Francois Hollanden valinta taakka Suomelle

Ranskan presidentinvaalien ratkaiseva kierros käydään viikon päästä sunnuntaina. Todennäköisin voittaja ranskalainen sosialisti Hollande on esittänyt kampanjansa aikana mahtipontisia visioita, mihin suuntaan hän haluaa Ranskaa ja samalla Eurooppaa ohjata. Sosialistipuolueen ehdokkaan laajan manifestin osia ovat julkisen velkakulutuksen jatkaminen, maahanmuuton helpottaminen, homoavioliiton laillistaminen ja epämääräiset lupaukset tasavaltalaisen tasa-arvoisuuden edistämisestä. Vaikka varsinkin jälkimmäisin lupaus on sinäänsä arvokas, ei se kuitenkaan tarkoita kansalaisten yhdenvertaisuutta lain edessä sukupuolen, etnisen alkuperän tai muun taustan perusteella. Hollanden visiona on tuoda anglo-saksisista maista, erityisesti Yhdysvalloista, peräisin olevan positiivisen diskrimaation doktriinin myös Ranskaan, joka on viimeiset sata vuotta ulkomaalaisten kotouttamisessa ja muussa yhteiskuntapolitiikassaan vannonut nk. värisokeuden nimiin. Hollanden talousvisio on tunkkainen tuulahdus 1970-luvulta, johon kuuluu verojen korottaminen lähes jokaisessa verokategoriassa sekä julkisten työpaikkojen lisääminen valtion kustannuksella. Myös eläkeiän alentaminen on tuulahdus sosiaalidemokratian hegemoniakaudelta 1970-1980-lukujen Euroopasta. Sosialisti on myös ehdottanut Euroopan talousunionissopimuksen avaamista, sillä hänen tavoitteenaan on julkisten säästöjen sijasta painottaa "kasvun tukemista" eli toisin sanoen vauraampien Euroopan maiden EU-jäsenmaksuilla rahoittaa Ranskan ja muiden latinalaisten maiden taantunutta julkista- ja maataloussektoria.

Marine Le Penin saama 18 % ääniosuus koettiin monien Länsi-Euroopan maiden lehdissä suvaitsemattomuuden nousun osoituksena. Le Penin saama kannatus kuitenkin osoittanee, että vasemmiston ja oikeiston ylivalta äänestäjien ensisijaisina preferensseinä on lopullisesti mennyttä. Arvokonservatismin yhdistäminen globalisaatio- ja maahanmuuttokritiikkiin, protektionismiin ja hyvinvointipalveluiden turvaamiseen on yhdistelmänä varsinkin työväestöä ja toimihenkilöstöä miellyttävä ideologia. Nämä ryhmittymät eivät ole uuden vuosituhannen ruskeapaitoja, vaan elintasostaan ja jälkikasvunsa tulevaisuudesta huolissaan olevia kansalaisia, joiden toiveisiin ummehtuneet järjestelmäpoliitikot eivät pysty vastaamaan.

Hollanden kaltainen ankeanoloinen sosialistipresidentti ei tule tuomaan Eurooppaan maanosan kaipaamaa taloudellista ja sosiaalista dynamiikkaa. Sitä vastoin Ranskassa on odotettavissa poliittisen korrektiuden esiinmarssi ja radikaaliutopististen yhteiskuntakokeilujen vauhdittaminen. Todennäköisin skenaario on se, että Hollande kokee Sarkozyn kohtalon ja jää yhden kauden presidentiksi. Harmillisinta ranskalaissosialistin valinnassa on Ranskan valtiojärjestelmän presidenttikeskeisyys, jolloin Hollanden eriskummalliset käsitykset saavat hyvin suuren painoarvon mm. Eurooppa-neuvostossa. Suomelle on siis edessä lisälaskuja Hollanden visioiman "kasvusopimuksen" muodossa. Espanjalaisten pankkien pääomittaminen Pohjois-Euroopan rahoilla on myös Ranskan sosialistipresidentin valinnan jälkeen enemmän kuin todennäköistä. Tämä ei tiedä Suomelle hyvää, eikä kansallisia voimavarojamme vieläkään saada täysipainoisesti keskitettyä kotimaisen teollisuuden ja muun elinkeinoelämän kasvun tukemiseen, vaan kaikki energiamme menee Etelä-Euroopan letkuissa pitämiseen.

