuntakulttuurissa.

Islam puolestaan on alusta alkaen ollut valtaeliitin liike, jolla on vaikeuksia erottaa maallista ja taivaallista regimenttiä kristinuskon tapaan. Islam ei näe yksilöä kykenevänä tekemään omia valintojaan ja asettaa ihmisiä eri asemaan uskontonsa sekä sukupuolensa mukaan. Islam ei ole myöskään käynyt kristinuskon tavoin valistusta läpi eikä ole pystynyt vastaamaan modernin aikakauden vaatimuksiin. Ongelman ytimessä ovat vanhoilliset imaamit sekä islamilaiset valtiopäämiehet, jotka uskontoaan hyväksikäyttäen, kahlitsevat ihmiset kivikautiseen muottiin. Islamin reformaatiossa onkin pantava toivonsa naisiin sekä nuoreen ikäluokkaan, joka mm. Iranissa on esittänyt tervettä liikehdintää teokraattista valtiojohtoaan vastaan.

Eurooppa on ollut satoja vuosia kristillisen sivilisaation leimaama. Ranskan presidentti Nicholas Sarkozy totesikin le Monde lehdessä, että eurooppalaisen islamin luominen on mahdotonta, jos maittemme kristilliset juuret kielletään. Tämän vuoksi uskonnon opetus on Suomessa pidettävä pakollisena ja sen on tarjottava koululaisille tarvittava tietämys kulttuurimme kenties tärkeimmästä kivijalasta. Oman vahvan kansallisen identiteetin luominen antaa parhaat valmiudet kohdata toiseuden.

Euroopan ei ole syytä seurata Ruotsin kaltaisten maiden mallia. Ne luulevat omaa kulttuuriaan halveksimalla saavuttavansa yhteiskunnallisen harmonian. Kristillislänsimaisen yhtenäiskulttuurin säilyttäminen on paras tae kansallisen koheesion säilyttämiseksi koko maanosassamme. Tämä ei tarkoita muslimien uskonnonharjoittamisen rajoittamista. Yhtenäiskulttuurin vaaliminen kuitenkin edellyttää, etteivät omat kansalliset identiteetit hämärry. Eurooppalaisilla on oikeus määrittää oma tulevaisuutensa eikä ajopuumaisesti joutua islamisaatiokehityksen uhriksi.

Julkaistu Pohjalaisessa 15.1 2010

Matti Vanhasen valtakausi on tullut päätökseen

2010-01-11T12:58:00.000-08:00

Pääministeri ja keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen yllätti Suomen kansan ilmoittamalla tänä jouluna eroamisestaan puoluejohtajan virasta sekä pääministeriydestä kesken vaalikauden. Ilmoitus oli kieltämättä takaisku muille puolueille, sillä koko kansan Masa olisi ollut paras vaaliase kaikille puolueille perussuomalaisista vasemmistoliittoon. Matti Vanhasen tapahtumarikas pääministerikausi tullaan varmasti muistamaan Suomen poliittista historiaa kirjoittaessa. Niin värikäs on tämän miehen valtakausi ollut. Omalle puolueelleen Matti Vanhanen on ollut kieltämättä täysi katastrofi. Ainoa "voitto" tuli 2007, jolloin keskusta ei hävinnyt eduskuntavaaleissa liikaa kannatusta, mikä mahdollisti Vanhasen säilymisen pääministerinä. Tämän saavutuksen arvoa kuitenkin himmentänee Vanhasen johdolla käydyt kahdet hävityt kunnallisvaalit, katastrofaaliset eurovaalit sekä epäonnistuneet presidentinvaalit. Vanhanen on johdattanut puolueensa asemaan, josta sen on miltei mahdotonta enää nousta pääministeripuolueeksi. Tämä lienee Vanhasen valtakauden ainoa perintö yli satavuotiaalle keskustalaiselle kansanliikkeelle.

