Koronakriisi muuttaa maailman

Kiinan eläintoreilta alkunsa saanut ja ympäri maailman levinnyt koronavirus on pakottanut Suomenkin siirtymään yhteiskunnalliseen poikkeustilaan maaliskuun loppupuolelta lähtien. Liikkumisen ja muut arkielämän rajoitukset, jotka ovat kohdistuneet nyt suomalaisiin, ovat tiukimpia, mitä maassamme on koettu sitten sotavuosien. Nämä rajoitukset ovat kuitenkin olleet välttämättömiä, jotta koronaviruksen eteneminen Suomessa hidastuisi, eikä terveydenhuoltojärjestelmämme ylikuormittuisi. Ravintoloiden, baarien ja muiden liiketilojen sulkemiset tulevat  aiheuttamaan suuret taloudelliset menetykset, joiden kanssa joudumme elämään lähivuodet. Suomi tulee velkaantumaan tänä vuonna ennätysnopeasti ja hallituksen tavoite valtiontalouden tasapainottamisesta tämän vaalikauden loppuun mennessä ei tule toteutumaan.

1990-luvulla alkanut ja 2000-luvulla kiihtynyt Kiina-ilmiö on siivittänyt länsimaiset yritykset ennennäkemättömiin voittoihin ns. globaalin työnjaon myötä, jossa moni valmistava prosessi on ulkoistettu Kiinaan. Riippuvuus kiinalaisesta halpatuotannosta on kuitenkin osoittautunut isoksi riskiksi, kun koronaviruksen leviäminen Kiinassa pysäytti maan tehtaat. On käynyt ilmi, että Suomi on jopa huoltovarmuuden kannalta kriittisillä sektoreilla, kuten suojamaskien valmistuksessa, riippuvainen Kiinasta.

Koronapandemian opetuksen pitäisi olla se, että äärimmäinen tuotantoketjujen levittäminen Aasiaan pelkkien kustannussäästöjen toivossa ei ole järkevää. Tulevaisuudessa olisi parempi, jos suomalaiset yritykset pyrkisivät pitämään arvoketjunsa mahdollisimman lähellä Suomea. Suomessa olisi myös kohotettava huoltovarmuuden tasoa, sillä emme enää jatkossa voi olla Kiinan kommunistidiktatuurin valmistamien suojavälineiden varassa, kun uusi kriisitilanne taas koittaa.

Yleisesti globalismin ideologia, joka rakentuu utopistiselle ajatukselle maailmankylästä, jossa ihmiset, tavarat, pääomat ja palvelut liikkuvat ilman rajoituksia on tulossa tiensä päähän. Vilkasta ulkomaankauppaa käydään jatkossakin, mutta yhä enemmän painoarvoa tullaan asettamaan strategisesti tärkeiden alojen suojelemiselle kiinalaisilta yritysvaltauksilta ja vakoilulta. Suomen kansantalouden elinvoima pitää jatkossa yhä enemmän rakentua korkealle laadulle ja innovaatioille, eikä halpatyövoiman maahantuonnille, jolla yritetään painaa palkkakustannuksia alas.

Suomen on valmistauduttava maailmaan, jossa vahvat kansallisvaltiot ottavat yhä enemmän tilaa vanhentuneilta ja tehottomilta kansainvälisiltä järjestöiltä. Maailman kansojen ja kulttuurien soisi elävän rauhassa tulevaisuudessa, mutta samalla pitää ymmärtää, että mitään yhteistä päämäärää maapallolla ei ole. On hyväksyttävä eri sivilisaatioiden välinen kamppailu markkinaosuuksista ja poliittisesta hegemoniasta tosiasiana, jota ei globalistinen haaveilu miksikään muuta.

Parlamentarismin rappio Britanniassa

Britannian kesäkuun 2017 vaaleissa maan kumpikin pääpuolue konservatiivit ja työväenpuolue lupasivat vaalimanifesteissaan viedä Britannian eron Euroopan unionista läpi 2016 EU-kansanäänestyksen tuloksen mukaisesti. Tänä vuonna olemme kuitenkin saaneet todistaa erikoista näytelmää Britannian parlamentin alahuoneessa, jossa yksittäiset EU-myönteiset konservatiivit ja koko työväenpuolue tukenaan liberaalidemokraatit, Skotlannin kansallispuolue etc ovat pyrkineet perumaan koko Brexitin tai ainakin säilyttämään erittäin läheiset välit EU:hun Brexitin jälkeen.  Myös Pohjois-Irlannin unionistit DUP-puolueessa ovat asettuneet vastahankaan Brexit-prosessissa, koska he eivät olet voineet hyväksyä sitä, että Brexitin jälkeen Pohjois-Irlantia sitoisivat tietyt EU:n tulliliittoa ja sisämarkkinoita koskevat määräykset, vaikka Britannia kokonaisuudessaan lähtisi sisämarkkinoilta ja tulliunionista. 