Euroopan tukipakettisekoilulle ei näy loppua

Tuore päätös lisätä Euroopan velkakriisin patoamiseksi tarkoitetun palomuurin kokoa 800 miljardiin yhdistämällä EVM:n 500 miljardin kokonaispotti ja ERVV:n jäljellä oleva kapasiteetti, on Pohjois-Euroopalle kuin kylmä suihku niskaan. Monien asiantuntijoiden taholta on jo tehty selväksi, ettei Latinalaisen Euroopan maita saada vuosikausiin kasvu-uralle.

Kreikan toisen tukipaketin ehdoista sovittaessa määriteltiin samalla ennusteet maan talouskasvusta, jotka perustuivat täysin fantasioihin. Todellisuudessa Kreikalla ei ole ainakaan 10 vuoteen mitään asiaa kansainvälisille velkakirjamarkkinoille. Maalla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä tuottaa vientiin kelpaavia korkean jalostusasteen tuotteita tai palveluita. Äärimmäinen korruptio, nepotismi ja veronkierto estävät Kreikan kehittymisen, luultavasti pysyvästi, Pohjois-Euroopan kaltaiseksi dynaamiseksi kansantaloudeksi.

Portugali on pystynyt pienentämään budjettialijäämäänsä huomattavasti Kreikka paremmin ja työmarkkinoita koskevat rakenteelliset muutokset on aloitettu huolimatta ay-liikkeen ja portugalilaisten enemmistön suuresta vastustuksesta. Silti todennäköisyys, että Portugalikin joutuu hakemaan EU:lta jälleen uutta hätärahoituspakettia on kasvanut, koska maalla ei yksinkertaisesti ole Kreikan tapaan keinoja päästä takaisin talouden kasvu-uralle. Suurin uhka koko euroalueen kestävyydelle on Espanja, jonka giganttinen valtiontalouden velka on melkein samaa kokoa, kuin juuri kasvatettu euroalueen palomuurirahasto. Espanjan kaatuminen tietäisi koko eurojärjestelmän murentumista, mitä vastaan Euroopan koko taloudellinen-, media ja poliittinen eliitti taistelee kynsin ja hampain.

Euromaista suurimmasta, Saksasta, puuttuu täysin eurospektinen puolue. Tämän vuoksi maan poliittiselle establishmentille ei koidu vaaraksi kymmenien miljardien eurojen syytäminen kankkulan kaivoon latinalaisille maille. Silti Saksan sisäministeri Hans-Peter Friedrich kristillissosiaalisesta unionista, joka on konservatiivisempi unionipuolueista, vaati taannoin Kreikan tukirahoituksen lopettamista, mikä osoittaa, ettei Saksan hallitus ole täysin yksimielinen tukipaketeista oliviimaille.

Euroopan Unioni on tukipakettifarssin ohella muiltakin osin kehittymässä huolestuttavaan suuntaan. Monilta piirteiltään EU on alkanut muistuttaa eräänlaista Länsi-Neuvostoliittoa. EU ei pyri maailmanvalloitukseen Moskovan kommunistien tavoin, mutta yhteisön tavoitteena on ylisäätelemällä ja kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta pala palalta perussopimusten kautta syömällä luoda eräänlainen utopia, johon vain eliitit uskovat. EU:n julkilausumissa vilisevät sananparret rauha, onni ja vauraus, aivan kuin taannoin itänaapurimme hurmahenkisten politbyroon jäsenten julistuksissa, joissa kerrottiin kommunismin ilosanomaa. EU-maiden tiivistyvästä finanssipolitiittisesta koordinaatiosta olemme saaneet jo ensimakua 21-vuosisadan kymmenvuotissuunnitelman muodossa, jota EU-komission valmistelema ja yhteisön jäsenvaltioita velvoittava Eurooppa 2020-agenda muistuttaa. Eurooppa 2020-strategialuonnos on epärealistisuudessaan sitä tasoa, etteivät maamme EU-uskovaiset eliitit halua siitä avoimesti kansalaisille tiedottaa.