Matti Vanhanen pääsi keskustan puheenjohtajaksi sekä pääministeriksi tahtomattaan ja sattumalta Irak-gaten jälkitunnelmissa. Voiman tunnossaan sosiaalidemokraatit halusivat Anneli Jäättenmäen korvaajaksi hiljaisen miehen, joka olisi helposti ohjailtavissa eikä haastaisi sosiaalidemokraattien vaatimuksia. Vanhanen sopi tähän tehtävään täydellisesti. Hiljainen nurmijärveläinen mies toteuttikin sosiaalidemokraattien sanelemaa hallitusohjelmaa aina vuoteen 2007 asti lähes ilman protesteja.

Keskustalle kohtuullisten 2007 eduskuntavaalien jälkeen Vanhasesta alkoi näkyä merkkejä hänen todellisesta luonteestaan. Matti Vanhanen on kieltämättä älykäs sekä asiat hallitseva

toimitusjohtamainen pääministeri. Poliitikoksi hän on kuitenkin uskomattoman pikkusieluinen sekä kylmän sodan jälkeisen mediakulttuurin säännöistä autuaan tietämätön. Kategorisesti kieltäytymällä antamasta haastatteluja yksityiselämästään, huolimatta asemastaan maan korkeimpana vallankäyttäjänä, Matti Vanhanen suorastaan provosoi keltaista lehdistöä etsimään itseään koskevia skandaaleja. Askeettisen perhemiehen takaa paljastuikin pikku hiljaa viidenkympin villityksestä kärsivä sekä arvostelua vähän sietävä valtapoliitikko. Käräjöinnit ex-tyttöystäväänsä vastaan sekä olemattomat lausunnot arvostelukykyä vailla olevista naisseikkailuista, mustensivat pikku hiljaa hänen saavutuksensa pääministerinä. Keskustan pääkannatusalueilla alkoivatkin äänet pikkuhiljaa nousta Vanhasen syrjäyttämiseksi keskustan puheenjohtajana.

Vanhanen tullaan luultavasti muistamaan viimeisenä kylmän sodan hengen mukaisena pääministerinä. Pääministerille epätyypillinen kompleksinen suhde mediaan sekä hallituksen työskentelyn vainoharhainen salailu eivät kuulu tähän päivään. Ne ovat jäänteitä 70-luvulta, jolloin maamme johtavat poliitikot ryyppäsivät ja rellestivät, median uutisoimatta siitä sanallakaan. Vanhasen anteeksipyyntö muslimeilta Tanskan pilakuvakohun aikaan vuonna 2006 oli puolestaan Neuvostoajalle tyypillistä nöyristelyä. YYA-vuosina pyydeltiin anteeksi suomalaisten tekemiä "sotarikoksia". Vanhas-henkisten poliittikkojen taholla tämä on nykyaikana vaihtunut islamilaisten fundamentalistien nuoleskeluun ja paapomiseen.

Matti Vanhanen jäänee keskustalaisten mieleen monessa mielessä. Viidet hävityt vaalit tekevät siitä varman. Hänen täystuhomainen vaikutuksensa ulottuu kuitenkin myös kaikkiin suomalaisiin. Poliittisen korrektiuden, konsensuskulttuurin, massamaahanmuuton, monikulturismin sekä virkavallan orjamaisen palvonnan kaltaiset lieveilmiöt saivat uuden huippunsa Vanhasen valtakaudella. Suomen kansan kannalta vuoden 2011 vaalit ovat eräänlainen tienhaara. Onko kansa tuolloin valmis tekemään systeemimuutoksen, joka pyyhkäisisi kaiken vanhan mennessään, mikä johtaisi uudenlaiseen kansalaisyhteiskuntaan, jossa käydään rehellistä keskustelua vailla tabuja? Itse olen tämän suhteen optimistinen. Matti Vanhasen ero on ensimmäinen askel tähän suuntaan. Suomen kansan vapaus on jälleen yhden päivän lähempänä.

