Arvokonservatismin paluu

Ympäri Euroopan pyyhkäissyt konservatismin aalto on jättänyt jälkensä myös Suomen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kyseessä ei ole 80-luvulla konservatiivisten tahojen edustaman markkinaliberalismin paluu, vaan arvokonservatismin uusi nousu poliittisen debatin keskiöön.

Arvopohjaisella politiikalla ovat Euroopan laajuisesti keskusta-oikeistolaiset ja sosiaalidemokraattiset puolueet saavuttaneet vaalimenestystä jo 20 vuotta lainaamalla poliittisilta kilpailijoiltaan keskeisimpiä poliittisia teesejä. Tämä ilmiö on monien eurooppalaisten mielissä häivyttänyt oikeiston ja vasemmiston eron, joka on johtanut suomalaistenkin kaipuuseen järjestelmämuutokseen.

Arvokonservatismi on noussut kantavaksi voimaksi tässä kansalaisten uudelleenasemoitumisessa, sillä sen mukaiset painotukset vastaavat useiden suomalaisten huoleen maamme tulevaisuudesta.

1960-luvulla alkanut eurooppalaisen irrottaminen vuosisataisista kristillis-länsimaisista traditioista ja normeista on saavuttanut pisteen, jossa kansa on kyseenalaistamassa johtavien eliittien vision länsimaisten yhteiskuntien tulevaisuudesta. Laajamittaisen maahanmuuton jatkuminen, rahoitusmarkkinoiden säätelyn purku, arvoliberalismin korostaminen moraalikysymyksissä ja kansallisuusaatteen syrjäyttämän globalisaatioideologian voittokulku, eivät ole saaneet rivikansalaisten varauksetonta kannatusta Suomessakaan. Tyytymättömyys hallitsevien luokkien määrittelemiin yhteiskunnan suuntaviivoihin on kanavoitumassa protestiksi.

Maamme päättäjät ovat joutumassa samaan umpikujaan monien eurooppalaisten kollegoidensa kanssa. Menneiden vuosikymmenten valtapolitiikkaan kuulunut ylhäältä alaspäin sanelu ei enää tietoliikennetekniikan ajalla saa suomalaisia varauksetta poliittisten päättäjien visioiden taakse.

Yksi eniten kansalaisia ja poliitikkojen enemmistöä erottava kysymys on Suomen muuttaminen monikulttuuriseksi valtioksi. Tämän kehityksen edistäminen on ollut kahden viime vuosikymmenen aikana maamme lähes kaikkien poliittisten tahojen asialistalla.

Ylevät kansainvälisten järjestöjen julistukset ja globalisaation korostaminen eivät ole pystyneet häivyttämään suomalaisten kaipuuta kansalliseen identiteettiin sekä jaettuihin moraali- ja normikäsityksiin. Tämä on kasvattanut tilausta arvokonservatiiviselle ajattelulle, joka korostaa perhettä, länsimaista kulttuuriperimää ja pidättyväisyyttä moraalikysymyksissä.

Tämä taantumuksellisuudeksi kutsutun arvokonservatismin suosio Euroopan laajuisesti osoittaa 60-luvulla alkaneen länsimaiden sisäisen kulttuurivapaamielisyyden edenneen liian pitkälle ja vauhdilla, joka ei vastaa eurooppalaisten toiveita.

Euroopan liberaalimpien maiden Hollannin ja Tanskan siirtyminen kovaa oikeistolaista politiikkaa ajavien tahojen käsiin pitäisi toimia herätyskelloina suomalaisille päättäjille seurata kansalaisten tuntoja. Hallitsevien luokkien olisikin syytä vastata rohkeasti suomalaisten toiveisiin kulttuuris-sosiaalisesti eheästä Suomesta.

Julkaistu Pohjalaisessa 23.12 2010

Teekutsut tuskin pelastavat Yhdysvaltoja

Yhdysvaltain tuoreet kongressivaalit olivat kaksi vuotta sitten suuren euforian myötä valtaan nousseelle Barack Obamalle hänen presidenttikautensa tähän asti pahin poliittinen takaisku. Obaman demokraattinen puolue menetti enemmistönsä kongressin edustajainhuoneessa, säilyen samalla suurimpana puolueena senaatissa vain pienen marginaalin turvin. Tätä raskasta demokraattien vaalitappiota on selitetty Obaman massiivisilla talouden elvytyspaketeilla, terveydenhuoltouudistuksella sekä ponnettomalla ulkopolitiikalla. Nämä toimet ovat aiheuttaneet ymmärrettävästi paljon närää tavallisten amerikkalaisten keskuudessa.