Brexitin puolesta äänesti 17.4 miljoonaa brittiä, mikä on suurin demokraattinen mandaatti koko Britannian historiassa. On siis täysin groteskia, että Brexit-myönteiset voimat ovat brittiparlamentissa ajamassa ns. “people’s votea” eli uutta kansanäänestystä Brexitistä ja näin sivuuttamassa täysin 2016 kansanäänestyksen lopputuloksen. Parlamentin remainer-kansanedustajat siis uskottelevat tietävänsä paremmin, miten Britannian kansa ajattelee ja  haluavat ajaa itsekkäästi Britannian ennennäkemättömään demokratian kriisin partaalle. 

Britanniassa parlamentarismin historia on paljon pidempi kuin muissa Länsi-Euroopan maissa. Jo 1215 maan aateliset pakottivat Englannin kuninkaan Juhana Maattoman allekirjoittamaan Magna Chartan, joka muun muassa verotusasioissa pakotti kuninkaan jakamaan vallan parlamentin kanssa. Parlamentarismi joutui todelliseen koetukseen 1600-luvulla, jolloin tyranniksi heittäytynyt Kaarle I johdatti Englannin sisällissotaan, mitä seurasi kuninkaan mestaus 1649 ja Oliver Cromwellin nousu lordiprotektoriksi. Cromwellin valtakautta seurasi restauraatio eli Kaarle II:n nousu Englannin kuninkaaksi 1660.  Kaarle II:n seuraaja valtaistuimella oli hänen veljensä katolinen Jaakko II, joka joutui lähes välittömästi parlamentin kanssa törmäyskurssille, mikä huipentui 1688 Vilhelm Oranialaisen ja Annan maihinnousuun parlamentin kutsusta ja mainioon vallankumoukseen. Vilhelm Oranialainen ja Anna hyväksyivät Englannin hallitsijoina mainion vallankumouksen vanavedessä 1689 Bill of Rights-lakiesityksen, joka nosti parlamentin vallankäyttäjänä monarkin yläpuolelle. 

Boris Johnsonin hallituksen esitys erosopimuksesta Britannian ja EU:n välillä saattaa tulevalla viikolla saada parlamentin enemmistön tuen. On myös odotettavissa, että työväenpuolue yrittää saada erosopimuksen uuteen kansanäänestykseen tai saada läpi esityksen, jonka mukaan Britannia tulee olemaan jatkossakin osa EU:n tulliunionia. Vaikka Brexit saataisiinkin maaliin, on Britannian parlamentin kansan tahdon vastaisten elementtien toiminta jo aiheuttanut pysyvää vahinkoa Britannian demokratialle ja maan asemalle maailmalla. Itsekkäät omaa etuaan ajavat poliitikot ovat ajamassa maailman vanhimman demokratian täydellisen rappion partaalle, jossa kansan mielipiteellä ei ole enää mitään roolia päätöksenteossa. Jotta Britannia voisi Brexitin jälkeen nousta uuteen kukoistukseen, olisi maassa syytä perustaa komitea selvittämään Brexitiä sabotoineiden kansanedustajien toimintaa. 

Perussuomalaiset uudessa Euroopassa

Euroopan parlamentin vaalit ovat tunnetusti maailman suurin demokraattinen tapahtuma yli miljardin asukkaan Intian kuukausia kestävien parlamenttivaalien jälkeen. Tämän vuoksi ei vain Euroopassa, vaan myös ympäri maailmaa, osoitettiin huomattavaa mielenkiintoa siihen, minkälainen EU-parlamentin koostumus on vaalikaudella 2019-2024.

Euroopan vuoden 2015 pakolaiskriisi johti merkittävään poliittiseen myllerrykseen Keski-Euroopan kansallisissa vaaleissa, mikä toimi esinäytöksenä tämän kevään EU-vaaleille. Saksassa, jossa ei toisen maailmansodan trauman takia ollut kansallismielistä puoluetta yli 70 vuoteen, on nyt vahva kansallismielinen liike AFD, joka on edustettuna liittopäivien ohella jokaisessa maan osavaltiossa. Italiassa taas hallituksen vahva mies on sisäministeri ja Legan puheenjohtaja Matteo Salvini, joka on haastanut menestyksellisesti Euroopan unionin avoimien rajojen tervetuloapolitiikan. Visegrad-maiden blokki on omalta osaltaan pistänyt jarrua Brysselin byrokraattien päämäärille, jossa juurettomalla globalismilla, militantilla arvoliberalismilla ja abstraktilla EU-uskovaisuudella halutaan korvata Euroopan kansojen vuosituhansia vanhat perinteet ja kulttuurit.