Rikolliset turvapaikanhakijat ulos maasta

2009-12-31T08:05:00.000-08:00

Suomen uuden vuoden viettoa varjostaa järkyttävä Kosovon albaanin, joka tuli Suomeen turvapaikanhakijana 1990, tekemä teurastus yhdessä maamme suurimmista kauppakeskuksista. Espoon Sellossa tapahtunut viiden ihmisen mielipuolinen teloitus omaa myös maahanmuuttopoliittisen ulottuvuuden. Kyseessä oli kieltämättä yksittäistapaus. Joka viikko maahanmuuttajataustaiset henkilöt tuskin käyvät ampumassa ostoskeskuksissa ihmisiä. Suvaitsevaisto onkin jo aloittanut rummutuksen väkivaltakulttuurimme sekä rasismimme vaikutuksesta ampujan barbaariseen tekoon. Ibrahim Shkupolli ei kuitenkaan ollut onneton suomalaisen rasismin uhri. Päinvastoin hän oli paatumaton taparikollinen, joka oltiin tuomittu mm. lukuisista ampuma-aserikoksista sekä määrätty lähestymiskieltoon ex-tyttöystävänsä uhkailusta. Tämä suomalaisen monikulturismin helmi olisi pitänyt potkaista takaisin Balkanille viimeistään 2007, kun hänet jälleen kerran tuomittiin ampuma-aserikoksesta. Ibrahim Shkupollilla ei ollut edes Suomen kansalaisuutta, mikä olisi tehnyt karkoittamisen helpoksi. Kosovon nykyinen tilanne osoittaa minkälaisten ihmisten kanssa olemme tekemisissä. Kosovo on kolmas maailma Euroopassa. Maa on sekasortoinen, anarkistinen ja läpikorruptoitunut. YK:n todellisuudesta vieraantuneet edustajat väittivät maan itsenäisyysjulistuksen jälkeen sen muodostavan tulevaisuudessa mallimuslimivaltion. Tämän päiväinen isku osoitti kuinka kaukana tämä lausunto oli todellisuudesta. Samaan aikaan muut Euroopan valtiot, mm. Saksa, karkoittavat kymmeniätuhansia albaaneja takaisin Kosovoon Suomeen taas suojellessa ulkomaalaisia rikollisiaan.

Välittöminä toimenpiteinä tarvitaan karkoituskäytännön kiristämistä. Muutama vakava rikos pitäisi jo johtaa välittömään karkoitukseen. Ihmisoikeuspelleilijät haluavat jatkuvasti vaarantaa suomalaisten turvallisuuden hyysäämällä ulkomaalaisia rikollisia kuten Ibrahim Shkupollia. Tämän on loputtava. Suomi on suomalaisten maa, joka toivottaa tervetulleeksi ahkerat sekä työteliäät ulkomaalaiset. Ibrahim Shkupollin kaltaisista rikollista sekä terroristeista päinvastoin pitäisi päästä eroon mahdollisimman nopeasti. Matti "anteeksi muslimit pilakuvista" Vanhanen taas ei näe muuta ongelmaa kuin aseiden määrän Suomessa. Onneksi tämän despootin valtakausi on päättymässä. Jäämme odottamaan sisäisestä turvallisuudesta vastaavan ministeri Holmlundin reaktiota. Toivottavasti hänen analyysinsa tapahtuneesta ei vastaa ylen, hesarin eikä despootti-Vanhasen poliittisesti korrektia linjaa.

Välitän vielä syvät osanottoni uhrien omaisille sekä toivotan kaikille oikein hyvää uutta vuotta.

