Parlamentarismin rappio Britanniassa

Britannian kesäkuun 2017 vaaleissa maan kumpikin pääpuolue konservatiivit ja työväenpuolue lupasivat vaalimanifesteissaan viedä Britannian eron Euroopan unionista läpi 2016 EU-kansanäänestyksen tuloksen mukaisesti. Tänä vuonna olemme kuitenkin saaneet todistaa erikoista näytelmää Britannian parlamentin alahuoneessa, jossa yksittäiset EU-myönteiset konservatiivit ja koko työväenpuolue tukenaan liberaalidemokraatit, Skotlannin kansallispuolue etc ovat pyrkineet perumaan koko Brexitin tai ainakin säilyttämään erittäin läheiset välit EU:hun Brexitin jälkeen.  Myös Pohjois-Irlannin unionistit DUP-puolueessa ovat asettuneet vastahankaan Brexit-prosessissa, koska he eivät olet voineet hyväksyä sitä, että Brexitin jälkeen Pohjois-Irlantia sitoisivat tietyt EU:n tulliliittoa ja sisämarkkinoita koskevat määräykset, vaikka Britannia kokonaisuudessaan lähtisi sisämarkkinoilta ja tulliunionista. 

Brexitin puolesta äänesti 17.4 miljoonaa brittiä, mikä on suurin demokraattinen mandaatti koko Britannian historiassa. On siis täysin groteskia, että Brexit-myönteiset voimat ovat brittiparlamentissa ajamassa ns. “people’s votea” eli uutta kansanäänestystä Brexitistä ja näin sivuuttamassa täysin 2016 kansanäänestyksen lopputuloksen. Parlamentin remainer-kansanedustajat siis uskottelevat tietävänsä paremmin, miten Britannian kansa ajattelee ja  haluavat ajaa itsekkäästi Britannian ennennäkemättömään demokratian kriisin partaalle. 

Britanniassa parlamentarismin historia on paljon pidempi kuin muissa Länsi-Euroopan maissa. Jo 1215 maan aateliset pakottivat Englannin kuninkaan Juhana Maattoman allekirjoittamaan Magna Chartan, joka muun muassa verotusasioissa pakotti kuninkaan jakamaan vallan parlamentin kanssa. Parlamentarismi joutui todelliseen koetukseen 1600-luvulla, jolloin tyranniksi heittäytynyt Kaarle I johdatti Englannin sisällissotaan, mitä seurasi kuninkaan mestaus 1649 ja Oliver Cromwellin nousu lordiprotektoriksi. Cromwellin valtakautta seurasi restauraatio eli Kaarle II:n nousu Englannin kuninkaaksi 1660.  Kaarle II:n seuraaja valtaistuimella oli hänen veljensä katolinen Jaakko II, joka joutui lähes välittömästi parlamentin kanssa törmäyskurssille, mikä huipentui 1688 Vilhelm Oranialaisen ja Annan maihinnousuun parlamentin kutsusta ja mainioon vallankumoukseen. Vilhelm Oranialainen ja Anna hyväksyivät Englannin hallitsijoina mainion vallankumouksen vanavedessä 1689 Bill of Rights-lakiesityksen, joka nosti parlamentin vallankäyttäjänä monarkin yläpuolelle. 

Boris Johnsonin hallituksen esitys erosopimuksesta Britannian ja EU:n välillä saattaa tulevalla viikolla saada parlamentin enemmistön tuen. On myös odotettavissa, että työväenpuolue yrittää saada erosopimuksen uuteen kansanäänestykseen tai saada läpi esityksen, jonka mukaan Britannia tulee olemaan jatkossakin osa EU:n tulliunionia. Vaikka Brexit saataisiinkin maaliin, on Britannian parlamentin kansan tahdon vastaisten elementtien toiminta jo aiheuttanut pysyvää vahinkoa Britannian demokratialle ja maan asemalle maailmalla. Itsekkäät omaa etuaan ajavat poliitikot ovat ajamassa maailman vanhimman demokratian täydellisen rappion partaalle, jossa kansan mielipiteellä ei ole enää mitään roolia päätöksenteossa. Jotta Britannia voisi Brexitin jälkeen nousta uuteen kukoistukseen, olisi maassa syytä perustaa komitea selvittämään Brexitiä sabotoineiden kansanedustajien toimintaa. 

