Kommunistisen järjestelmän romahdettua Itä-Euroopassa 1990-luvun alussa tunnettu yhdysvaltainen John Hopkins yliopiston tutkija Francis Fukuyama julkaisi teesinsä historian lopusta. Reaalisosialismin hävittyä kylmän sodan oli maailma Fukuyaman näkemyksen mukaan menossa kohti historiansa päätepistettä liberaalidemokratian siivittämänä. Vaihtoehdon tälle kehitysoptimistiselle tulevaisuudenkuvalle esitti 1990-luvulla niin ikään amerikkalainen Harvardin yliopiston tutkija Samuel P. Huntington. Huntington näki kapitalistisen lännen ja kommunistisen idän vastakkainasettelun korvautuvan eri sivilisaatioiden välisenä kamppailuna. Erityisesti hän kiinnitti huomiota islamilaisen sivilisaation moniin konflikteihin tämän sivilisaation raja-alueilla, niin Euroopassa kuin Aasiassa. Huntingtonin näkemys sivilisaatioiden välisestä väistämättömästä konfliktista on saanut paljon arvostelua osakseen erityisesti suvaitsevaisuuteen ja monikulttuurisuuteen vannovien taholta. Siitä tosiasiasta ei kuitenkaan pitäisi olla erimielisyyttä, että Huntington oli huomattavasti Fukuyamaa tarkkanäköisempi arvioissaan kylmän sodan jälkeisen maailman kehityskulusta.
Revansistinen Venäjä, autoritäärinen Kiina ja islamisoituva Turkki ovat näkyvimpiä todisteita siitä, etteivät kaikki maailman maat halua lähestyä länsimaalaistyylistä yhteiskuntaa, vaan pitäytyvät omissa kansallisissa normeissaan ja arvoissaan. Yksinapainen USA:n johtama maailma onkin korvautumassa moninapaisella maailmanjärjestyksellä, jossa itsevaltaiset hallintomallit haastavat demokraattisen universalismin. Kulttuurien yhteensulautumisen mahdottomuuden on myös osoittanut massiivinen maahanmuutto Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Euroopan entisten siirtomaiden itsenäistyttyä Aasiassa, Afrikassa ja Amerikoissa nämä maat alkoivat pian sen jälkeen lähettää kansalaisiaan entisiin emämaihin siirtolaisina. Näin syntyivät pysyvät siirtolaisyhteisöt Euroopan perinteisiin siirtomaavaltoihin Alankomaihin, Belgiaan, Britanniaan ja Ranskaan. Näihin ja muihinkin Länsi-Euroopan maihin ei-eurooppalainen maahanmuutto alkoi myös lisääntyä vierastyövoiman värväämisen myötä 1950-luvulta lähtien. Vaikka vierastyövoiman rekrytointi loppui maailman suureen öljykriisiin 1970-luvun alussa, on maahanmuutto Euroopan ulkopuolisista maista jatkunut katkeamattomana tähän päivään asti perheenyhdistämisen, turvapaikanhaun ja sosiaalisen siirtolaisuuden muodoissa. Tämä historiallisesti täysin vieras ja ennennäkemätön vieraiden kulttuurien tulo Eurooppaan ei ole johtanut monikulttuuriseen unelmaan, vaan valtaviin julkisiin kustannuksiin, rikollisuuslukujen räjähtämiseen ja maan lakien ulkopuolella operoiviin ulkomaalaisghettoihin. Yleiseksi uhkakuvaksi on monien eurooppalaisten mielissä noussut myös useiden maahanmuuttajien tunnustaman islamin leviäminen, jonka pelätään johtavan koko Euroopan islamisoitumiseen.
