maanantai 17. lokakuuta 2011

Enoch Powell- maahanmuuttokritiikin pioneeri

Keskellä Euroopan hullua vuotta 1968, jolloin sosialistisista utopioista ja maailmanparantamisesta haltioitunut nuoriso mellakoi Länsi-Euroopan kaduilla, eräs Britannian konservatiivisen varjohallituksen jäsen Enoch Powell piti kenties yhden maan historian kuuluisimmista poliittisista puheista. Powellin Birmingham- tai tunnetummalta nimeltään Rivers of Blood-puhe otti voimakkaasti kantaa toisen maailman jälkimainingeissa alkaneeseen massiiviseen maahanmuuttoon Brittiläisen imperiumin eri osista emämaahan. Aina vuodesta 1948 lähtien Britannian alusmaiden kansalaisilla oli lähes vapaa oikeus muuttaa emämaahan, mikä oli jo vuoden 1968 paikkeilla nostanut näkyvien vähemmistöjen määrän lähes kahteen prosenttiin Britannian väkiluvusta. Tämä huolimatta siitä, ettei Britannian kansalaisia oltu missään vaiheessa konsultoi tästä valtavasta muutoksesta, jonkalaista maa ei yli tuhatvuotisen historiansa aikana ollut kokenut.

Enoch Powellin maahanmuuttokantaan oli erityisesti vaikuttanut hänen oleskelunsa toisen maailmansodan aikana tiedustelutehtävissä eri puolilla Aasiaa. Enoch Powell nautti erityisesti ajastaan Intiasta, jonka varakuninkuudesta hän oli koulupojasta lähtien unelmoinut. Powell huomasi kuitenkin Intiassa oleskellessaan, miten jännittyneet eri etnisten ryhmien välit olivat. Erityisesti hindujen ja muslimeiden molemmanpuolinen väkivalta ja terrori kauhistuttivat Powellia. Kokemuksensa perusteella hän teki sen johtopäätöksen, ettei Britannian monikulttuuristuminen toisi mukanaan eri etnisten ryhmien välistä harmoniaa ja sydämellistä rinnakkaiseloa, vaan anarkiaa, rikollisuutta ja lopulta eri kansanryhmien välisen sisällissodan.

Enoch Powell käytti Birminghamin puheessa kieltä, jota kukaan poliitikko ei ollut aiemmin uskaltanut käyttää. Hän siteerasi puheessa äänestysalueellaan käymiänsä keskusteluja huolestuneiden kansalaisten kanssa, jotka alkoivat tuntea olonsa toisen luokan kansalaisiksi maahanmuuttoaallon vyöryessä Englantiin. Erityisen tunteikkaasti Powell viittasi erääseen vanhaan rouvaan, joka oli vuokrannut omistamiaan asuntoja siirtolaisille. Nämä vuokralaiset olivat tämän rouvan kauhuksi alkaneet harrastaa terroria häntä vastaan ja tehneet rasismisyytöksiä rouvan huomauttaessa vuokralaistensa sopimattomista tavoista. Powell toi esiin myös erään katkeroituneen perheenisän kertomuksen. Kyseinen isä suunnitteli maastamuuttoa, koska ei halunnut nähdä lastensa kasvavan Britanniassa, joka oli kulttuurillisesti muuttunut tunnistamattomaksi. Tämä perheenisä pelkäsi, että 15-2o vuoden sisällä musta mies ottaa yliotteen valkoisesta miehestä.

