Angela Merkel jää historiaan sinä Saksan liittokanslerina, joka loi olosuhteet kansallismielisyyden uudelle renessanssille maassa, jonka identiteetti on ollut hauras aina toisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Merkelin vastuuton turvapaikanhakijoiden tervetuloapolitiikka avasi tulvaportit suurimmalle kansainvaellukselle Euroopan mantereella sitten Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen 300-400-luvuilla. Myös Suomi joutui sijaiskärsijäksi Merkelin politiikasta, kun tämän kutsumia turvapaikanhakijoita valui Suomeen asti kymmeniä tuhansia viime vuonna. Merkelin päätöstä on yritetty selittää hänen väitetyllä kristillisellä vakaumuksella tai vastavuoroisesti vieraantumisella saksalaisten arkitodellisuudesta. Todennäköisin selitys Merkelin tuhoiselle päätökselle kutsua kaikki turvapaikanhakijat Eurooppaan on pikemmin hänen edustamansa kansainvälisen liberalismin ja globalisaation ideologiat, jotka ovat toimineet Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen johtoaatteina kylmän sodan päättymisestä lähtien.
Kansainvälinen liberalismi ja globalisaatio perustuvat ajatukselle ihmiskunnan universalismista, jolloin kansallisilla kulttuureilla ei ole mitään eroa ja maailman hyvinvointi tulisi maksimoiduksi, jos kaikki maailman maat omaksuisivat yhteisen globaalikapitalismiin ja demokratiaan perustuvan yhteiskuntajärjestelmän. Liberaaliglobalismi on ylevistä periaatteista huolimatta ollut etenkin rahoitusmarkkinasektorin ja kansainvälisten konsernien ideologia. Rahoitusmarkkinoiden liberalisointi, teollisuuden ulkoistamisen helpottaminen ja ihmisten liikkuvuuden täydellinen vapauttaminen ovat nostaneet ylempien yhteiskuntaluokkien tulotasoa kaikissa länsimaissa. Myös kehitysmaiden köyhät, etenkin eräissä Aasian maissa, ovat hyötyneet liberaaliglobalismista suuresti. Länsi-Euroopan keskiluokka USA:n keskiluokan ohella taas ovat saaneet kokea palkkojensa stagnaation, teollisuustyöpaikkojen katoamisen ja monikulttuurisen kaaoksen ilmiöt. Länsimaiden keskiluokan identiteetin ja elintason romahdus ei ole kansainvälisissä eliiteissä herättänyt paljon sympatiaa. Näille juurettomille kosmopoliiteille ei merkitse mitään tuhatvuotisten kansallisten kulttuurien tuhoutuminen. Tärkeintä heille on elää omassa kuplassaan Genevessä, New Yorkissa tai Brysselissä samanmielisten kanssa ja hautoa päässään utopistia visioita maailmanhallituksesta. Globalisaation ja kansainvälisen liberalismin harhat ovat myös ilmenneet regime change ja nation building politiikkana, jolloin taloudellisesti ja kulttuurisesti alikehittyneitä maita on pakolla yritetty muuttaa länsimaistyylisiksi maiksi. Nämä kokeilut ovat epäonnistuneet täydellisesti varsinkin Syyriassa, Irakissa ja Libyassa. Brysselin ja Washingtonin puhuvat päät ovatkin demokratiaristiretkillään avanneet Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa Pandoran lippaan. Sekulaarien diktaattorien kaatamisen jälkeen näissä maissa ei ole vallinnut oikeusvaltion ja demokatian tila, vaan uskonnollinen ja etninen kaaos, pakolaisvirrat ja järkyttävät ihmiselämän menetykset. Liberaaliglobalistien aiheuttama täystuho interventionistisella ulkopolitiikalla on yksi keskeisempiä syitä, miksi Donald Trumpilla on hyvät mahdollisuudet voittaa USA:n presidentinvaaleissa Hillary "Crooked" Clinton marraskuussa.
Euroopan nykyisen vaurauden pohja luotiin nopean talouskasvun vuosina 1945-1975. Tämän jälkeen talouskasvu on ollut Euroopassa enemmän ja vähemmän nopeaa, mutta silti trendinomaisesti vahvaa aina vuoden 2008 finanssikriisiin asti. Euroopan uusi nousu on mahdollinen, mutta se ei tapahdu nojaamalla kansainväliseen liberalismiin ja globalisaatioon. Eurooppa ei voi enää ottaa vastaan merkittäviä määriä maailman kurjimpia ihmisiä Aasiasta ja Afrikasta rajattoman maailman ideologian nimissä. Ei-länsimaisten maahanmuuttajien aiheuttamat kustannukset julkiselle hallinnolle ovat joka ikisessä Länsi-Euroopan maassa tähtitieteelliset. Monikulttuurinen yhteiskuntakokeilu onkin johtanut pitkälti moniongelmaiseen yhteiskuntaan lähiömellakoina, yleisen turvallisuuden heikentymisenä, islamistisina terrori-iskuina ja yleisen elinmukavuuden laskemisena. Euroopan ei myös ole syytä sopia sellaisia kauppasopimuksia, jotka hyödyttävät vain kansainvälisiä konserneja, kuten TTIP. Euroopan maiden on oman hyvinvointinsa vuoksi oltava avoin kansainväliselle kaupalle, mutta huoltovarmuuden vuoksi strategisilla aloilla on harjoitettava järkevää protektionismia. PK-yritysten kansainvälistymisen auttamiseksi on myös tulkittava uudelleen EU:n valtiontukisääntöjä. Omia kansojaan sortavat diktaattorit Afrikassa ja Aasiassa eivät ole toivottavia, mutta he ovat monissa tapauksissa pienempi paha kuin islamistinen tai etninen kaaos, joka on seurannut regime change-politiikasta. Bismarckilainen reaalipolitiikka toimikoot ohjenuorana Euroopan uudelle ulkopolitiikalle, sillä idealistinen ulkopolitiikka lähes säännöstään johtaa paljon pahempaan tilanteeseen lähtöasetelmään nähden.