EU-vaalien tulos oli kansallismielisillä puolueilla Euroopan parlamentin vaalien historian kovin. Vaalien tuloksena Euroopan parlamentissa on yli 170 meppiä, jotka voidaan laskea kuuluvaksi EU-skeptisiin maahanmuuttokriittisiin puolueisiin. Tämä on yli 100 enemmän kuin vihreiden ryhmällä, jonka kasvusta Suomen ja Euroopan liberaali konsensusmedia yritti levittää ”vihreän aallon” legendaa. Vihreät eivät tosiasiassa olleet yhdessäkään EU-maassa suurin puolue, eikä EU-positiivisten puolueiden yhteiskannatus noussut, vaan siirtymä oli muutamassa maassa isoista EU-myönteisistä konsensuspuolueista vihreisiin. Kansallismieliset voimat taas nousivat Britanniassa, Italiassa, Ranskassa, Puolassa ja Unkarissa maidensa suurimmiksi EU-puolueiksi. Merkittävää kasvua isänmaallisten puolueiden kannatuksessa tapahtui myös muun muassa Ruotsissa, Belgiassa ja Tsekeissä.

Euroopan parlamenttia ovat dominoineet vuosikymmeniä kristillisdemokraattisen (EPP) ja sosiaalidemokraattisen parlamenttiryhmän niin kutsuttu suuri koalitio, jolla on ollut enemmistö parlamentin paikoista. Toukokuun EU-vaalit tekivät lopun kyseisen koalition enemmistöstä. Tuoreimpien tietojen mukaan EPP ja sosiaalidemokraattien ryhmä pyrkivät rakentamaan yhdessä liberaalien ja vihreän ryhmän kanssa EU-myönteisen konsensuskoalition. Nämä konsensusryhmien yhteistyökuviot alleviivaavat edelleen sen tärkeyttä, että isänmaallisten voimien on Brysselissä yhdistyttävä jyrkkään vastarintaan globalistipuolueita vastaan.

Perussuomalaiset on mukana uudessa aidosti kansallismielisessä ID-ryhmässa Euroopan parlamentissa. On aika siirtyä maltillisesta salonkikonservatiivisesta EU-kritiikistä kohti aitoon EU:n muuttamiseen, joka tarkoittaa jäsenmaiden kansallisen suvereniteetin palauttamista, kansallisen lainsäädännön saattamista primaariseksi oikeuslähteeksi ja Afrikan ja Aasian massamaahanmuuton pysäyttämistä.

Tänä vuonna minulla tulee täyteen neljä vuotta Brysselin pimeyden ytimessä työskentelyssä. Aloittaessani täällä työni syyskuussa 2015 perussuomalaiset oli maltillinen yhteistyöpuolue, jonka kannatus ja henki olivat kadonneet harvojen hillotolppien tavoittelun vuoksi. Näistä synkistä ajoista kansanliikkeemme on noussut uuden puoluejohdon taipumattoman hengenvoiman ja kenttäväen pyyteettömän työn ansiosta vahvaan nousuun. Vuosi 2019 todisti yhtä sodanjälkeisen ajan Suomen suurimmista poliittisista comebackeista. Perussuomalaiset nousi eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi vain pienellä erolla ykköseksi tulleisiin sosiaalidemokraatteihin. Euroopan parlamentin vaaleissa perussuomalaiset taas säilytti kaksi meppipaikkaansa kohonneella kannatuksella. Laura Huhtasaari ja Teuvo Hakkarainen tulevat puolustamaan Suomea tinkimättömällä isänmaallisuudella ja aatteen palolla tämän EU-parlamenttikauden yhdessä eurooppalaisten liittolaistemme kanssa.

Perussuomalaisten ylimpänä tavoitteena on suomalaisen elämänmuodon ja kulttuurin varjelu. Tämän tavoitteen täyttäminen vaatii perussuomalaisilta periksi antamatonta poliittista vaikuttamista sekä Brysselin että Suomen kentillä. Pitämällä kiinni pyyteettömyydestä ja uskosta omaan asiaan perussuomalaisilla on kaikki mahdollisuudet nousta tulevaisuudessa Suomen johtavaksi puolueeksi uudessa kansallismielisessä Euroopassa.

Kansan tahto on ylin arvo

Länsimaisen demokratian juuret löytyvät antiikin Kreikan Ateenasta, jossa vapaat miehet kansankokouksissa päättivät julkisista asioista. On väitetty, että kreikkalaisten polisten liittouma kykeni persialaissodissa selviytymään koettelemuksesta ylivoimaista vihollista Persiaa vastaan, koska kreikkalaiset kokivat puolustavansa suurempia inhimillisiä hyveitä, kuten kansanvaltaa ja korkeata sivistystä, idän despotismia ja mystisismiä vastaan.