Konservatiiviset amerikkalaistahot julistivatkin heti vaalitulosten selvittyä Amerikan tulleen palautetuksi takaisin kansalle Obaman keskusvaltiojohtoiselta politiikalta. Amerikan oikeisto ei kuitenkaan ole ymmärtänyt, etteivät nämä kongressivaalit pysty pysäyttämään Amerikan fundamentaalista muutosta eurooppalaisperäisen väestön dominoivasta supervallasta suhteellista vaikutusvaltaansa menettäväksi valtioksi.

Yhdysvaltain historia on ollut pitkälti yhtä suurta prosessia kohti täydellistä yksilöiden tasa-arvoa rotusorron ja valtiorasismin sävyttämästä menneisyydestä. Tämän tosiasian usein huomiotta jättävät eurooppalaiset konservatiivit, eivät ymmärrä, miksi sekakulttuurien muodostuminen ja laajamittainen maahanmuutto on Amerikan oikeistolle niin helppoa hyväksyä. Euroopasta poiketen pienikin kritiikkiä kolmannesta maailmasta suuntautuvaa siirtolaisuutta, vähemmistöryhmien sosioekonomia vaikeuksia tai kulttuurisia ongelmakohtia kohtaan koetaan Yhdysvalloissa rotuerotteluajan henkiseksi. Amerikassa ei voisi tulla kysymykseenkään käydä Euroopan tyylisesti hyvin kriittisiä keskusteluja koko maahanmuuton tarpeesta tai muslimitaustaisen väestön kotoutumisen täydellisestä epäonnistumisesta.

Konservatiivinen teekutsuliike on republikaanisen puolueen vanavedessä tuonut esille lukuisia Obaman hallinnon epäkohtia, joskin se on sortunut vähättelemään tavallisten kansalaisten oikeutta perusterveydenhuoltoon sekä kritisoinut finanssimarkkinoiden valvonnan tarpeellista kiristämistä. Teekutsuliike ei kuitenkaan ole ymmärtänyt, että yhtenäinen kansallinen kulttuuri on edellytys heidän ihailemansa markkinatalouden toiminnalle.

Yhdysvallat on menossa kohti muutossa, jota ei ole länsimaiden historiassa nähty. Nykyinen enemmistöväestö on maassa muutaman vuosikymmenen päästä vain yksi vähemmistö muiden joukossa. Suomessa ja Euroopassa onkin syytä tarkastella Amerikan kehityksen valossa, onko maa sittenkään niin esimerkillisesti pystynyt sulauttamaan eri kulttuuriset ja etniset vähemmistönsä varjelemalla samalla kansallista kulttuuriaan.

Yhdysvallat pyrkinee seuraavina vuosikymmeninä suuntaamaan ulkopolitiikkaansa yhä enemmän Aasian ja muun kolmannen maailman suuntaan pelkästään väestörakenteensa vuoksi. Euroopan on syytä henkisesti valmistautua jälki-amerikkalaiseen aikaan, jolloin ensimmäisen kerran satoihin vuosiin eurooppalaisperäiset ihmiset eivät yksin määritä maailman kohtaloa.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.11 2010

Saksalaisista oppia maahanmuutossa

EU:n suurimmassa jäsenmaassa Saksassa on keskusteltu kuluneen syksyn aikana värikkäästi maahanmuutosta sekä maan ulkomaalaistaustaisen väestön kotoutumisesta. Keskustelun sytyttäjänä toimi sosiaalidemokraattinen Saksan keskuspankin ex-jäsen Thilo Sarrazin, joka syyskuussa julkaistussa kirjassaan "Saksa tuhoaa itsensä", esittää tilastollisin ja sosiologisin perusteluin maahanmuuton olevan Saksan perikato.

Erityisesti Sarrazin soimii maan neljämiljoonaista muslimivähemmistöä, joka hänen mukaansa vie Saksan asukkaiden keskimääräistä koulutustasoa alaspäin sekä on hyvinvointivaltiolle kestämätön rasite. Kirjan julkaisu aiheutti poliittisessa luokassa ja mediassa vastalauseiden ryöpyn, mikä aiheutti lopulta Sarrazinin erottamisen työtehtävistään Saksan keskuspankissa.