Kansainvälinen liberalismi ja globalisaatio perustuvat ajatukselle ihmiskunnan universalismista, jolloin kansallisilla kulttuureilla ei ole mitään eroa ja maailman hyvinvointi tulisi maksimoiduksi, jos kaikki maailman maat omaksuisivat yhteisen globaalikapitalismiin ja demokratiaan perustuvan yhteiskuntajärjestelmän. Liberaaliglobalismi on ylevistä periaatteista huolimatta ollut etenkin rahoitusmarkkinasektorin ja kansainvälisten konsernien ideologia. Rahoitusmarkkinoiden liberalisointi, teollisuuden ulkoistamisen helpottaminen ja ihmisten liikkuvuuden täydellinen vapauttaminen ovat nostaneet ylempien yhteiskuntaluokkien tulotasoa kaikissa länsimaissa. Myös kehitysmaiden köyhät, etenkin eräissä Aasian maissa, ovat hyötyneet liberaaliglobalismista suuresti. Länsi-Euroopan keskiluokka USA:n keskiluokan ohella taas ovat saaneet kokea palkkojensa stagnaation, teollisuustyöpaikkojen katoamisen ja monikulttuurisen kaaoksen ilmiöt. Länsimaiden keskiluokan identiteetin ja elintason romahdus ei ole kansainvälisissä eliiteissä herättänyt paljon sympatiaa. Näille juurettomille kosmopoliiteille ei merkitse mitään tuhatvuotisten kansallisten kulttuurien tuhoutuminen. Tärkeintä heille on elää omassa kuplassaan Genevessä, New Yorkissa tai Brysselissä samanmielisten kanssa ja hautoa päässään utopistia visioita maailmanhallituksesta. Globalisaation ja kansainvälisen liberalismin harhat ovat myös ilmenneet regime change ja nation building politiikkana, jolloin taloudellisesti ja kulttuurisesti alikehittyneitä maita on pakolla yritetty muuttaa länsimaistyylisiksi maiksi. Nämä kokeilut ovat epäonnistuneet täydellisesti varsinkin Syyriassa, Irakissa ja Libyassa. Brysselin ja Washingtonin puhuvat päät ovatkin demokratiaristiretkillään avanneet Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa Pandoran lippaan. Sekulaarien diktaattorien kaatamisen jälkeen näissä maissa ei ole vallinnut oikeusvaltion ja demokatian tila, vaan uskonnollinen ja etninen kaaos, pakolaisvirrat ja järkyttävät ihmiselämän menetykset. Liberaaliglobalistien aiheuttama täystuho interventionistisella ulkopolitiikalla on yksi keskeisempiä syitä, miksi Donald Trumpilla on hyvät mahdollisuudet voittaa USA:n presidentinvaaleissa Hillary "Crooked" Clinton marraskuussa.
Euroopan nykyisen vaurauden pohja luotiin nopean talouskasvun vuosina 1945-1975. Tämän jälkeen talouskasvu on ollut Euroopassa enemmän ja vähemmän nopeaa, mutta silti trendinomaisesti vahvaa aina vuoden 2008 finanssikriisiin asti. Euroopan uusi nousu on mahdollinen, mutta se ei tapahdu nojaamalla kansainväliseen liberalismiin ja globalisaatioon. Eurooppa ei voi enää ottaa vastaan merkittäviä määriä maailman kurjimpia ihmisiä Aasiasta ja Afrikasta rajattoman maailman ideologian nimissä. Ei-länsimaisten maahanmuuttajien aiheuttamat kustannukset julkiselle hallinnolle ovat joka ikisessä Länsi-Euroopan maassa tähtitieteelliset. Monikulttuurinen yhteiskuntakokeilu onkin johtanut pitkälti moniongelmaiseen yhteiskuntaan lähiömellakoina, yleisen turvallisuuden heikentymisenä, islamistisina terrori-iskuina ja yleisen elinmukavuuden laskemisena. Euroopan ei myös ole syytä sopia sellaisia kauppasopimuksia, jotka hyödyttävät vain kansainvälisiä konserneja, kuten TTIP. Euroopan maiden on oman hyvinvointinsa vuoksi oltava avoin kansainväliselle kaupalle, mutta huoltovarmuuden vuoksi strategisilla aloilla on harjoitettava järkevää protektionismia. PK-yritysten kansainvälistymisen auttamiseksi on myös tulkittava uudelleen EU:n valtiontukisääntöjä. Omia kansojaan sortavat diktaattorit Afrikassa ja Aasiassa eivät ole toivottavia, mutta he ovat monissa tapauksissa pienempi paha kuin islamistinen tai etninen kaaos, joka on seurannut regime change-politiikasta. Bismarckilainen reaalipolitiikka toimikoot ohjenuorana Euroopan uudelle ulkopolitiikalle, sillä idealistinen ulkopolitiikka lähes säännöstään johtaa paljon pahempaan tilanteeseen lähtöasetelmään nähden.