Nykymuotoinen demokratiamme on rakentunut hitaasti satojen vuosien aikana. Ensimmäisiä merkkejä demokraattisesta valtiomuodosta Länsi-Euroopassa todistettiin Englannissa 1200-luvulla, jossa Englannin kuningas Juhana Maattoman aikana laadittiin Magna Carta, joka rajoitti kuninkaan valtaa muun muassa verojen määräämisessä. Myöhemmin 1600-luvun lopussa Englannissa katolisen Jaakko II:n syrjäyttämiseen johtanut mainio vallankumous tasoitti tietä englantilaiselle parlamentarismille. Myöhemmin USA:n itsenäisyyssota 1775-1783 ja Ranskan suuri vallankumous 1789 toimivat merkittävinä katalysaattoreina kansanvallan etenemiselle länsimaissa, vaikka Ranskan vallankumous johtikin lyhyeksi aikaa jakobiinien hirmuvaltaan.

1800-luvun Euroopassa kansallismielisyys ja demokratia etenivät käsi kädessä. Nationalistisesti ajattelevat demokraatit olivat piikkinä lihassa etenkin monille Euroopan monikansallisille imperiumeille, jotka tukahduttivat lukuisten kansojen kansallishengen. Kansojen suuri vapautusaalto tapahtui vihdoin ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, jolloin Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarikunnat hajosivat. Nykyään kansallismielisyys ja demokratia asetetaan monissa yhteyksissä oudolla tavalla vastakkain aivan kuin kansallisylpeys poissulkisi demokratian. Tämä on älyllisesti epärehellinen toteama, sillä nimenomaan kulttuurirelativistinen monikulttuuripolitiikka heikentää demokratian edellytyksiä, kun valtion asukkailla ei ole enää yhteistä käsitystä keskeisistä normeista ja arvoista, mikä väistämättä riitauttaa päätöksenteon. Kansallismielisyys on kiistämättä ollut kristinuskon ohella se tekijä länsimaissa, joka on eniten lisännyt tasa-arvoa yhteiskunnassamme. Ilman kansallismielisyyden tuomaa painetta yleisen inhimillisen elämän kohottamiseksi eivät sellaiset tekijät kuin hyvinvointivaltio sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus olisi nähneet päivänvaloa.

Nykyaikana Suomessa ja muualla länsimaailmassa puhutaan paljon demokratian kriisistä. Itseasiassa useimmiten tämän keskustelun taustalla on vain liberaalien globalistien ja suvaitsevaisuusaatetta kannattavien ihmisten tuska siitä, että kansallismieliset ja konservatiivit etenevät vaaleissa sekä Amerikoissa että Euroopassa. Demokratia ei kuitenkaan tällä hetkellä toimi täysin tyydyttävästi. Demokratiaa ei voi olla ilman laajaa sananvapautta. Myös ilman laadukkaan koulutuksen tarjoamaa laajaa kansansivistystä kansalaisilla ei ole mahdollista tutkia asioita ja toimia aktiivisina kriittisinä kansalaisina. On siksi huolestuttavaa, että laajan sananvapauden sijasta Suomessa on alettu enemmän puhua sananvastuusta. Tämä epätermi pitää sisällään sen, että julkisessa keskustelussa kansalaisten pitäisi lähinnä puhua kivapuhetta, jossa sivuutetaan yhteiskunnan vakavat kipupisteet, kuten maahanmuuttajien surkea kotoutuminen ja islamilainen radikalismi.

Monipuolinen media pitää yllä ajattelun monipuolisuutta ja vaalii rohkeaa kyseenalaistamista. Elävä demokratia vaatii toimiakseen rehellisen median. Liian yksipuolinen media taas saa ihmiset pelkäämään eriävän mielipiteen esittämistä ja jopa yhteisöstä ulos sulkemista. On ollut havaittavissa ilmiö, jossa vakiintunut liberaali mediakenttä korotetaan ns. vastuulliseksi mediaksi, joka opettaa “hölmöjä kansalaisia”, miten pitää ajatella esimerkiksi maahanmuutosta, EU:sta tai globalisaatiosta.

Ainoa tapa kehittää demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa on pitää kiinni sananvapaudesta ja luottaa ihmisen kykyyn tehdä rationaalisia päätöksiä tulevaisuuttaan koskien. Kansallismielisyyden nousu Amerikoissa ja Euroopassa on terve vastareaktio kansainvälisen talouspoliittisen eliitin liberaalille globalismille, joka ei anna sijaa kansallisvaltioille eikä tunnusta oikeutta tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan. Päätösvalta on palautettava mahdollisimman lähelle ihmisiä ja kansallisia identiteetteja on voitava vaalia ylpeydellä. Demokraattisen päätöksenteon pitäisi lähteä siitä lähtökohdasta, että kansan tahto on loukkaamaton ja ylin ohjenuora. Eliitit eivät voi loputtomiin ajaa politiikkaa, joka ei nojaudu kansojen tuntoihin. Tarvittava korjausliike tulee tapahtumaan kansan toimesta ennemmin tai myöhemmin vaaleissa.