Perussuomalaiset uudessa Euroopassa

Euroopan parlamentin vaalit ovat tunnetusti maailman suurin demokraattinen tapahtuma yli miljardin asukkaan Intian kuukausia kestävien parlamenttivaalien jälkeen. Tämän vuoksi ei vain Euroopassa, vaan myös ympäri maailmaa, osoitettiin huomattavaa mielenkiintoa siihen, minkälainen EU-parlamentin koostumus on vaalikaudella 2019-2024.

Euroopan vuoden 2015 pakolaiskriisi johti merkittävään poliittiseen myllerrykseen Keski-Euroopan kansallisissa vaaleissa, mikä toimi esinäytöksenä tämän kevään EU-vaaleille. Saksassa, jossa ei toisen maailmansodan trauman takia ollut kansallismielistä puoluetta yli 70 vuoteen, on nyt vahva kansallismielinen liike AFD, joka on edustettuna liittopäivien ohella jokaisessa maan osavaltiossa. Italiassa taas hallituksen vahva mies on sisäministeri ja Legan puheenjohtaja Matteo Salvini, joka on haastanut menestyksellisesti Euroopan unionin avoimien rajojen tervetuloapolitiikan. Visegrad-maiden blokki on omalta osaltaan pistänyt jarrua Brysselin byrokraattien päämäärille, jossa juurettomalla globalismilla, militantilla arvoliberalismilla ja abstraktilla EU-uskovaisuudella halutaan korvata Euroopan kansojen vuosituhansia vanhat perinteet ja kulttuurit.

EU-vaalien tulos oli kansallismielisillä puolueilla Euroopan parlamentin vaalien historian kovin. Vaalien tuloksena Euroopan parlamentissa on yli 170 meppiä, jotka voidaan laskea kuuluvaksi EU-skeptisiin maahanmuuttokriittisiin puolueisiin. Tämä on yli 100 enemmän kuin vihreiden ryhmällä, jonka kasvusta Suomen ja Euroopan liberaali konsensusmedia yritti levittää ”vihreän aallon” legendaa. Vihreät eivät tosiasiassa olleet yhdessäkään EU-maassa suurin puolue, eikä EU-positiivisten puolueiden yhteiskannatus noussut, vaan siirtymä oli muutamassa maassa isoista EU-myönteisistä konsensuspuolueista vihreisiin. Kansallismieliset voimat taas nousivat Britanniassa, Italiassa, Ranskassa, Puolassa ja Unkarissa maidensa suurimmiksi EU-puolueiksi. Merkittävää kasvua isänmaallisten puolueiden kannatuksessa tapahtui myös muun muassa Ruotsissa, Belgiassa ja Tsekeissä.

Euroopan parlamenttia ovat dominoineet vuosikymmeniä kristillisdemokraattisen (EPP) ja sosiaalidemokraattisen parlamenttiryhmän niin kutsuttu suuri koalitio, jolla on ollut enemmistö parlamentin paikoista. Toukokuun EU-vaalit tekivät lopun kyseisen koalition enemmistöstä. Tuoreimpien tietojen mukaan EPP ja sosiaalidemokraattien ryhmä pyrkivät rakentamaan yhdessä liberaalien ja vihreän ryhmän kanssa EU-myönteisen konsensuskoalition. Nämä konsensusryhmien yhteistyökuviot alleviivaavat edelleen sen tärkeyttä, että isänmaallisten voimien on Brysselissä yhdistyttävä jyrkkään vastarintaan globalistipuolueita vastaan.