Globalisoitunut maailmantalous on toisaalta johtanut valtavaan elintasoloikkaan ja köyhyyden vähentymiseen etenkin osassa Aasiaa, hinnaltaan huokeiden kulutustavaroiden ja palveluiden tarjonnan räjähdysmäiseen kasvuun länsimaissa ja uusien työtilaisuuksien tarjoutumiseen erityisosaajille arvoketjujaan globaalisti ketjuttaneiden yritysten leivissä. Samaan aikaan länsimaiden keskiluokka on kuitenkin saanut kokea globalisaation vanavedessä palkkojensa stagnaation ja valmistavan teollisuuden työpaikkojen joukkopaon kaukomaille. Kehityksessä kohti globalisoituneempaa maailmaa iso rooli on ollut erimuotoisilla kansainvälistä integraatiota edistävillä järjestöillä, kuten IMF:llä, Maailmanpankilla, YK:lla ja Euroopan unionilla. Erityisesti Euroopan unioni on nähty malliesimerkkinä onnistuneesta kansainvälisestä integraatiosta, jossa oman kansallisen suvereniteetin luovuttaminen yhteisesti tunnustetuille kansainvälisille toimielimille johtaa positiiviseen yhteistyöhön valtioiden välillä. EU on tosiasiassa kuitenkin ollut aina transatlanttisten eliittien projekti, jossa eurooppalaisten kansojen mielipidettä ei ole haluttu tai uskallettu kysyä. Tämä on tullut esiin monissa EU-perussopimusäänestyksissä vuosien varrella, jossa EU-eliitin toiveet vallan keskittämisestä Brysseliin on ensiksi tyrmätty kansanäänestyksissä, mutta kansan mielipiteestä välittämättä integraatiota on viety voimakkaasti eteenpäin. Maa on kuitenkin pettämässä EU:n alta, sillä eurokriisi, Euroopan turvapaikanhakijakriisi ja Britannian lähteminen Euroopan unionista ovat kukin vakavalla tavalla murentaneet EU:n olemassaolon oikeutusta. Kysymys ei olekaan enää hajoaako EU, vaan milloin EU hajoaa.
Globalisaatio massiivisina ihmisvirtoina, työpaikkojen menetyksinä ja kansallisten kulttuurien hämärtymisenä on tämän ajan megatrendeistä se, joka on eniten myötävaikuttanut eurooppalaisen kansallismielisyyden renessanssiin. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelta lähtien eurooppalaiset kansallismieliset puolueet ovat vakiinnuttaneet asemansa Länsi-Euroopan puoluekentällä. Erityisinä pioneereina tältä saralta voidaan mainita Itävallan vapauspuolue (FPÖ) ja Ranskan kansallinen rintama (FN). Kyseiset puolueet saavuttivat jo 1980-1990-lukujen taitteessa suuria vaalivoittoja kyseenalaistamalla massiivisen ulkoeurooppalaisen maahanmuuton oikeutuksen. FPÖ:n vaalimenestys Itävallassa johti aina hallitusvastuuseen asti vuosituhannen alussa maan konservatiivipuolueen kanssa, jota seurasi EU-maiden surullisenkuuluisa boikotti Itävallan hallitusta kohtaan. Ranskan kansallisen rintaman ensimmäinen maailmanlaajuista huomiota aiheuttanut jymymenestys oli puolueen perustajan Jean-Marie Le Penin yltäminen vuonna 2002 maan presidentinvaalien toiselle kierrokselle Jacques Chiracia vastaan.Vuoden 2014 eurovaaleissa kahdessa isossa EU-maassa Britanniassa ja Ranskassa suosituimmaksi puolueeksi valittiin kansallismieliset Britannian itsenäisyyspuolue (UKIP) ja FN. Myös Tanskassa Tanskan kansanpuolue (DF) oli eurovaaleissa suurin puolue yli 20 % kannatuksella. Eurovaalien jälkeisen vajaan kolmen vuoden aikana kansallismielinen vyöry on edennyt Euroopassa yhä lisää mm. Ranskan, Saksan, Itävallan ja Italian paikallisvaaleissa. Tämä kehitys kulminoitui kevään 2016 EU-kansanäänestykseen Britanniassa, jossa kansa äänesti EU-eron puolesta huolimatta globalistisen eliitin massiivisesta propagandasodasta Brexitiä vastaan. Brexitin mahdollisti erityisesti UKIP:n pitkäaikaisen puheenjohtajan Nigel Faragen pyyteetön yli kahden vuosikymmenen työ maansa irrottamiseksi EU:n kahleista. Pian järjestettävissä Alankomaiden ja Saksan parlamenttivaaleissa on odotettavissa, että isänmaalliset Alankomaiden vapauspuolue (PVV) ja Vaihtoehto Saksalle (AFD) saavuttavat historiansa parhaat tulokset. FN:n Marine Le Penin odotetaan myös pärjäävän erittäin hyvin Ranskan presidentinvaaleissa ensi toukokuussa. Le Penin valinta Ranskan presidentiksi sinetöisi EU:n pikaisen siirtymisen historian tunkiolle.
Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi marraskuun 2016 vaaleissa antaa uutta pontta Euroopan patriooteille voimainkoetuksessa globalististen toimijoiden kanssa. Trumpin kampanjan vahva isänmaallinen paatos ja Amerikan edun laittamisen kaiken tehdyn politiikan lähtökohdaksi muistuttaa paljon eurooppalaisten kansallismielisten puolueiden agendaa. Trumpia vastustavassa kampanjassa näkyi sama monikulttuurisglobalistinen koalitio, joka Euroopassakin taistelee isänmaallisia voimia vastaan. Tämä järjestelmäpuolueista, kirkoista, valtamediasta, työmarkkinajärjestöistä, investointipankeista, suuryrityksistä ja erilaisista aktivistiliikkeistä koostuva blokki on jokaisessa Euroopan maassa aktivoitunut kansallisystävällisen politiikan torjumiseksi. Tällaisen vastarinnan edessä Euroopan kansallismielisillä liikkeillä on toiminnassaan äärimmäisen suuri vastuu. He eivät kamppaile vain kyseistä globalistista yhteenliittymää vastaan, vaan he kantavat harteillaan koko eurooppalaisen sivilisaation tulevaisuutta. Euroopassa nyt puhaltava kansallismielinen tuuli on vanhan mantereen viimeinen tilaisuus ottaa kohtalo omiin käsiinsä ja irtautua globalistisesta ideologiasta, joka on ajamassa maanosaa sosiaaliseen ja kulttuuriseen kaaokseen. Jos Euroopan isänmaallinen rintama häviää tämän taistelun, tulee esirippu laskeutumaan pysyvästi Euroopan mantereelle.
Kirjoitus julkaistu Rahvas-lehdessä 1/2017
Revansistinen Venäjä, autoritäärinen Kiina ja islamisoituva Turkki ovat näkyvimpiä todisteita siitä, etteivät kaikki maailman maat halua lähestyä länsimaalaistyylistä yhteiskuntaa, vaan pitäytyvät omissa kansallisissa normeissaan ja arvoissaan. Yksinapainen USA:n johtama maailma onkin korvautumassa moninapaisella maailmanjärjestyksellä, jossa itsevaltaiset hallintomallit haastavat demokraattisen universalismin. Kulttuurien yhteensulautumisen mahdottomuuden on myös osoittanut massiivinen maahanmuutto Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Euroopan entisten siirtomaiden itsenäistyttyä Aasiassa, Afrikassa ja Amerikoissa nämä maat alkoivat pian sen jälkeen lähettää kansalaisiaan entisiin emämaihin siirtolaisina. Näin syntyivät pysyvät siirtolaisyhteisöt Euroopan perinteisiin siirtomaavaltoihin Alankomaihin, Belgiaan, Britanniaan ja Ranskaan. Näihin ja muihinkin Länsi-Euroopan maihin ei-eurooppalainen maahanmuutto alkoi myös lisääntyä vierastyövoiman värväämisen myötä 1950-luvulta lähtien. Vaikka vierastyövoiman rekrytointi loppui maailman suureen öljykriisiin 1970-luvun alussa, on maahanmuutto Euroopan ulkopuolisista maista jatkunut katkeamattomana tähän päivään asti perheenyhdistämisen, turvapaikanhaun ja sosiaalisen siirtolaisuuden muodoissa. Tämä historiallisesti täysin vieras ja ennennäkemätön vieraiden kulttuurien tulo Eurooppaan ei ole johtanut monikulttuuriseen unelmaan, vaan valtaviin julkisiin kustannuksiin, rikollisuuslukujen räjähtämiseen ja maan lakien ulkopuolella operoiviin ulkomaalaisghettoihin. Yleiseksi uhkakuvaksi on monien eurooppalaisten mielissä noussut myös useiden maahanmuuttajien tunnustaman islamin leviäminen, jonka pelätään johtavan koko Euroopan islamisoitumiseen.