Minareettikielto saatava Suomeen

2009-12-16T07:31:00.000-08:00

Reaktio Sveitsin kansan demokraattiseen päätökseen kieltää minareettien rakentaminen osoittaa nykyisen Euroopassa valtavirtaa olevan edustuksellisen demokratian kriisin. Poliittisesti korrektit kuppikunnat kansainvälisistä järjestöistä sekä poliittisesta vasemmistosta tuomitsivat Sveitsin minareettiäänestyksen tuloksen "vääränä" sekä "epädemokraattisena". EU-parlamentin vihreän ryhmän puheenjohtaja vaati ranskalaisen lehden mukaan jopa sveitsiläisiä äänestämään uudestaan. Sveitsiläisten tahtoa vastaan protestoivat myös näennäisesti ihmisoikeuksia ajavat YK sekä Amnesty. Nämä järjestöt ovat kuitenkin menettäneet uskottavuutensa jo aika päiviä sitten.

Minareettien rakentamisella ei ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien tai uskonnonvapauden kanssa. Niistä ei ole minkäänlaista mainintaa koraanissa tai haditheissa. Minareetit ovat täysin ja yksinomaan islamin poliittisen vallan symboli. Muslimien vallatessa kristityn Bysantin pääkaupungin Konstantinopolin 1453, valloittajien ensimmäinen teko oli pystyttää minareetit moskeijaksi muutetun Haga Sofian kirkon yhteyteen. Saksan yksi johtavista valtaa pitävistä kristillisdemokraateista Wolfgang Bosbach totesi lisäksi suurien moskeija- ja minareettirakennushankkeiden pyrkivän osoittamaan islamin mahdin kasvua Euroopassa. Tämän kehityksen sveitsiläiset halusivat pysäyttää demokraattisesti. Sveitsissä ja muualla Euroopassa on ollut kristillinen kulttuuri vuosisatoja. Humanistisiin ja kristillisiin arvoihin perustuva eurooppalainen identiteettimme ei täten kestä sitä, että jokaisessa kadunkulmassa komeilee orientaalinen moskeija kymmenien metrien pituisine minareetteineen.

Islam ei ole millään muotoa eurooppalainen uskonto tai kulttuuri. Euroopan ainoat islamenemmistöiset maat Albania, Kosovo ja Bosnia omaksuivat aikoinaan ottomaanivalloittajien uskonnon. Nämäkin maat kuuluvat siis historiallisesti kristilliseen Eurooppaan. Islam ei tarkoita rauhaa, ainoastaan pelkkää alistumista kokonaisvaltaiseen elämäntapaan, joka ankaruudessaan ei löydä vastaavaa muista maailmanuskonnoista. Kristinusko painottaa armoa ja anteeksiantoa. Islam vastaavasti korostaa oman itsensä uhraamista armottomalle Jumalalle, joka velvoittaa myös aggressiivisesti puolustamaan oman uskontonsa kunniaa. Nämä tekijät huomioon ottaen voikin kysyä, onko järkevää sallia näin vieraan kulttuurin ja elämäntavan levittävän näkyviä symboleitaan tyystin toisia arvoja edustavassa Euroopassa?

Monikulttuurinen yhteiskunta on pitkälti mahdoton Euroopassa islamin muslimeille asettamien joustamattomien arvojen ja käytäntöjen vuoksi. Tämän vuoksi tarvitsemme eurooppalaisen islamin, joka mukautuu meidän arvoihimme, emme islamilaista Eurooppaa. Ympäri Eurooppaa ihmiset ovat kyllästyneet naurettavaan ajatukseen islamin rauhanmukaisesta sopeutumisesta elämänmuotoomme. Tämä näkyi mm. kesän EU-vaaleissa kansallismielisten puolueiden suurvoitossa.

Suomessa on ryhdyttävä kotouttamispolitiikkaan, joka korostaa yhtenäiskulttuuria sekä jaetun kansallisen identiteetin merkitystä. Toimivaan kotouttamiseen pyrkiessä poliittisen islamin vaikutusvallan kasvun pysäyttäminen minareettikiellon kautta olisi järkevä askel..