EU:sta on tulossa Suomen kansantalouden kilpailukyvylle ja maamme kansalliselle identiteetille kestämätön taakka. Huolimatta eliittien kyräilemien kyselytutkimusten osoittamasta EU:n kannatuksen noususta, suomalaiset ovat silti perusluonteeltaan varovaisen skeptisiä tätä kolossaalista byrokratiarakennelmaa kohtaan. Tukipaketeilla emme voi enää Latinalaista Eurooppaa pelastaa ja tien päässä tulee olemaan lopullinen rysähdys koko eurohankkeelle ja unionirakennelmalle. Vasta tämän romahduksen ja eurooppalaisen yhteisön uudelleenjärjestäytymisen jälkeen suomalaisilla on mahdollisuus ottaa takaisin Brysselille menettämämme itsenäisyys ja luoda haluamansa tulevaisuus.

Eurokriisi ei ota laantuakseen

Vajaa kaksi vuotta kestänyt EU-johtoinen operaatio Kreikan pelastamiseksi on tullut pisteeseen, jossa jokainen järkevä suomalainen näkee, ettei tätä Etelä-Euroopan konkurssipesää ole syytä enää pitää letkuissa kiinni. Kreikkalainen yhteiskunta on täysin kykenemätön saneeraamaan ylipaisunutta julkista sektoriaan, kitkemään veronkiertoa tai lisäämään taloudellista kilpailukykyään. Uuden eurooppalaisen suursodan uhkan tyylisillä pelotteluilla järjestelmäpoliitikot lukuisissa Euroopan maissa yrittävät saada kansalaisiaan farssiksi menneen Kreikan pelastamisprojektin taakse. Miljardit suomalaisten veronmaksajien rahaa valuu kuukaudesta toiseen pohjattomaan kaivoon Peleponnesoksen niemimaalle, mikä tulee lähitulevaisuudessa varmasti aiheuttamaan katastrofin Kreikan lainatakuiden realisoituessa Suomenkin osalta.

Rahaliiton alkuperäisenä tarkoituksena oli hillitä Saksan ja sen vahvan D-markan dominanssia eurooppalaisessa talousympäristössä. Ranska ja tämän kumppanit löperön talouspolitiikan Etelä-Euroopassa halusivat eurovaluutan avulla suitsia Saksan keskuspankin harjoittaman rahapoliitikan saneluvaltaa sekä päästä nauttimaan tämän Keski-Euroopan talousmahdin takaaman yhteisvaluutan vakaudesta. Yhteisen rahapolitiikan oloissa Etelä-Euroopan maat välttivät valtiontaloudellisen konkurssin vuosituhannen vaihteessa ja pääsivät korkeiden valtion joukkovelkakirjalainojen korkojen kierteestä ja inflaatiospiraalista eroon. Saksan silloisen valtionvarainministeri Theo Waigelin vaatimuksiin automaattisista sanktioista vakaus- ja kasvusopimuksen osana EMU-kriteerien mahdollisissa rikkomistapauksissa suhtauduttiin ylimielisesti ja pilkaten. Ranskan ja Etelä-Euroopan maiden dominoimassa EMU:ssa saksalainen kurinalaisen rahapolitiikka ei olisi tarpeen Ranskan silloisen presidentti Mitterandin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan.

Ei ole syytä kerrata, mihin tilaan euroalue on finanssikriisin jälkeen puhjenneessa Euroopan velkakriisissä joutunut. Pääosin Ranskan masinoima eurooppalainen rahapolitiikka oli jo alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan, sillä EU-fanaatikot eivät suostuneet uskomaan germaanis-protestanttisen ja latinalaisen Euroopan täysin erilaisia kansantalouden rakenteita ja tuottavuusasteita. Hintaa maksetaan nyt lukuisina tukipaketteina konkurssikypsiin Etelä-Euroopan maihin ja kansallisen itsemäärämisoikeuden menetyksinä Euroopan Unionin eri toimielimille. Sopimus eurooppalaisesta talousunionista ja EVM:n voimaantulo eivät kuitenkaan riitä euroeliitille. Saksan liittokansleri Angela Merkel Financial Timesille antamassaan haastattelussa myönsi lopullisen tavoitteen olevan liittovaltio, jossa EU-maiden välisiä elintasoeroja tasataan ja epädemokraattisesti valittu budjettikomissaari olisi yhteiseurooppalaisen finanssipolitiikan airut.