Saksan liittotasavalta alkoi rekrytoida siirtotyöläisiä maan talousihmeen aikana toisen maailmansodan jälkeen. Värväyksen taustalla oli idea, että nämä vierastyöläiset palaisivat omiin kotimaihinsa työkomennustensa jälkeen. Maailman öljykriisin myötä 1973 julistetun maahanmuuttostopin myötä, vierasmaalaisten rekrytointi Saksaan lopetettiin. Maahanmuutto ei kuitenkaan loppunut, sillä se vain muutti muotoon perheenyhdistämiseksi tai pakolaisuudeksi.

Saksan poliittinen luokka kielsi ulkomaalaisongelman olemassaolon ja yritti saada erityisesti turkkilaisia palaamaan takaisin kotimaahansa tarjoamalla siihen taloudellisesta tukea. Monet muualta Euroopasta Saksaan rekrytoidut työntekijät palasivatkin, mutta turkkilaiset eivät halunneetkaan jättää Saksaa palatakseen epävakaiseen ja köyhään Turkkiin.

"Saksa ei ole maahanmuuttomaa" oli erityisesti Helmut Kohlin valtakaudella virallinen hallituksen iskulause, jolla tyynnyteltiin ulkomaalaistaustaisen väestön kasvusta huolestuneita kansalaisia. Samalla kuitenkin ulkomaalaisten virta Saksaan jatkoi kasvamistaan ja 1990-luvun huippuvuosina Saksaan tuli vuodessa jopa miljoona ulkomaalaista. Tämä johti 2000-luvun alussa Saksassa ensimmäisen varsinaisen ulkomaalaislain säätämiseen sekä kansalaisuuslain reformaatioon. 2007 Merkelin johtama koalitiohallitus kiristi ulkomaalaissäädöksiä vielä lisää, mikä on johtanut siihen, että parina viime vuotena Saksassa maastamuuttaneiden osuus on ylittänyt maahanmuuttojen määrän.

Saksan kovaksi kiihtyneen maahanmuuttokeskustelun aikana maan liittokansleri Merkel on todennut, ettei monikulttuurinen yhteiskunta toimi. Merkel linjasi myös ulkomaalaisten työntekijöiden rekrytoinnin olevan toissijaista maassa jo olevien saksalaisten ja maahanmuuttajien työllistämiselle. Suomen työvoiman kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan ovat monet tahot esittäneet ratkaisuksi aktiivista ulkomaalaisten houkuttelua maahan. Jos Euroopan suurin talous ei ole pystynyt edes EU-jäsenyyttä hakevasta Turkista tulevia ihmisiä kotouttamaan, miten Suomi pystyisi integroimaan vielä kauempaa maahan haettuja vierastyöläisiä? Suomen kotouttamiskeskustelukin tuntuu olevan vuosikymmenen jäljessä Saksasta. Suomen olisikin nyt syytä seurata muun Euroopan tilannetta ja tehdä ulkomaalaispolitiikassaan tarvittavat korjausliikkeet sekä luovuttava monikulttuurisuudesta kotouttamisen lähtökohtana.

Julkaistu Pohjalaisessa 19.10 2010

Eurooppa etsii suuntaa

Finanssikriisin jälkimainingeissa alkanut kansallinen kuohunta on sysännyt vanhan maanosamme hyvin kiinnostavalle polulle. Maassa toisensa jälkeen sosiaalidemokraattiset hallitukset ovat joutuneet luopumaan vallasta, jota he ovat pitäneet lähes itsestäänselvyytenä aina 1960-luvun kulttuuriradikalismin ajoista lähtien. Porvarilliset hallitukset johtavat tätä nykyä viittä EU:n suurimmista jäsenvaltioista, joka on kääntänyt vielä 10 vuotta sitten vallinneen sosialidemokraattisen hegemonian päälaelleen. Tämä kehitys juontaa juurensa työläisten luokkatietoisuuden vähentymisestä, demarijohtoisten hallitusten harjoittamasta uusliberalismista, mutta tärkeimpänä syynä vasemmiston romahdukselle lienee identiteettipolitiikan nousu Euroopan poliittisen debatin keskiöön.

Identiteettikeskustelun pääasiallisina sytyttäjinä ovat olleet kansallismieliset populistipuolueet, joiden kannatus on jo melkein jokaisessa Länsi-Euroopan maassa yli kymmenen prosenttia, Norjassa ja Sveitsissä jopa lähelle 30 prosenttia. Mitä tämä identiteettipolitiikkaa pitää sisällään ja onko se uhka satavuotisten yhteiskuntiemme yhtenäisyydelle, ovat kysymyksiä, joihin monet kommentaattorit herkästi tarttuvat kuitenkaan ymmärtämättä Euroopan kulttuurista ja henkistä identiteettiä.

Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät ole vain yhtäkkiä ilmestyneet maan päälle, vaan instituutioillamme ja tavoillamme on syvät tuhatvuotiset juuret. Helleenisen kulttuurin hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelun päälle rakentunut lähimmäisenrakkautta ja armoa korostava kristillinen etiikka ovat kulttuurimme vanhin perusta. 1700-luvun lopulla valtavirtaistunut tieteellinen rationalismi sekä ihmisoikeusajattelun läpimurto muovasit länsimaisen kulttuurimme sellaiseksi, kuin me sen nyt tunnemme. Tämän tradition puolustamiseksi on noussut identiteettipolitiikka, joka korostaa länsimaisen perimän säilyttämistä.

Sveitsin kansan äänestämä minareettikielto sekä liberaalin Hollannin kansallismielisen populismin nousu ovat viimeisimpiä todisteita eurooppalaisten halusta säilyttää oma kulttuurinsa huolimatta eliittien ja kansainvälisten järjestöjen halusta luoda rajaton maailmanyhteisö. Emme voi pyyhkiä pois satojen vuosien yhtenäiskulttuurin aikaa Euroopassa, vain vetoamalla yleismaailmallisuuden edistämiseen sekä vieraiden kulttuureiden oletettuun rikastavaan vaikutukseen.

On tullut aika myöntää, että 1960-lukulainen ruusunpunainen maailmankuva, jossa voimme vain suvaitsemalla ja silmät faktoilta ummistamalla luoda paremman maailman, on murskaavalla tavalla epäonnistunut. Olemme tuoneet eurooppalaisen arvoyhteisömme sisään valtavan määrän ihmisiä, jotka eivät jaa arvojamme eivätkä kansallista identiteettiä. Näitä ihmisiä emme pysty integroimaan ellemme ole sinut oman kansallisen identiteettimme kanssa. Euroopan on syytä ottaa finanssikriisin jälkimainingeissa selkeä aikalisä ja miettiä, miten elämänmuotomme säilyy.

Julkaistu Pohjalaisessa 7.9 2010

Globalisaatio hiipumassa

Reaalisosialismin murtumisen jälkeen globalisaatiosta on tullut ilmiö, jota myötäillen tai vastustaen eri kansakunnat hahmottavat roolinsa maailmassa. Terminä globalisaatio on harhaanjohtava. Kyseessä ei ole oikeastaan uuden maailmankulttuurin muotoutuminen, joka ammentaisi vaikutteita eri maanosien kulttuureista, vaan pikemminkin maapallon amerikanisaatio. Amerikkalaisjohtoinen rahamarkkinoiden vapauttaminen, ylikansallisten yritysten voittokulku ja kansainvälisten järjestöjen kuten IMF:n ja WTO:n vallan kasvu heikentävät kansallisvaltioiden suvereniteettia ja alistavat poliittisen koneiston toimimaan ylikansallisuuden ehdoilla.

1990-luku brändättiin tämän kehityksen vuosikymmeneksi, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen teki globalisaation kylkeen ensimmäiset säröt.

Finanssikriisi sekä islamilaisen ja läntisen maailman yhteentörmäys haastoivat globalisaation siunauksellisuuden tavalla, joka on pistänyt eurooppalaisetkin poliitikot pohtimaan suhtautumistaan maanosamme kohtalon kysymyksiin. Amerikkalaisjohtoisen globaalitalouden umpikuja ja islamilaiselle radikalismille tietä tasoittava monikulttuurisuuden ideologia ovat pulmia, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Ongelmat on ensisijaisesti ratkaistava kansallisiin teeseihin, ei globalisaatioaatteeseen tukeutuen.

Edesmennyt amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Samuel P. Huntington kuvasi aikamme ihmistä "Davosin mieheksi". Tämä ylikansallinen tekijä ei ole lojaali millekään valtiolle. Davosin mies ei tunnusta kansallisia rajoja, sillä hänen toimintaansa motivoi voittojen maksimointi ja oman uran edistäminen hyväksikäyttämällä ylikansallisia verkostoja vähät välittämättä seurauksista ympäristölle. Varsinkin ylikansallisissa yrityksissä davosilaisuus on vallalla.

Poskettoman ahneuden ajama amerikkalainen talouden uusliberalismi ei ole kuitenkaan päämäärä, johon idän nousevat mahdit pyrkivät. Kiina on päättäväisesti vastustanut Yhdysvaltain vaatimuksia valuuttansa revalvoinnista ja vientivetoisuuden korvaamista kotimaisella velkakuluttamisella. Amerikan esimerkin vastaisesti Kiinalla ei ole aikomustakaan korvata kotimaisia työntekijöitään ulkomaalaisilla halpatyöläisillä tai siirtää kokonaisia tuotannonaloja vielä halvemman tuotannon maihin.