Perussuomalaiset on mukana uudessa aidosti kansallismielisessä ID-ryhmässa Euroopan parlamentissa. On aika siirtyä maltillisesta salonkikonservatiivisesta EU-kritiikistä kohti aitoon EU:n muuttamiseen, joka tarkoittaa jäsenmaiden kansallisen suvereniteetin palauttamista, kansallisen lainsäädännön saattamista primaariseksi oikeuslähteeksi ja Afrikan ja Aasian massamaahanmuuton pysäyttämistä.

Tänä vuonna minulla tulee täyteen neljä vuotta Brysselin pimeyden ytimessä työskentelyssä. Aloittaessani täällä työni syyskuussa 2015 perussuomalaiset oli maltillinen yhteistyöpuolue, jonka kannatus ja henki olivat kadonneet harvojen hillotolppien tavoittelun vuoksi. Näistä synkistä ajoista kansanliikkeemme on noussut uuden puoluejohdon taipumattoman hengenvoiman ja kenttäväen pyyteettömän työn ansiosta vahvaan nousuun. Vuosi 2019 todisti yhtä sodanjälkeisen ajan Suomen suurimmista poliittisista comebackeista. Perussuomalaiset nousi eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi vain pienellä erolla ykköseksi tulleisiin sosiaalidemokraatteihin. Euroopan parlamentin vaaleissa perussuomalaiset taas säilytti kaksi meppipaikkaansa kohonneella kannatuksella. Laura Huhtasaari ja Teuvo Hakkarainen tulevat puolustamaan Suomea tinkimättömällä isänmaallisuudella ja aatteen palolla tämän EU-parlamenttikauden yhdessä eurooppalaisten liittolaistemme kanssa.

Perussuomalaisten ylimpänä tavoitteena on suomalaisen elämänmuodon ja kulttuurin varjelu. Tämän tavoitteen täyttäminen vaatii perussuomalaisilta periksi antamatonta poliittista vaikuttamista sekä Brysselin että Suomen kentillä. Pitämällä kiinni pyyteettömyydestä ja uskosta omaan asiaan perussuomalaisilla on kaikki mahdollisuudet nousta tulevaisuudessa Suomen johtavaksi puolueeksi uudessa kansallismielisessä Euroopassa.

Kansan tahto on ylin arvo

Länsimaisen demokratian juuret löytyvät antiikin Kreikan Ateenasta, jossa vapaat miehet kansankokouksissa päättivät julkisista asioista. On väitetty, että kreikkalaisten polisten liittouma kykeni persialaissodissa selviytymään koettelemuksesta ylivoimaista vihollista Persiaa vastaan, koska kreikkalaiset kokivat puolustavansa suurempia inhimillisiä hyveitä, kuten kansanvaltaa ja korkeata sivistystä, idän despotismia ja mystisismiä vastaan.

Nykymuotoinen demokratiamme on rakentunut hitaasti satojen vuosien aikana. Ensimmäisiä merkkejä demokraattisesta valtiomuodosta Länsi-Euroopassa todistettiin Englannissa 1200-luvulla, jossa Englannin kuningas Juhana Maattoman aikana laadittiin Magna Carta, joka rajoitti kuninkaan valtaa muun muassa verojen määräämisessä. Myöhemmin 1600-luvun lopussa Englannissa katolisen Jaakko II:n syrjäyttämiseen johtanut mainio vallankumous tasoitti tietä englantilaiselle parlamentarismille. Myöhemmin USA:n itsenäisyyssota 1775-1783 ja Ranskan suuri vallankumous 1789 toimivat merkittävinä katalysaattoreina kansanvallan etenemiselle länsimaissa, vaikka Ranskan vallankumous johtikin lyhyeksi aikaa jakobiinien hirmuvaltaan.