Toivoton yritys pitää Etelä-Eurooppa mukana rahaliitossa tulee jatkumaan kriisimaiden lopulliseen romahtamiseen asti. Eurovaluutan ylläpitämisessä on mukana merkittävästi poliittista arvovaltaa, jonka vuoksi euroeliitit eivät ole eurosta vapaaehtoisesti valmiit luopumaan. Vain vallankumous Etelä-Euroopan maissa tai yhtäkkinen sijoittajien joukkopako tältä alueelta saisi eurounelmoijat havahtumaan siihen tosiasiaan, ettei rahaliittoa voida säilyttää nykyisessä koostumuksessa. Toistaiseksi kuitenkin näyttää siltä, että suomalaiset ja muut pohjois-eurooppalaiset kansat joutuvat hamaan tulevaisuuteen asti sitoutumaan massiivisiin velkamaiden tukioperaatioihin ja EU-komission harjoittamaan finanssipoliittiseen käskytysvaltaan.

Haastattelu Vaasan yliopiston ylioppilaslehdessä

Avustajana Arkadianmäellä

12.01.2012 kello 20:39 Teksti: Jussi Koiranen

Vaasan yliopistossa opiskeleva Mikael Lith seuraa työkseen mediaa ja tekee pohjatöitä. Välillä pitää mapittaa asiakirjoja.
Eduskuntaan voi päästä ilman, että saa yhtään ääntä vaaleissa. Mikael Lith on yksi heistä.
Takaportti Arkadianmäelle on ollut olemassa vuodesta 1997 lähtien, kun kansanedustajat saivat oikeuden valita itselleen henkilökohtaisen avustajan. Avustajien virallinen työnantaja on eduskunnan kanslia, mutta esimiehenä toimii kansanedustaja.
Avustajien epäselvästä työnkuvasta on käyty keskustelua niin eduskunnan käytävillä kuin lehtien palstoillakin. Toisin sanoen: onko avustaja juoksupoika ja nakkikone, jonka niskaan voi kaataa homman kuin homman vai onko hän vakavasti otettava työpari.
Lithin tapauksessa toteutuu jälkimmäinen vaihtoehto. Hänen pomonsa, perussuomalaisten Vesa-Matti Saarakkala, on itsekin ollut aikanaan vastaavanlaisessa pestissä.
"Saarakkala oli Timo Soinin avustaja, joten hänellä on selkeä näkemys, millainen on hyvä edustajan ja avustajan suhde. Avustajan rooli on aina sidoksissa edustajan persoonaan ja kykyihin ", Lith kertoo ja toteaa olevansa tyytyväinen omaan rooliinsa.
"Opiskelun vapauden jälkeen vaati hetken, että tottuu kokopäivätyöhön", kauppatieteiden kandidaatti lisää.
Avustajien työsopimus on yleensä vaalikauden mittainen - siis neljä vuotta. Osa avustaa kahta edustajaa, mutta Lith huolehtii pelkästään Saarakkalan auttamisesta.
Molemmat ovat entuudestaan toimineet Etelä-Pohjanmaan Perussuomalaisissa Nuorissa. Siitä sekä luontaisesta kiinnostuksesta politiikkaan oli tuskin haittaa, kun Lith haki Saarakkalan alaiseksi.
Lith kertoo olevansa pääasiassa Saarakkalan neuvonantaja ja tiedonhankkija, mutta välillä käsky käy hakea vissyä tai mapittaa asiakirjoja. Mediakeskustelun seuraaminen on selkein jokapäiväinen rutiini.
"Kotimaiset lehdet käyn läpi kannesta kanteen, mutta ulkomaisissa lehdissä keskityn enemmän syväluotaaviin analyyseihin ja reportaaseihin erityisesti EU-politiikasta."
The Economist, Daily Mail ja Spiegel, Lith luettelee seuraamiaan ulkomaalaisia lehtiä. Hän kertoo lukevansa niin vasemmiston kuin oikeiston äänenkannattajia, joilla on faktat kohdillaan. Lith tunnustaa pitävänsä siitä, miten poliittinen sitoutuminen on johdonmukaista ja näkyy teksteissä.