Powell lopetti puheensa lainaukseen, Antiikin kenties kuuluisammalta runoilijalta, roomalaiselta Vergiliukselta. Powell viittasi puheessaan Vergiliuksen Aeneis-runoelman lausahdukseen "Kun katson eteenpäin, minut täyttää huoli, kuten roomalaiset, olen näkeväni Tiber-joen kuohuvan verenpaljoudesta". Powellilla oli tausta Antiikin kielten ja kulttuurien tutkijana. Hän oli saavuttanut häkellyttävän nuorena, 25-vuotiaana, klassisen kreikan kielen professuurin Sydneyn yliopistossa. Hänen koulutuksensa oli vaikuttanut Birminghamin puheen sisältöön, vaikkei vertaus Tiber-joen kuohumiseen verestä avautunut suurelle yleisölle Powellin tarkoittamalla tavalla. Vergiliuksen Aeneis-runoelmasta lainattu kohta kuitenkin ilmensi Enoch Powellin kokemaa syvää ahdistusta hänelle rakkaan Englannin sivilisaation peruuttamattomasta muutoksesta, johon ei oltu kysytty eikä saatu englantilaisten hyväksyntää.

Birminham-puhe johti Enoch Powellin erottamiseen konservatiivisesta varjohallituksesta ja johti hänen poliittiseen isolaatioon. Powellin puheen uskottiin kuitenkin vaikuttaneen konservatiivien yllätysvoittoon Britannian 1970 parlamenttivaaleissa. Vähemmän tunnettu fakta on se, että Britannian pääministerinä 1979-1990 toiminut Margaret Thatcher oli omaksanut Powellilta perusfilosofiansa talouspolitiikassa. Thatcher myös ennen 1979 parlamenttivaaleja varoitti powellmaisesti siirtolaisten tulvasta entisistä alusmaista Britanniaan, joka osaltaan neutralisoi silloisen äärioikeiston vaikutusvallan kasvun ja varmisti konservatiiveille maanvyörymävoiton vaaleissa.

Enoch Powellin Birmingham-puhe oli ensimmäisiä eurooppalaisen johtavan poliitikon puheita, jossa massiivisen maahanmuuton seuraukset kansalliselle identiteetille ja sisäiselle turvallisuudelle tuotiin selvästi esille. Powell esitti puheessaan kolmen kohdan ohjelman siirtolaisongelman ratkaisemiseksi, jonka osia olivat uuden tulomaahanmuuton minimointi, paluumuuton kannustaminen ja positiiviseen diskriminaation pyrkivän lainsäädännön hylkääminen. Kotimaisesta näkökulmasta katsottuna Powellin teesit eivät yllätyksettömästi ole olleet johtavina periaatteina kuluneen 20 vuoden aikana, jolloin Suomesta on tullut huomattavan ulkoeurooppalaisen maahanmuuton kohde.

Enoch Powell pystyi jo 1960-luvun lopussa näkemään kehityksen, joka on totta lähes jokaisessa Länsi-Euroopan suurkaupungissa, jossa suurin osa maahanmuuttajista asuu ghetoissa, vailla toivoa työstä tai koulutuksesta. Tämä yhteiskunnallinen trendi on lisännyt myös huomattavasti populististen puolueiden kannatusta joka puolella Eurooppaa, joka on saanut jo pahimmat hysteerikot pelkäämään kolmatta maailmansotaa. Kyse on kuitenkin yksinkertaisesti siitä, että vain populistiset puolueet tuntuvat ottavan kansalaisten huolten heidän isänmaidensa kulttuurillisen identiteetin hämärtymisestä tosissaan. Jos Britannian muut poliitikot olisivat kuunnelleet Enoch Powellia 1968, Britannian yhteiskunnan sisäinen koheesio olisi huomattavasti nykyistä paremmalla tolalla.

Voidaan esittää kysymys löytyykö Suomestakaan riittävää poliittista johtajuutta, jotta voimme välttää massamaahanmuuton aiheuttaman yhteiskunnallisen katastrofin? Valtapuolueittemme siirtolaisuusteeman ympärillä harjoittama hyssyttely ja vihapuhekauhistelu ei anna kovin valoisaa ennustetta Suomen kyvylle välttää Britannian virheet. Tämä järjestelmäpoliitikkojemme selkärangattomuus ja pelkuruus maahanmuuttokysymyksessä tulee pääasiassa tulevien sukupolvien taakaksi monitahoisina yhteiskunnallisina levottomuuksina. Pahempaa perintöä emme me suomalaiset voisi jättää lapsillemme ja lastenlapsillemme.