Globalisoitunut maailmantalous on toisaalta johtanut valtavaan elintasoloikkaan ja köyhyyden vähentymiseen etenkin osassa Aasiaa, hinnaltaan huokeiden kulutustavaroiden ja palveluiden tarjonnan räjähdysmäiseen kasvuun länsimaissa ja uusien työtilaisuuksien tarjoutumiseen erityisosaajille arvoketjujaan globaalisti ketjuttaneiden yritysten leivissä. Samaan aikaan länsimaiden keskiluokka on kuitenkin saanut kokea globalisaation vanavedessä palkkojensa stagnaation ja valmistavan teollisuuden työpaikkojen joukkopaon kaukomaille. Kehityksessä kohti globalisoituneempaa maailmaa iso rooli on ollut erimuotoisilla kansainvälistä integraatiota edistävillä järjestöillä, kuten IMF:llä, Maailmanpankilla, YK:lla ja Euroopan unionilla. Erityisesti Euroopan unioni on nähty malliesimerkkinä onnistuneesta kansainvälisestä integraatiosta, jossa oman kansallisen suvereniteetin luovuttaminen yhteisesti tunnustetuille kansainvälisille toimielimille johtaa positiiviseen yhteistyöhön valtioiden välillä. EU on tosiasiassa kuitenkin ollut aina transatlanttisten eliittien projekti, jossa eurooppalaisten kansojen mielipidettä ei ole haluttu tai uskallettu kysyä. Tämä on tullut esiin monissa EU-perussopimusäänestyksissä vuosien varrella, jossa EU-eliitin toiveet vallan keskittämisestä Brysseliin on ensiksi tyrmätty kansanäänestyksissä, mutta kansan mielipiteestä välittämättä integraatiota on viety voimakkaasti eteenpäin. Maa on kuitenkin pettämässä EU:n alta, sillä eurokriisi, Euroopan turvapaikanhakijakriisi ja Britannian lähteminen Euroopan unionista ovat kukin vakavalla tavalla murentaneet EU:n olemassaolon oikeutusta. Kysymys ei olekaan enää hajoaako EU, vaan milloin EU hajoaa.