"Itävaltalainen Die Presse kertoi 4 kuukautta ennen A-Studiota miten EU:n rakennerahastosta on tuettu Coca Colan ja IBM:n kaltaisia ylikansallisia suuryrityksiä", Lith mainitsee esimerkkinä, miten tärkeää on seurata laaja-alaisesti kansainvälisiä julkaisuja.
Hänelle lehtien näköispainokset ovat mielekäs työsuhde-etu. Ennen asioiden selvittäminen oli harrastus, mutta nyt siitä palkkaa. Tarkkaan ottaen 2 215 euroa kuussa.
Saarakkala on suuren valiokunnan ja perustuslakivaliokunnan jäsen. Suuressa valiokunnassa käsitellään EU:hun liittyvän kansallisen politiikan valmistelua sekä täysistunnon lähettämät lakiehdotukset. Perustuslakivaliokunnassa taas valvotaan uusien lakiehdotuksien suhdetta perustuslakiin ja ihmisoikeussopimuksiin.
Lith avustaa Saarakkalaa kirjallisien kysymysten ja lausuntojen laatimisessa, ryhmätyönä tai taustoittamalla pohjan.
"Joskus pohjatöistäni on edustajalla enemmän hyötyä, joskus vähemmän", Lith kertoo ja toteaa, ettei pääse laittamaan sanoja edustajansa suuhun.
Avustajan virallinen työaika on 7 tuntia, 15 minuuttia. Työaikaleimauksia seuraa kanslia.
"Töihin pyrin tulemaan yhdeksän jälkeen, jotta ehdin käydä päivän asioita läpi ennen valiokuntien kokouksia, jotka ovat monesti aamulla."
Perussuomalaisilla edustajilla, ja heidän avustajillaan on työhuoneet Pikku Parlamentin uusissa tiloissa. Haastattelun aikana huoneeseen kurkistaa siivoja, jolle Lith vastaa vievänsä tyhjät limsapullot itse pois. Siivoojan lähdettyä Lith paljastaa, että poissa ollessaan huoneen sohvan tyynytkin käydään järjestämässä vanhaan asentoon.
Entä ne muut työsuhde-edut? Siis kosteat lounaat ja saunaillat.
"Lobbausta perussuomalaisille ei merkittävästi tapahdu, varsinkaan avustajien suuntaan. Luultavasti se johtuu siitä, miten suuri yllätys perussuomalaisten nousu valtapuolueeksi oli."

http://www.vaasanylioppilaslehti.fi/Ylioppilaslehti/artikkeli/avustajana-arkadianmaella

Eurokritiikki jäi presidentinvaaleissa taustalle

Suomen eurokriittisten äänestäjien harmiksi presidentinvaalien toisella kierroksella ei tulla näkemään eurokriittistä ehdokasta, vaan mittaa toisistaan ottavat kaksi eurouskovaista Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto. Perussuomalaisten eurokriittisten ehdokkaan Timo Soinin kannatusta laski varmasti keskustaikoni Paavo Väyrysen emukriittiseksi viritetty kampanja, joka tosin ei saanu keskustajohdolta varauksetonta tukea. Onkin varsin ironista keskustajohdolta jakaa Väyryselle tämän vaalivalvojaisissa vuolaita kehuja, vaikka Kiviniemen johdolla keskustaeliitti yritti kaikin keinoin viime vuonna saada Väyrysen tilalle toisen ehdokkaan. Keskustan grand old man Väyrynen teki auringonlaskun puolueelleen viimeisen palveluksen saavuttamalla 2011 eduskuntavaaleja paremman tuloksen Keskustalle. Väyrysen pääsy toiselle kierrokselle ei olisi kuitenkaan Suomen eurokriittistä kannattajakuntaa palvellut, sillä Väyrysen menestyksestä hyödyn olisi kerännyt EU:hun positiivisesti suhtautuva Keskustan nykyinen cityliberaalijohto.

