Esiripun syytä laskeutua euronäytelmässä

Espanjan lähestyvän valtiontaloudellisen konkurssin olisi syytä herättää maamme eurouskovaisemmatkin tahot siihen tosiasiaan, ettei nykyistä euroaluetta ole mahdollista säilyttää nykyisessä koostumuksessaan. Eurosirkus näyttää kuitenkin yhä jatkuvan, koska EKP:n odotetaan ryntäävän Espanjan sekä myös Italian valtion joukkovelkakirjalainojen ostotalkoisiin, jota tosin on jo aikaisemmin tänä vuonna yritetty tuloksettomasti. Euroeliitin kaavailuissa on myös ollut mahdollisuus antaa EVM:lle pankkilisenssi. Eurokriisin intensivoituminen on Suomen kannalta vakavaa, mutta maallamme olisi tilanteesta ulospääsy toisin kuin muilla AAA-mailla Saksalla ja Hollannilla. Suomalaisilla pankeilla ei nimittäin ole saatavia Etelä-Euroopassa, minkä vuoksi Suomen antama tuki oliivimaille on lähinnä eurostalinismin ilmentymä, johon kuuluu utopistisen yhteisvaluutan tukeminen täystuhoon asti. Saksalle sitä vastoin euron hajoaminen ei olisi yhtä suuri etu, koska tällöin saksalaiset pankit menettäisivät kaikki saatavansa mm. Espanjasta ja Kreikasta, jolla olisi vakavia seurauksia Saksan pankkisektorille.

Suomalaisella poliittis-taloudellisella eliitillä ei kuitenkaan liene rohkeutta tehdä tarvittavia johtopäätöksiä ja laittaa piikkiä kiinni oliivimaiden velkojen takaamisen osalta. Nykyiset järjestelmäpoliitikot ovat koko poliittisen uransa ajan lähes poikkeuksetta antaneet poliittisten linjaustensa muodostua lobbareiden ja muiden epämääräisten tahojen toimesta. Tämän vuoksi tilanteessa, jossa eurovaluutta on jo reaalitaloudellisessa mielessä kuollut, järjestelmäpoliitikot ovat täysin kykenemättömiä tekemään itsenäisiä vastuullisia ratkaisuja isänmaan puolesta ja mieluummin piiloutuvat hurmahenkisten euron ikuisuutta julistavien päätöslauselmien taakse.

Suomen olisi syytä vihdoinkin laatia toimintasuunnitelma euroalueen hajoamisen varalle ja omaan valuuttaan palaamiselle. Suomi tulisi varsin hyvin pärjäämään kelluttamalla markkaa ja harjoittamalla kestävää rahapolitiikkaa. On aivan turha torpata markan paluu vetoamalla 1970- 1980-lukuihin, jolloin maamme poliittiset johtajat omatoimisesti tyrivät rahapolitiikan hoidon ja korot sekä inflaatio kohosivat hallitsemattomasti. Pienempi euroalue, johon kuuluisi Suomen lisäksi mm. Hollanti, Saksa, Itävalta, ei välttämättä olisi maamme kannalta toimiva ratkaisu, sillä näiden maiden kansantalouden rakenne on hyvin erilainen Suomeen verrattuna. Suomelle sopivampi viiteryhmä valuuttayhteistyössä olisi talousrakenteeltaan lähemmät Pohjoismaat, mutta nämä maat ovat kaikki säilyttäneet omat kansalliset valuuttansa, joista he tuskin olisivat valmiita luopumaan. Tämä osoittaa jälleen sen täydellisen pitkän aikavälin poliittisen tarkastelukyvyn puutteen, jota maamme johto 1990-luvulla osoitti ryntäämällä ainoana Pohjoismaana yhteisvaluuttaan ilman aitoja kansantaloudellisia syitä. Tästä soitellen sotaan lähtemisestä joudumme nyt maksamaan kovan hinnan kymmenien miljardien vakuuksina oliivimaiden lainoille, jotka ennen pitkää tulevat lankeamaan suomalaisten veronmaksajien maksettavaksi.