Globalisaatio massiivisina ihmisvirtoina, työpaikkojen menetyksinä ja kansallisten kulttuurien hämärtymisenä on tämän ajan megatrendeistä se, joka on eniten myötävaikuttanut eurooppalaisen kansallismielisyyden renessanssiin. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelta lähtien eurooppalaiset kansallismieliset puolueet ovat vakiinnuttaneet asemansa Länsi-Euroopan puoluekentällä. Erityisinä pioneereina tältä saralta voidaan mainita Itävallan vapauspuolue (FPÖ) ja Ranskan kansallinen rintama (FN). Kyseiset puolueet saavuttivat jo 1980-1990-lukujen taitteessa suuria vaalivoittoja kyseenalaistamalla massiivisen ulkoeurooppalaisen maahanmuuton oikeutuksen. FPÖ:n vaalimenestys Itävallassa johti aina hallitusvastuuseen asti vuosituhannen alussa maan konservatiivipuolueen kanssa, jota seurasi EU-maiden surullisenkuuluisa boikotti Itävallan hallitusta kohtaan. Ranskan kansallisen rintaman ensimmäinen maailmanlaajuista huomiota aiheuttanut jymymenestys oli puolueen perustajan Jean-Marie Le Penin yltäminen vuonna 2002 maan presidentinvaalien toiselle kierrokselle Jacques Chiracia vastaan.Vuoden 2014 eurovaaleissa kahdessa isossa EU-maassa Britanniassa ja Ranskassa suosituimmaksi puolueeksi valittiin kansallismieliset Britannian itsenäisyyspuolue (UKIP) ja FN. Myös Tanskassa Tanskan kansanpuolue (DF) oli eurovaaleissa suurin puolue yli 20 % kannatuksella. Eurovaalien jälkeisen vajaan kolmen vuoden aikana kansallismielinen vyöry on edennyt Euroopassa yhä lisää mm. Ranskan, Saksan, Itävallan ja Italian paikallisvaaleissa. Tämä kehitys kulminoitui kevään 2016 EU-kansanäänestykseen Britanniassa, jossa kansa äänesti EU-eron puolesta huolimatta globalistisen eliitin massiivisesta propagandasodasta Brexitiä vastaan. Brexitin mahdollisti erityisesti UKIP:n pitkäaikaisen puheenjohtajan Nigel Faragen pyyteetön yli kahden vuosikymmenen työ maansa irrottamiseksi EU:n kahleista. Pian järjestettävissä Alankomaiden ja Saksan parlamenttivaaleissa on odotettavissa, että isänmaalliset Alankomaiden vapauspuolue (PVV) ja Vaihtoehto Saksalle (AFD) saavuttavat historiansa parhaat tulokset. FN:n Marine Le Penin odotetaan myös pärjäävän erittäin hyvin Ranskan presidentinvaaleissa ensi toukokuussa. Le Penin valinta Ranskan presidentiksi sinetöisi EU:n pikaisen siirtymisen historian tunkiolle.
Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi marraskuun 2016 vaaleissa antaa uutta pontta Euroopan patriooteille voimainkoetuksessa globalististen toimijoiden kanssa. Trumpin kampanjan vahva isänmaallinen paatos ja Amerikan edun laittamisen kaiken tehdyn politiikan lähtökohdaksi muistuttaa paljon eurooppalaisten kansallismielisten puolueiden agendaa. Trumpia vastustavassa kampanjassa näkyi sama monikulttuurisglobalistinen koalitio, joka Euroopassakin taistelee isänmaallisia voimia vastaan. Tämä järjestelmäpuolueista, kirkoista, valtamediasta, työmarkkinajärjestöistä, investointipankeista, suuryrityksistä ja erilaisista aktivistiliikkeistä koostuva blokki on jokaisessa Euroopan maassa aktivoitunut kansallisystävällisen politiikan torjumiseksi. Tällaisen vastarinnan edessä Euroopan kansallismielisillä liikkeillä on toiminnassaan äärimmäisen suuri vastuu. He eivät kamppaile vain kyseistä globalistista yhteenliittymää vastaan, vaan he kantavat harteillaan koko eurooppalaisen sivilisaation tulevaisuutta. Euroopassa nyt puhaltava kansallismielinen tuuli on vanhan mantereen viimeinen tilaisuus ottaa kohtalo omiin käsiinsä ja irtautua globalistisesta ideologiasta, joka on ajamassa maanosaa sosiaaliseen ja kulttuuriseen kaaokseen. Jos Euroopan isänmaallinen rintama häviää tämän taistelun, tulee esirippu laskeutumaan pysyvästi Euroopan mantereelle.
Kirjoitus julkaistu Rahvas-lehdessä 1/2017