Ensimmäisen maailmansodan loppuratkaisu

Ensimmäinen maailmansota on jäänyt konfliktina enemmän kuolonuhreja vaatineen ja sotana laajemman toisen maailmansodan varjoon. Ensimmäinen maailmansota teki lopun Euroopasta sellaisena kuin se oli ollut Napoleonin sodista lähtien, sillä sodan seurauksena mahtavat keisarikunnat kaatuivat Saksassa, Itävalta-Unkarissa ja Venäjällä. Dynastioiden Euroopasta siirryttiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurten kansanjoukkojen valtakauteen. Kuluvan vuoden marraskuussa vietämme tämän suuren konfliktin päättymisen satavuotispäivää. On siis hyvä palauttaa mieliin, miten ensimmäinen maailmansota saavutti loppuratkaisunsa ja mitkä rauhan seuraukset olivat.

Euroopan suurvallat Britannia, Ranska, Italia, Itävalta-Unkari, Saksa ja Venäjä olivat hallinneet maailman kohtaloa suvereenisti koko 1800-luvun USA:n toimiessa vielä tarkkailijana suurvaltapolitiikassa. 1870-luvun lähtien Länsi-Euroopan maat lähtivät kilpajuoksuun Afrikasta, joka oli siihen asti ollut ainoa manner, jota ei oltu asetettu eurooppalaisen siirtomaavallan alle. Tämä imperialismiksi kutsuttu ilmiö yhdessä yleisen kehitysuskon ohella sai eurooppalaiset tuntemaan itsensä voittamattomiksi. 1900-luvun koittaessa myrskypilvet alkoivat kuitenkin vaivihkaa kertyä Euroopan ylle.

Euroopassa oli muodostunut kaksi liittojärjestelmää, jossa ympärysvallat Britannia, Ranska ja Venäjä olivat liittosuhteessa Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian keskusvaltoja vastaan. Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Franz Ferdinandin murha Sarajevossa kesäkuussa 1914 laukaisi mantereen laajuisen diplomaattisen kriisin, joka johti yleiseurooppalaisen sodan syttymiseen Itävalta-Unkarin marssittaessa armeijansa Serbiaan. Britannian sodanjulistuksen ratkaisi Saksan marssi puolueettoman Belgian läpi Ranskaan. Italia jäi vielä 1914 konfliktin ulkopuolelle, vaikka oli virallisesti liittosuhteessa Itävalta-Unkarin ja Saksan kanssa.

Saksan tavoite nopeasta voitosta Ranskaa vastaan ei toteutunut vuoden 1914 kesällä ranskalaisten, belgialaisten ja brittien odottamattoman kovan vastarinnan ja Venäjän armeijan nopean mobilisaation vuoksi. Saksa myös joutui hajauttamaan joukkojaan Itävalta-Unkarin heikon sotilaallisen iskukyvyn takia. Länsirintamalla sota juuttui aina vuoteen asti 1918 asemasodaksi. Verdunin ja Sommen kaltaiset lukemattomia kuolonuhreja vaatineet suurtaistelut eivät saaneet ratkaisua aikaan tällä rintamaosiolla. Sama toistui Italian loikattua ympärysvaltojen puolelle 1915 ja yrittäessään Itävalta-Unkarin nujertamista. Italian ja kaksoismonarkian vastainen rintama juuttui vuosikausiksi näiden maiden rajaseuduilla käytyihin taisteluihin. Itä- ja Kaakkois-Euroopassa rintama oli liikkuvampi. Täällä keskusvallat Saksa-johtoisesti pystyivät lyömään Romanian ja Serbian sekä miehittämään isoja alueita Venäjältä. Turkki liittyi loppuvuonna 1914 keskusvaltojen puolelle, mutta yhteistoiminta Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa sotilaallisissa operaatioissa jäi koko sodan ajaksi vähäiseksi.

Vuoden 1918 keväällä maailmansota läheni loppuratkaisuaan. USA oli edellisenä vuonna liittynyt sotaan kotimaisen paineen ja Saksan rajoittamattoman sukellusvenesodan takia. Saksa ja sen liittolaiset olivat maaliskuussa 1918 Brest-Litovskissa solmineet rauhan Venäjällä edellisenä vuonna vallan kaapanneiden bolsevikkien kanssa. Venäjä joutui rauhanteossa luopumaan muun muassa Baltian maista, Puolasta ja Suomesta. Saksa pystyi itärintaman rauhoittamisen jälkeen keskittämään länsirintamalle 60 uutta divisioonaa. Näin Saksan armeija nousi numeerisesti länsiliittoutuneiden joukkoja suuremmaksi. Ympärysvaltojen sotilaallinen johto olikin varma, että Saksan suurhyökkäys voisi käynnistyä hetkenä minä hyvänsä.