Mikael Lith Etelä-Pohjanmaan PS-nuorten pj. Vaasa

Julkaistu Pohjalaisessa 16.12 2009

Sveitsin minareettikielto ainoa oikea ratkaisu

2009-11-29T06:41:00.000-08:00

Sveitsin kansa osoitti taas kulkevansa Euroopan islamisaation vastaisessa taistelussa kärkijoukossa. Kansanäänestysten kautta kansalliskonservatiivinen Sveitsin kansanpuolue on jo menneinä vuosina saanut maan turvapaikkapolitiikkaan sekä keskusteluun kansallisesta identiteetistä aimo annoksen realismia verrattuna Suomen konsensuskeskeiseen hyssyttelyyn. 60 % äänestäneistä ei halua Sveitsin kauniiden maisemien peittyvän aggressiivisen näköisistä ja islamin mahtia symboloivista minareeteista. Seuraava kysymys onkin, mihin toimiin islamisaation edistäjät Sveitsin maltillisissa puolueissa, kirkoissa sekä elinkeinoelämässä aikovat ryhtyä? Todennäköistä ovat useat valitukset kansallista mandaattia vailla oleville elitistisille sekä ylikansallista tyranniaa edustaville tahoille kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle sekä YK:lle.

Keskustelu Sveitsin minareettikansanäänestyksestä on ollut hyvin puolueellinen Sveitsin ulkopuolisissa lehdissä. Ruotsin lehdissä reaktio oli suorastaan hysteerinen, mikä ei ole ihme, sillä Ruotsi on Euroopan sairain maan hylättyään oman kulttuurinsa ja identiteettinsä. Suomessakin Helsingin Sanomat lähti perjantaisessa pääkirjoituksessaan täysin hakoteille alkaessaan lässyttää suvaitsevaisuudesta sekä islamin demonisoinnista. Kansanäänestyksessä ei ole kyse muslimeiden oikeuksien rajoittamisesta vaan siitä, että Euroopassa on ollut kristillinen kulttuuri vuosisatoja. Kristillis-länsimainen identiteettimme ei kestä sitä, että jokaisessa kadunkulmassa komeilee orientaalinen moskeija kymmenien metrien korkuisine minareetteineen, josta huudetaan epämääräisiä rukouskutsuja.

Islam ei ole millään muotoa eurooppalainen kulttuuri tai uskonto. Euroopan ainoat islamenemmistöiset maat Bosnia ja Albania omaksuivat aikoinaan ottomaanivalloittajien uskonnon. Nämäkin alueet olivatkin siis alunperin kristikuntaan kuuluvia. Islamin kulttuurilliset sekä tieteelliset ansiot ovat kyseenalaisia. Islamilaisen kulttuurin tieteellisiä ja taiteellisia valmiuksia ovat aina rajoittaneet tiukat uskonnolliset lait ja säädökset. Tämän vuoksi islamilainen maailma ei ole saanut tuotettua käytännössä mitään uutta mm. matematiikan tai tähtitieteen saralla. Islamilaisen kulttuurin taiteelliset saavutukset ovat eurooppalaisella mittapuulla surkeita. Islam kieltää musiikin sekä Allahin kuvaamisen kuvataiteen keinoin. Tämä surkastutti koko islamilaisen taiteen. Islamin kyvyttömyyttä ilmaista itseään musikaalisesti voidaan vain verrata eurooppalaisiin säveltäjiin kuten Bachiin, Händeliin, Mozartiin ja Chopiniin, joiden teoksissa toistuvat monet kristilliset teemat. Lisäksi Euroopan kuvataiteen saralla aina valistusaikaan asti raamatulliset aiheet olivat dominoivia.