Näissä presidentinvaaleissa ehdokkaan persoona ratkaisi pitkälti äänestyspäätöksen. Perussuomalaisten saavuttamaa jytkyä ei voidakaan rinnastaa suoraan henkilövaaleiksi kehkeytyviin presidentinvaaleihin. Timo Soinin oma äänimäärä kasvoi kuitenkin selvästi vuodesta 2006, eikä lähes 10 % kannatus vajaalla 300 000 äänellä ole häpeä.

Valtamedian ja järjestelmäpuolueiden huulien lipominen ja hihkutus vastajytkystä on syytä ottaa vastaan stoalaisella rauhallisuudella. Antiperussuomalaisiksi ilmoittautuneet Biaudet ja Lipponen kärsivät vaaleissa ankaran tappion. Toiselle kierrokselle päässyt Haavisto sitä vastoin ovelasti silitteli perussuomalaisten kannattajia mm. vierailemalla Teuvo Hakkaraisen kotikonnuilla ja rinnastamalla salakuvaajat turkistarhoilla uusnatseiksi. Tämän vuoksi on naurettavaa puhua jonkin sortin vastajytkystä. Perussuomalaiset sitä vastoin saivat viime eduskuntavaaleissa kovan kannatuksen nimenomaan haastamalla yhteiskuntaamme dominoivan kulttuurelativistisen ja elitistisen viherideologian. Kuitenkin on rehellisyyden nimissä todettava, ettei eurokriittisyys purrut presidentinvaaleissa odotetulla tavalla, joka on laskettava sekä Väyrysen että Soinin tappioksi.

Merkittävämpi taistelu Suomen tulevaisuudesta tullaan käymään ensi syksyn kuntavaaleissa. Näissä vaaleissa Perussuomalaisten on mahdollista antaa kuolinisku Keskustalle sen ydinalueilla maakunnissa ja vakiinnuttaa asemansa populistisena kansanliikkeenä. Myös suurissa asutuskeskittymissä on vasemmiston perinteisiltä äänestysalueilta laajasti kerättävissä ääniä.

Tärkeintä Perussuomalaisille tulevia kuntavaaleja ajatellen on koherentin kuntavaaliohjelman laadinta, onnistunut ehdokasasettelu sekä kansalaisia huolestuttavien teemojen esiintuonti vaalikampanjassa. Tärkeimpiä vaalikysymyksiä tulevat varmasti olemaan mm. sosiaali- ja terveyspalveluiden turvaaminen väestön huoltosuhteen heiketessä, kuntareformi, ulkomaalaisproblematiikka sekä yleinen järjestyksen ja turvallisuuden varmistaminen kaupungeissa.

2011 oli mullistusten vuosi

Vuosi 2011 tulee jäämään historiaan mm. Suomen eduskuntavaalien tulosten perusteella, jossa populistinen kansanliike ilmiömäisesti nousi maamme kolmen suurimman puolueen joukkoon. Suomen parlamenttivaalien tulos on kuitenkin vain pisara meressä megaluokan tapahtumissa, joita maailmassa kuluneen vuoden aikana sattui. Maailmanpolitiikan kärkiuutisena on ehdottomasti ollut Euroalueen velkakriisi. Europan Unionin hivuuttaminen kohti liittovaltiota eurokriisin varjolla on kehityskulku, joka toteutuessaan tuhoaa eurooppalaisen demokratian ja kansallisen finanssipoliitikan itsenäisyyden.

Henkilökohtaisesti vuosi 2011 sisälsi työn perässä muuton Helsinkiin ja Vaasassa viettämäni kolmen elinvuoden loppumisen. Olen onnistunut menestyksellisesti jatkamaan pääainevalintani vuoksi opintojani etänä ja valmistuin kauppatieteiden kandidaatiksi marraskuussa 2011. Tavoitteenani on valmistua kauppatieteiden maisteriksi lukuvuoden 2012-2013 aikana. Helsinkiin kotoutuminen vaati omat veronsa, mutta paluu kotikaupunkiini jo ennen opintojeni loppuunsuorittamista oli kaiken kaikkiaan oikea päätös.