Saksan suuren keväthyökkäyksen käynnisti 21.3.1918 Operaatio Michael. Valtavan tykistökeskityksen jälkeen Saksan erikoisjoukot Stosstruppenit lähtivät etenemään ja mursivat ranskalaisten ja englantilaisten rintaman monessa kohtaa. Saksan keisari Wilhelm II oli euforisessa mielentilassa armeijansa ensimmäisistä voitoista ja määräsi valtakunnassaan vietettäväksi ylimääräisen lomapäivän. Myös Saksan korkeimassa sotilasjohdossa kenraalisotamarsalkka Hinderburg ja päämajoitusmestari kenraali Ludendorff olivat operaatio Michaelin ensimenestysten jälkeen jo varmoja siitä, että lopullinen voitto on lähellä.

Akuutin kriisin torjumiseksi länsiliittoutuneet päättivät keskittää kaikkien sotavoimiensa komennon ranskalaisen kenraali Fochin käsiin, joka oli tunnettu periksi antamattomasta asenteestaan. Ranskalaisten ja englantilaisten koveneva puolustus lopulta amerikkalaisten tukemana onnistui kesällä 1918 leikkaamaan terän Saksan hyökkäykseltä. Saksa ei kyennyt vuosien 1914 toisintona etenemään kuin Marne-joelle asti, johon länsiliittoutuneet lopullisesti pysäyttivät etenevät saksalaiset hyökkäyskiilat. Saksa oli kärsinyt suurhyökkäyksensä alettua suuria henkilö- ja materiaalisia tappioita, joita se ei kyennyt mitenkään korvaamaan. Ympärysvaltojen asema taas vahvistui viikko viikolta Amerikasta Eurooppaan saapuvien sotilaiden ja kaluston myötä.

Elokuussa 1918 länsiliittoutuneet aloittivat vastahyökkäyksen, joka hitaasti mutta varmasti työnsi Saksan armeijan taaksepäin kohti Saksan valtakunnan rajaa. Saksan sodanjohdossa alkoi jatkuvien vastoinkäymisten johdosta syyskuussa 1918 kypsyä ajatus rauhan anomisesta USA:n presidentti Woodrow Wilsonin samana vuonna esittämän 14 kohdan rauhanesityksen pohjalta. Saksan tuskaa lisäsi sen tärkeimpien liittolaisten Itävalta-Unkarin ja Turkin edessä häämöttävä sotilaallinen romahdus. Lisätäkseen Saksan mahdollisuuksia edulliseen rauhaan marsalkka Hindenburg painosti marraskuun alussa 1918 Wilhelm II:n luopumaan keisarin kruunustaan ja lähtemään maanpakoon Alankomaihin. Aseet sammuivat vihdoin länsirintamalla aseleposopimuksen mukaisesti 11.11.1918 klo 11.

Marraskuun 1918 aseleposopimuksen aikaan Saksan johdossa olleet toiveet reilusta rauhasta eivät tulleen toteen 1919 solmitussa Versaillesin rauhansopimuksessa, jossa Saksalle saneltiin tyrmäävät rauhanehdot. Saksa menetti Ranskalle Elsass-Lothringenin alueen, isoja alueita Puolalle, osia maastaan Tanskalle ja Belgialle sekä kaikki siirtomaansa. Saksan armeijalle asetettiin myös isoja rajoituksia ja Saksa joutui ottamaan syyt niskoilleen sodan syttymisestä. Kaiken tämän päälle Saksalle langetettiin jättimäiset sotakorvaukset, jotka tunnettu ekonomisti John Maynard Keynes katsoi täysin mahdottomaksi suorittaa. Itävalta-Unkarin keisarikunta taas hajosi St. Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa, jotka ympärysvallat tekivät erikseen Itävallan ja Unkarin kanssa. Turkin pilkkominen toteutettiin samaan aikaan Britannian ja Ranskan toimesta.

Ensimmäisen maailmansodan piti olla sota, joka tekee tulevat sodat tarpeettomiksi. Erityisesti Ranskan painostamana länsivaltojen keskusvalloille asettamat ankarat rauhanehdot kuitenkin kylvivät siemenet uudelle suursodalle. Saksan täydellinen nöyryytys rauhanteossa yhdistettynä harhakäsityksiin siitä, että Saksan armeija oli tullut kotiin ”Auf dem Felde unbesiegt” (sotakentällä lyömättömänä), saivat monet saksalaiset uskomaan selkäänpuukotuslegendaan. Tämän legendan mukaan Saksan tappio ei aiheutunut sotilaallisesta romahduksesta, vaan tappion syypäitä olivat petturit kotimaassa, kuten sosiaalidemokraatit, juutalaiset ja pasifistit, jotka iskivät urhoollista Saksan armeijaa puukolla selkään. Revanssin saaminen ensimmäisen maailmansodan nöyryytyksestä ja nk. ”Versaillesin diktaatin” kumoaminen olivatkin kansallissosialistien keskeisimpiä iskulauseita 1920-1930-lukujen Saksassa.