Islamisaatio on todellinen uhka Euroopalle. Islam ei ole rauhan uskonto, vaan lähtökohtaisesti aggressiivinen sekä ekspansioon pyrkivä poliittis-uskonnollinen liike. Islam on kaikin puolin kokonaisvaltainen elämäntapa, joka kahlitsee ihmisen tiukkaan muottiin. Tätä eivät vihervasemmistolaiset islamin nuoleskelijat ymmärrä. Kristinusko kävi valistuksen läpi jo satoja vuosia sitten, jolloin kirkko menetti otteensa maallisesta vallasta. Euroopassa tieteellinen maailmankatsomus löi itsensä läpi jo 1600-luvulla ja tieteen voittokulku päällimmäiseksi auktoriteetiksi tapahtui viimeistään 1800-luvun lopussa kaikkialla Euroopassa. Islam ei ole käynyt läpi samaa prosessia. Monet muslimit elävät vielä keskiaikaishenkisessä unessa, jota hallitsevat harhaluuloiset käsitykset "vääräuskoisista", "pyhästä sodasta", "sionistisista ristiretkeilijöistä" jne. Vihervasemmistolaiset ovatkin luoneet epäpyhän allianssin islamin kanssa, joka sotii kaikkia periaatteita vastaan, mitä nämä ns. suvaitsevaiset ja tiedostavat tahot edustavat.

Perussuomalaisten on syytä aktivoitua islamisaatiokysymyksessä. Muslimien määrä on Suomessa noussut noin 50 000 henkilöön, sen ollessa vielä 90-luvun alussa joitakin satoja. Euroopan esimerkkien mukaan muslimien määrän kasvaessa vaatimukset lisääntyvät. Ensimmäiseksi vaaditaan omia uimavuoroja. Sen jälkeen ovat vuorossa omat koulut, omat moskeijat ja omat säännöt sille, miten viranomaiset saavat kohdella muslimeja. Monissa Euroopan maissa ollaan jo siinä vaiheessa, jossa minareettien rakentamisen lisäksi vaaditaan omia lakeja islamilaisen Sharia-käytännön mukaan tai valtion tunnustavan islamin viralliseksi valtion uskonnoksi. Tätä ei saa tapahtua Suomessa. Suomi on kristillisiin ja humanistisiin arvoihin perustuva länsimaa, josta ei saa koskaan tulla islamilaista maata. Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyn hengessä meidän eurooppalaisten ei ole syytä laittaa miekkaamme tuppiin ennen kuin maanosamme on vapautettu islamin uhan alta.

Astrid Thors- tasavallan historian huonoin ministeri

2009-11-12T06:00:00.000-08:00

Maahanmuutto- ja eurooppa-ministeri Thors ei tullut sattumalta valittua Helsingin Sanomien äänestyksessä vuoden mokaajaksi 2008. Koko hänen ministerikauttaan on leimannut epäpätevyys, kommunikaatiovaikeudet sekä suoranainen kansalaisten harhaanjohtaminen. Heti ensimmäisissä haastatteluissaan tultuaan ministeriksi keväällä 2007 Thors osoitti haluavansa vain avata rajoja välittämättä seurauksista. 50-vuotishaastattelussaan syksyllä 2007 hän jopa väitti, ettei ole mitään väliä, miten Suomeen on tullut, kunhan vain tekee töitä. Hän siis legitimisoi laittoman siirtolaisuuden Lisäksi hän toivoi maahanmuuttajien isovanhempien, tätien sekä serkkujenkin saavan oleskelulupia perheenyhdistämisoikeuden myötä.