Perussuomalaisten eduskuntavaalimenestys oli kaikilla mittareilla järkytys Suomen poliittiselle eliitille ja medialle. Kylmän sodan päättymisen jälkeen 20 vuotta monikulttuurista Suomea, EU-liittovaltiota, postmodernin relativistista yhteiskuntakulttuuria ja uusliberalistista talouspolitiikkaa ajaneille kuppikunnille Perussuomalaisten lähes viidenneksen kannatus oli sanoinkuvaamaton shokki, jota koitettiin mediassa selitellä pölhöpopulistien tarjoamilla yksinkertaisilla ratkaisuilla. Tämä ei kuitenkaan pysty selittämään sitä valtavaa äänten siirtymää, joka viime huhtikuisissa vaaleissa tapahtui. Kyseessä oli Suomen kansan syvien rivien ja poliittiseen eliittiin pettyneiden ihmisten aikaansaama hurrikaani, joka horjutti KESK-KOK-SDP-puolueiden sementoimaa konsensusdemokratiaa vakavasti. Tähän konsensusmalliin kuuluu poliittinen kulttuuri, jossa keskeneräisistä asioista ei keskustella valtiovallan taholta, vaalilupaukset joustavat rajottamasti vaalipäivän mentyä ja hallituksessa voivat helposti istua yhdessä niin äärivasemmisto kuin äärikonservatiivit. Ottaen huomioon nämä Suomen konsensusdemokratian negatiiviset piirteet ei ole yllätys, että Perussuomalaisten kannatus on vaalien jälkeen pysynyt noin 20 prosentissa.

Hirviömäisen tulonsiirtounionin rakentaminen on kovaa vauhtia käynnissä Brysselissä Suomen huippukokouspapereihin saamista alaviittauksista huolimatta. Varsinkin Kokoomus on röyhkeällä tavalla laskenut leikkiä yksimielisyysvaatimuksen säilyttämisestä EVM-päätöksenteossa ja Ilkka Sasi esitti jopa Suomen kykenevän ottamaan vastaan kymmenien miljardien eurojen lisävastuut konkurssikypsien oliivimaiden velkojen takuiden realisoituessa. Finanssipoliittisen päätöksenteon menettäminen eurooppalaisen finanssiunionin syntyessä löisi viimeiset arkut naulaan Suomen taloudelliselle kilpailukyvylle. Rahapolitiikan välineet, joilla olisimme mm. voineet lievittää Suomen metsäteollisuuteen iskenyttä rakennemuutosta, menetettiin käytännössä ilman julkista debattia 1990-luvulla Lipposen ja Niinistön toimesta. Valtion finanssipolitiikkaa, johon kuuluu verojen asettaminen ja julkistalouden säätely ei saa luovuttaa Suomen taloudellisista ja sosiaalisista erityispiirteistä tietämättömille EU- byrokraateille ja epädemokraattisille EU-elimille samaan tapaan. Suomen itsenäisyyden viimeisiä rippeitä ei voida uhrata häpeällisellä tavalla EU-alttarilla Etelä-Euroopan velkakriisiä hyväksikäyttämällä.

EU-supervaltio rakenteilla

Euroopan rahaliiton velkakriisin saadessa yhä vakavampia käänteitä ovat EU-eliitit jo kiireen vilkkaa synnyttämässä EU-supervaltiota pitääkseen epäonnistuneen europrojektin hengissä. Yhteisvastuullisuuteen perustuvat eurobondit ja komission vaatimukset sanella jäsenvaltioiden finanssipolitiikka ja tarvittaessa automaattisilla sanktioilla rangaista uppiniskaisia jäsenmaita on tie kohti hirviöimäistä liittovaltiorakennelmaa, joka ei Suomen kansalta koskaan tule saamaan hyväksyntää