Kokonaisuudessaan Euroopan merkitys maailman keskuksena järkkyi vakavasti ensimmäisen maailmansodan seurauksena, sillä Saksa oli nujerrettu ja valtavaa imperiumia hallinnoiva Britannia oli joutunut vararikon partaalle neljä vuotta kestäneiden taistelujen jälkeen. Ranska taas oli sodassa vuotanut kuiviin ja alkoi rakentaa Maginot-linjaa sekä hakea liittolaisia juuri itsenäistyneistä Itäisen Keski-Euroopan maista Saksan uhan patoamiseksi. Italia sitä vastoin kääntyi pian 1920-luvun alussa fasismiin petyttyään vaatimattomiin aluevoittoihin raskaista sotauhreista huolimatta. Venäjästä puolestaan muodostui kommunistinen tyrannia Neuvostoliiton muodossa. Henkinen kärsimys oli vaikeammin mitattavissa, mutta se näkyi muun muassa 1920-luvun pessimistisessä kirjallisuudessa Euroopassa, jossa ennustettiin länsimaiden perikatoa.

Tänä päivänä Euroopan kansallismielisiä puolueita yhdistää tahto puolustaa Euroopan ainutlaatuista kulttuurista kokonaisuutta maahanmuuttoa, globalisaatiota ja islamisaatiota vastaan. Tässä projektissa katseet ovat suunnattuna tulevaisuuteen hyvinvoivan ja vahvan Euroopan luomiseksi. Jokaisen isänmaallisen eurooppalaisen on kuitenkin hyvä tuntea ensimmäisen maailmansodan tragedia, joka oli malliosoitus siitä, miten mahtava sivilisaatio voi väärien valintojen myötä aiheuttaa itselleen peruuttamatonta vahinkoa. Tästä viisaampana on tehtävä se johtopäätös, että Euroopan uusi nousu on mahdollinen vain kaikkien Euroopan patrioottien yhdistyttyä.

Mikael Lith

Kirjoittaja toimii avustajana Euroopan parlamentissa

Julkaistu Rahvas-lehdessä 4/2018

Kolumni: Uusi alku kansankodille?

KOLUMNI Saksan ohella Ruotsi on Euroopan valtioista se, joka on eniten vaikuttanut suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen.

Suomen lähes 700-vuotinen yhteys Ruotsin valtakuntaan jätti jälkensä siten, että Suomesta tuli osa laajempaa länsimaista sivilisaatiota. Länsimaiseen kohtalonyhteyteen liittyminen toi maallemme eurooppalaisen sivistyksen, kulttuurin ja taiteet, jotka nostivat maanosamme vuosisadoiksi maailman valtiaaksi. Ruotsin ajan vaikeat hetket, joihin lukeutuivat etenkin Ruotsin kuninkaiden sotaseikkailuiden aiheuttamat Suomen alueen miehitykset ja raskaat sotaväenotot, eivät kuitenkaan poissulje sitä tosiasiaa, että Ruotsin ajan saldo jäi Suomelle positiiviseksi.
Molemmat suursodat 1900-luvulla välttänyt Ruotsi nousi 1950-1970-luvuilla nopeasti yhdeksi maailman vauraimmista teollisuusvaltioista. Ruotsin talousihmeen keskeisenä moottorina olivat sadattuhannet suomalaiset siirtotyöläiset, jotka menivät etsimään onneaan lahden takaa sijaitsevasta ihmemaasta. Monille suomalaisille Ruotsiin lähtö oli ainoa mahdollisuus saada tuona ajanjaksona pysyvä työpaikka, sillä agraari-Suomen loppu ja maatilojen hiljentyminen tekivät mahdottomaksi jatkaa esi-esien ammatissa.

Kenties maailmansodista välttyminen ja maan suuri vaurastuminen 1900-luvun loppupuolella sai Ruotsissa aikaan vahvan humanitarismin eetoksen, joka ilmeni haluna osoittaa solidaarisuuttaan maailmalle avokätisenä kehitysavun antamisena ja humanitaaristen maahanmuuttajien vastaanottamisena suurissa määrin. Ruotsin maine maailman areenoilla ns. humanitaarisena suurvaltana oli asia, josta Olof Palmen johtaman kansankodin asukkaat olivat 1980-luvulla kiistatta pohjattoman ylpeitä.

2010-luvulle tultaessa säröt ruotsalaisen kansankodin arjessa tekivät mahdolliseksi ruotsidemokraattien vaalivoiton eilisissä valtiopäivävaaleissa. Lukuisat mellakoinnista kärsivät maahanmuuttajalähiöt ja maahanmuuttajajengien ammuskelut ja käsikranaatti-iskut keskellä kirkasta päivää maan suurkaupungeissa ovat aiheuttaneet valtavaa hämmennystä ei vain ruotsalaisten vaan koko maailman silmissä. On tullut selväksi, ettei ruotsalaisella kansankodilla ole ollut kykyä sulauttaa Aasian ja Afrikan sekasortoisilta alueilta tulleita ihmisiä pelkällä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon voimalla.