Thorsin ajatusten taustalla on rkp:läinen Suomen vastainen ideologia. Rkp:n juuret ovat itäruotsalaisuudessa, joka korostaa läheistä yhteyttä Ruotsiin sekä erottaa ruotsinkielisen väestön sosiokulttuurillisesti sekä jossain tapauksissa jopa etnisesti kantasuomalaisista. Viime vuosikymmeninä suoran rasismin suomenkielisiä kohtaan rkp:ssä on korvannut riikinruotsalaisuuden apinointi ja ihannointi. Rkp:n päällimmäisenä tavoitteena on tehdä Suomesta toinen Ruotsi. Tämä tarkoittaa maata, joka on kadottanut kansallisen identiteettinsä, häpeää historiaansa sekä ajaa massiivista maahanmuuttoa sekä monikulttuurisuuspolitiikkaa. Ruotsi on Euroopan pelottavin esimerkki, mihin kontrolloimaton siirtolaisuus ja oman kulttuurin häpeily johtaa. Kuitenkin tämä on rkp:n sekä Thorsin haluama kohtalo myös Suomelle.

Poliittinen tilanne on kuitenkin olennaisesti muuttunut vuodesta 2007 Thorsin epäonneksi. Perussuomalaisten suurvoittojen jälkeen ensiksi kunnallisvaaleissa 2008 sekä tämän kesän EU-vaaleissa, maahanmuutto on noussut poliittisen keskustelun keskiöön. Tänään jopa 9kk sitten rasistisesta kiihkoilusta varoittanut jälkisuomettunut pääministerimme Matti Vanhanen varoitti Ruotsin kaltaisesta pakolaisvyörystä. Viime kuussa taas pitkäaikainen kokoomuspoliitikko Ben Zyskowicz vaati turvapaikkapolitiikan kiristämistä Suomen Kuvalehden pitkässä haastattelussa. Nämä kaksi kannanottoa voidaan laittaa poliittisen kikkailun piikkiin, mutta se osoittaa kuitenkin, että poliittinen eliitti on herännyt siihen todellisuuteen, ettei maahanmuutosta voida enää vaieta.

Astrid Thorsin ministerinpesti jatkuu todennäköisesti aina seuraaviin eduskuntavaaleihin 2011 asti. Astrid Thorsin onneton ministerinkausi on kuitenkin tärkeä opetus, ettei niin tärkeätä portfoliota kuin maahanmuuttoministerin pestiä, voida tulevaisuudessa jättää Thorsin kaltaisen maailmanparantajan käsiin. Maahanmuuttohallinnossa on korostettava sisäistä turvallisuutta sekä lain henkeä maailmanparantamisen ja ihmisoikeuspelleilyn sijaan. Suomi ei ole maahanmuuttomaa eikä muutos sellaiseksi ole kansalaisten toiveiden mukainen. Seuraavassa hallitusohjelmassa on selvästi erotettava turvapaikka- ja pakolaispolitiikkaa työperäisestä maahanmuutosta. Linjauksien humanitaarisessa maahanmuutossa ei pitäisi vaikuttaa siihen, miten tuomme tänne ulkomaista työvoimaa. Voimme ajaa tiukkaa turvapaikkapolitiikkaa ja samaan aikaa päästää tarvittavan määrän tutkijoita sekä erityisosaajia maahan. Thorsin logiikan mukaan on laitettava kaikki rajat auki samaan aikaan sekä työvoimalle että pakolaisille. Näin asia ei ole. Kansalaisten onneksi Thorsin tyrannian aika loppunee jo 1,5 vuoden päästä. Tällöin saadaan kenties yksi mustimmista luvuista tasavaltamme historiassa päätökseen.

Miksi olen politiikassa

2009-11-10T08:22:00.000-08:00

Olen koko elämäni ajan ollut kiinnostunut minua ympäröivistä ilmiöistä sekä tapahtumista. Yläasteella sekä vielä lukion alussa pääasialliset kiinnostuksen kohteeni oli historia filosofian sekä uskonnon ohella. Heräsin poliittisesti 18-vuotiaana 2006 presidentinvaaleissa. Olin tyytymätön Tarja Halosen persoonaan sekä hänen tapaansa hoitaa valtakuntamme ykkösvirkaa. Mielestäni kireä muumimamma ei ollut sopiva henkilö tähän tehtävään. Valitettavasti koko kansan presidenttimme sai toisen virkakauden, mikä herätti ensimmäisen kerran ajatuksen itsekin ryhtyä poliitikoksi. Vuoden 2007 eduskuntavaalit ja perinteisten oikeistopuolueittemme vasemmistolaistuminen sekä hampaattomuus vihreiden sekä rkp:n edessä hallitusohjelmaa kirjoittaessa, oli viimeinen pisara. Liityin 2007 syksyllä Perussuomalaisiin.