Eurokriisissä on pitkälti jäsenmaiden kesken vallitsevien valtionhallinnon korruption ja kansantaloudellisen kilpailukyvyn erojen lisäksi kyse euroideologian täydellisestä konkurssista. Ei ole olemassa mitään yhteistä eurooppalaista kansaa. Latinalaisen ja germaanis-protestanttisen Euroopan kulttuurit ovat monelta keskeisiltä osiltaan täysin erilaiset, mikä väistämättä tekee ajatuksen yhteisestä valuuttaunionista mahdottomaksi. Yksikään Pohjois-Euroopan protestanttinen- tai saksankielinen maa ei ole joutunut pyytämään EU:lta rahallista apua julkisen talouden velkakierteen katkaisemiseksi. Etelä-Euroopan konkurssin taustalla on pitkälti kyse latinalaisen Euroopan kyvyttömyydestä kerätä kansalaisiltaan veroja, hillitä yksityistä velkakulutusta ja kyvyttömyydestä kehittää vientiin soveltuvia korkean jalostusasteen tuotteita. Ainoastaan Pohjois-Italian alue on Välimeren ympäristössä vauras korkean elintason palvelutalous. Italian kokonaiskansantaloudellista suorituskykyä laskee kuitenkin maan eteläosa, jossa paikoin elintaso ei ole paljon vuodesta 1950 noussut

EU rakennettiin alunperin eurooppalaisten päättäjien toimesta patoamaan Saksan vaikutusvaltaa toisen maailmansodan traumojen jälkeen. Toisen luokan maailmanvallaksi jäänyt Ranska on pystynyt aina viime vuosiin asti Saksalta rahaa lypsämällä ja EU:n antamaa arvovaltaa hyväksikäyttämällä esiintymään maailmanvaltana. Todellisuudesssa Ranskan taantuminen alkoi jo ennen ensimmäisestä maailmansotaa, jossa sitä piti pinnalla ainoastaan Englannin ja myöhemmin USA:n aseapu. Toisessa maailmansodassa Ranska miehitettiin jo viikkojen taistelujen jälkeen. Kylmän sodan aikaan Charles de Gaulle ja muut Ranskan presidentit toivat EU:hun tehottoman ja osittain korruptoituneen ranskalaisen hallintojärjestelmän, joka on yhä nyky-Euroopan asukkaalle täysin käsittämätön ymmärtää. EU:n hallinnon korruptiosta mm. se, ettei EU:n tilintarkastustuomioistuin ole yli 10 vuoteen hyväksynyt komission varainhoitoa.

Jos Euroopan Unionin rakenteet ja rahaliitto perustuisivat Pohjois-Eurooppalaisen taloudenpidon periaatteisiin läpinäkyvyydestä, vastuullisuudesta, luottamuksesta ja vastuusta tekemistään virheistä, ei nykyistä eurokriisiä olisi olemassakaan. Europäättäjät eivät silti pysty tunnustamaan ideologiansa haaksirikkoa, vaan hourailevat uuden suursodan uhasta ja maailmanlopusta, mikäli euroalue hajoaisi. Tämä kertoo siitä valtavasti poliittisesta pääomasta, mikä lapselliselle ajatukselle germaanis-protestanttisen ja latinalaisen Euroopan taloudellisen eroavaisuuden kieltävään eurovaluuttaan on sidottu. Saksan-Ranskan akseli onkin siis kovaa vauhtia liittovaltioistamassa EU:ta pysyvien vakausmekanismien kautta, joita seurannevat eurobondit ja EU-komission käskytysvalta kansallisista budjeteista. Nämä edellämainitut tekijät tulevat johtamaan tehottoman ranskalaisen hallintokulttuurin pyörittämään kolossaalliseen EU-supervaltioon, jossa rikkaimmat Pohjois-Euroopan maat pitävät omilla verovaroillaan Latinalaisen Euroopan maita taloudellisesti pinnalla ja luovuttavat viimeisetkin rippeet kansallisesta suvereniteetistään euroeliittien ideologian hengissä pitämiseksi. Mikäli EU:n kehitys toteutuu juuri tämän kaavan mukaan, on alkamassa synkkä jakso eurooppalaisessa historiassa ja päätepiste 1800-luvulta alkaneelle itsenäisten eurooppalaisten kansakuntien heräämiselle.