1800-luvun Euroopassa kansallismielisyys ja demokratia etenivät käsi kädessä. Nationalistisesti ajattelevat demokraatit olivat piikkinä lihassa etenkin monille Euroopan monikansallisille imperiumeille, jotka tukahduttivat lukuisten kansojen kansallishengen. Kansojen suuri vapautusaalto tapahtui vihdoin ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, jolloin Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarikunnat hajosivat. Nykyään kansallismielisyys ja demokratia asetetaan monissa yhteyksissä oudolla tavalla vastakkain aivan kuin kansallisylpeys poissulkisi demokratian. Tämä on älyllisesti epärehellinen toteama, sillä nimenomaan kulttuurirelativistinen monikulttuuripolitiikka heikentää demokratian edellytyksiä, kun valtion asukkailla ei ole enää yhteistä käsitystä keskeisistä normeista ja arvoista, mikä väistämättä riitauttaa päätöksenteon. Kansallismielisyys on kiistämättä ollut kristinuskon ohella se tekijä länsimaissa, joka on eniten lisännyt tasa-arvoa yhteiskunnassamme. Ilman kansallismielisyyden tuomaa painetta yleisen inhimillisen elämän kohottamiseksi eivät sellaiset tekijät kuin hyvinvointivaltio sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus olisi nähneet päivänvaloa.

Nykyaikana Suomessa ja muualla länsimaailmassa puhutaan paljon demokratian kriisistä. Itseasiassa useimmiten tämän keskustelun taustalla on vain liberaalien globalistien ja suvaitsevaisuusaatetta kannattavien ihmisten tuska siitä, että kansallismieliset ja konservatiivit etenevät vaaleissa sekä Amerikoissa että Euroopassa. Demokratia ei kuitenkaan tällä hetkellä toimi täysin tyydyttävästi. Demokratiaa ei voi olla ilman laajaa sananvapautta. Myös ilman laadukkaan koulutuksen tarjoamaa laajaa kansansivistystä kansalaisilla ei ole mahdollista tutkia asioita ja toimia aktiivisina kriittisinä kansalaisina. On siksi huolestuttavaa, että laajan sananvapauden sijasta Suomessa on alettu enemmän puhua sananvastuusta. Tämä epätermi pitää sisällään sen, että julkisessa keskustelussa kansalaisten pitäisi lähinnä puhua kivapuhetta, jossa sivuutetaan yhteiskunnan vakavat kipupisteet, kuten maahanmuuttajien surkea kotoutuminen ja islamilainen radikalismi.

Monipuolinen media pitää yllä ajattelun monipuolisuutta ja vaalii rohkeaa kyseenalaistamista. Elävä demokratia vaatii toimiakseen rehellisen median. Liian yksipuolinen media taas saa ihmiset pelkäämään eriävän mielipiteen esittämistä ja jopa yhteisöstä ulos sulkemista. On ollut havaittavissa ilmiö, jossa vakiintunut liberaali mediakenttä korotetaan ns. vastuulliseksi mediaksi, joka opettaa “hölmöjä kansalaisia”, miten pitää ajatella esimerkiksi maahanmuutosta, EU:sta tai globalisaatiosta.

Ainoa tapa kehittää demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa on pitää kiinni sananvapaudesta ja luottaa ihmisen kykyyn tehdä rationaalisia päätöksiä tulevaisuuttaan koskien. Kansallismielisyyden nousu Amerikoissa ja Euroopassa on terve vastareaktio kansainvälisen talouspoliittisen eliitin liberaalille globalismille, joka ei anna sijaa kansallisvaltioille eikä tunnusta oikeutta tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan. Päätösvalta on palautettava mahdollisimman lähelle ihmisiä ja kansallisia identiteetteja on voitava vaalia ylpeydellä. Demokraattisen päätöksenteon pitäisi lähteä siitä lähtökohdasta, että kansan tahto on loukkaamaton ja ylin ohjenuora. Eliitit eivät voi loputtomiin ajaa politiikkaa, joka ei nojaudu kansojen tuntoihin. Tarvittava korjausliike tulee tapahtumaan kansan toimesta ennemmin tai myöhemmin vaaleissa.