Elämäni myllerrykset veivät minut 2008 syksyllä opiskelemaan Vaasaan kauppatieteitä. Vasta muutettuani Vaasaan aktivoiduin varsinaisesti Perussuomalaisissa. Sain lisäksi ensimmäiset luottamustehtäväni ensiksi Etelä-Pohjanmaan ps-nuorten puheenjohtajana ja myöhemmin ps-nuorten valtakunnallisen järjestön hallituksen varajäsenenä.

Pyrin politiikassa puolustamaan suomalaista kulttuuria ja elämäntapaa. Haluan Suomen ajavan tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa, koska Suomi ei ole koskaan ollut eikä saa koskaan tulla maahanmuuttomaaksi. Maassamme on ollut 800v kristillis-länsimainen yhtenäiskulttuuri, jonka toivon säilyvän myös tulevaisuudessa. Monikulttuurinen kokeilu Suomessa tulee väistämättä johtamaan monirikolliseen ja monikonfliktiseen yhteiskuntaan. Tämä kehitys on pysäytettävä vielä, kun se on mahdollista. Länsi-Euroopan esimerkit osoittavat, mihin massiivinen siirtolaisuus ja vieraiden kulttuurien edessä matelu johtaa. Varsinkin muslimien kotouttamisessa vaadin ankaraa linjaa. Meidän ei tarvitse tulla yhtään islamia vastaan kristillispohjaisessa yhteiskunnassamme. Minareeteissa kaikuvat rukouskutsut sekä burkhissa kulkevat naiset suomalaisilla kaduilla eivät edusta sellaista Suomea, jonka vuoksi veteraanimme taistelivat.

Kannatan myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämän vuoksi pohjoismainen hyvinvointivaltio on säilytettävä myös tulevaisuudessa. Ehtona on oltava kuitenkin se, että suomalaisten edun on tultava aina ensin sosiaali- ja terveyspalveluita järjestettäessä.. Kulttuuripolitiikassa meidän on palattava Kalevalan sekä Sibeliuksen henkeen. Meidän on hylättävä postmoderni pinnallisuuteen sekä kerskakulutukseen perustuva elämänmalli.

Vastustan tiukasti Euroopan syventyvää integraatiota. Euroopan Unioni on etulinjassa tuhoamassa Suomen itsenäisyyttä sekä kulttuuriamme. Lissabonin sopimus on askel väärään suuntaan, sillä se kiihdyttää vallan keskittämistä ilman kansojen hyväksyntää hallinnoivalle komissiolle, jonka jäsenillä ei ole mitään kosketusta todellisuuteen. Lissabonin sopimuksen myötä Suomea sitoo myös laillisesti Euroopan Unionin perusoikeuskirja, joka johtaa suvaitsevaisuusdiktatuuriin koko Euroopan alueella. Mikä tahansa EU:n eliittituomarien maailmankuvan vastainen kannanotto voidaan nähdä vihapuheena tämän paperin tullessa voimaan.

Huolimatta vakavista haasteista sekä uhista suomalaista elämänmuotoa kohtaan, suhtaudun tulevaisuuteen optimistisesti. Uskon terveen sekä kansan tahtoa noudattavan politiikan voimaan yhteiskunnallisten ongelmiemme ratkaisemisessa. Tulen laittamaan itseni 100 % likoon tässä kamppailussa. Sen olen velkaa sekä veteraaneille että tuleville sukupolville.