Ruotsilla on nyt mahdollisuus positiivisen valtiopäivävaalituloksen jälkeen viitoittaa uusi alku ruotsalaiselle kansankodille. Massiivinen maahanmuutto Aasian ja Afrikan levottomilta alueilta Ruotsiin on syytä lopettaa ja maassa jo olevat ulkomaalaistaustaiset ihmiset on saatettava Ruotsin yhteiskunnan valtavirtaan tiukoin ottein. Ruotsi on yksi Euroopan vanhimmista kulttuurivaltioista, eikä näin olisi maailmankulttuurille eduksi, mikäli Ruotsi hallitsemattoman maahanmuuton myötä kaatuisi yhteiskuntana.

Myös meille suomalaisille kansallismielisempi Ruotsi on suuri mahdollisuus. Isänmaalliset Suomi ja Ruotsi yhdessä voisivat myötävaikuttaa Pohjolan säilymiseen rauhan, hyvinvoinnin ja kulttuurin kehtona samaan aikaan, kun Keski-Eurooppa on sortumassa monikulttuurisen kaaoksen keskellä.

https://www.suomenuutiset.fi/kolumni-uusi-alku-kansankodille/

Kolumni: Italialainen näytelmä

Italian parlamenttivaalien tulos maaliskuussa oli suuri nöyryytys Brysselin EU-eliitille. Kansallismielisen Legan ja populistisen Viiden tähden liikkeen vaalimenestys viimeinkin lopettivat ne globalististen toimijoiden ja julkaisujen kannanotot ympäri Eurooppaa, joissa väitettiin Ranskan presidentinvaalien tarkoittaneen kansallismielisten puolueiden pysyvää heikentymistä EU:ssa.

Suomessa tässä kansallismielisten puolueiden vastaisessa paasauksessa on kunnostautunut maamme konsensuspuolueiden ohella erityisesti Helsingin Sanomat, joka on yrittänyt kaikkensa vähätelläkseen Saksan, Itävallan, Tsekin ja Italian protestipuolueiden murskaavaa etenemistä. On selvää, että HS:lle on ollut musertavaa todistaa lehden poliittisen vision romahtamista ympäri Eurooppaa.

Itävallan kansalliskonservatiivisen hallituksen seuraksi EU:hun oli vielä viime viikonloppuna tulossa vahva Legan ja Viiden tähden kansallispopulistinen hallitus. Italian presidentti Sergio Mattarellakieltäytyi kuitenkin viime hetkellä nimittämästä eurokritiikistään tunnettua Legan Paola Savonaa maan valtiovarainministeriksi. Tämä johti siihen, että pääministerikandidaatiksi nimitetty Giuseppe Contevetäytyi hallituksen muodostajan paikalta.
Nyt presidentti Mattarella on antanut hallituksen muodostajan tehtävän IMF:n entisen ekonomistin Carlo Cottarellin tehtäväksi, jonka kabinetille tosin ei uskota löytyvän riittävää tukea Italian parlamentista.

Italian presidentin uhkapeli hylätä Legan valtiovarainministeriehdokas sai suitsutusta muun muassa Ranskan eurofiililtä presidentiltä Emmanuel Macronilta. Myös Brysselissä on myhäilty tyytyväisyydellä sen johdosta, että presidentti Matteralla esti toistaiseksi toiminnallaan kansallispopulistisen hallituksen synnyn Italiassa.

On kuitenkin odotettavissa, että Italiassa on vuorossa uudet parlamenttivaalit jo syksyllä. Näiden vaalien lopputulos ei todennäköisesti voi olla mikään muu kuin Legan ja Viiden tähden liikkeen vahvistuminen yhä entisestään ja Italian järjestelmäpuolueiden romahtaminen yhä syvempään kannatuskuoppaan.

Historian pyörät ovat Euroopassa kääntyneet pysyvästi kohti kansallismielisyyden ja maahanmuuttokriittisyyden nousua. Globalistinen EU-eliitti tekee suuren virheen, jos se kuvittelee, että tämä poliittinen kehitys pystyttäisiin patoamaan sulkemalla kansallismieliset puolueet pois päätöksenteosta ja teeskentelemällä konsensuspolitiikan olevan ainoa vaihtoehto.
Viimeisen viikon aikana koettu italialainen näytelmä ei tule jäämään viimeiseksi voimainkoetukseksi globalistien ja kansallismielisten puolueiden välillä. Euroopan kansallismielisten puolueiden hetki on nyt lyönyt ja ne väistämättä tulevat ottamaan vahvan poliittisen roolin useissa EU-maissa tulevina vuosina.

https://www.suomenuutiset.fi/kolumni-italialainen-naytelma/