Amerikkalaishenkinen globalisaatio on kokenut haaksirikon myös poliittisella sektorilla. Amerikkalaisen demokratianäkemyksen voittokulku ei ole ollut ehdoton kaikkialla maailmassa. Lähi-idässä tukeudutaan hyvin teokraattisiin hallintomalleihin, kun taas Itä-Aasiassa yhdistellään paikalliseen autotääriseen valtiokulttuuriin piirteitä länsimaisesta oikeus- ja valtiojärjestelmästä hylkäämättä kansallista identiteettiä. Länsi-Eurooppassa on taas viimeisen 10 vuoden aikana syntynyt lähes jokaisessa maassa vahvoja kansallismielisiä puolueita, jotka ovat muuttaneet maittensa poliittisen kulttuurin radikaalisti. Varsinkin Hollannissa ja Tanskassa muutos on ollut niin suuri, ettei entisiä 60-lukulaisten ihannemaita tunnista entisikseen. Amerikkalainen naiivi usko liberaalidemokraattisiin julistuksiin sekä vapaiden markkinoiden kaikkivoipaisuuteen näyttääkin törmänneen kiviseinään kaikkialla maailmassa. Euroopassakaan kansalaiset eivät halua mukisematta joutua ylikansallisten asiantuntijaelimien tai kansainvälisen pääoman ohjailtavaksi.

Julkaistu Pohjalaisessa 15.8 2010

Vihreiden politiikka faktojen sivuuttamista

Vaasan seudun vihreiden puheenjohtaja Juha Tuomikoski ruoti vastineessaan (Pohjalainen 20.7) kantojani punavihreiden tahojen politiikasta. En yksilöinyt puoluetta, jonka agendaan punavihreys kuuluisi. Vaikka tarkoitukseni oli yhteiseurooppalaisesta näkökulmasta pohtia rajojen poistamista toivovien ideologiaa, on vihreiden politiikkaa juuri malliesimerkki kansallisen edun sivuuttavasta punavihreydestä.

Vihreiden maahanmuuttopoliittinen linja perustuu idealismiin, jonka mukaan maahanmuuttoa on turha säädellä ja kansainvaellukset ovat väistämättömiä. Tämä siitäkin huolimatta, että kolmannen maailman ihmisten laajamittainen siirtäminen korkean elintason Eurooppaan lisää maanosan teollisia päästöjä väestönkasvun takia.

Kasvava islamisaatio, joka tarkoittaa naisten sosioekonomista alennustilaa, vihaa sukupuolivähemmistöjä kohtaan ja teokratian paluuta Eurooppaan, ei tunnu vihreitä haittaavan. Vihreä poliitikko Elina Moisio totesi Vihreässä langassa Sveitsin minareettikiellon jälkeen maanosan olevan jo islamilainen. Se on huolestuttava lausunto tuhansia vuosia kristillisen sivilisaation muovaaman Euroopan nykytilasta.

Halpatyövoimamarkkinoiden luominen ulkomaisella vuokratyövoimalla on tekeillä vihreän työministeri Anni Sinnemäen ansiosta. Täysin vapaan työperäisen maahanmuuton mahdollistava lakihanke massatyöttömyydestä ja väärinkäytöksistä kärsivän rakennusalan nykytilasta huolimatta on jo edennyt valiokuntakäsittelyyn. Laki palvelee halpatyövoimaa himoavia uusliberalisteja, jotka näin saavat vetoapua vihreältä ministeriltä.

Vihreiden perusarvoihin kuuluu Tuomikosken mukaan myös pohjoismainen hyvinvointivaltio. Sen säilyttäminen on mahdollista vain valikoivan maahanmuuttopolitiikan oloissa, jolloin emme ota taakaksemme valtavia määriä sosioekonomisesti vaikeassa tilassa olevia ihmisiä.

Hyvinvointivaltion pyörittämiseen tarvittavaan energiatuotannon turvaamiseen vihreillä ei ole vastauksia. Nykyisessä tilanteessa, jossa ei korvaavia energialähteitä ole tarjolla, on vastuutonta vastustaa ydinvoiman lisärakentamista.

Suomalaiskansallisen kulttuurin korvaaminen joka puolella Eurooppaa epäonnistuneella ja konflikteja synnyttävällä monikulttuurisuudella heikentää kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta rahoittaa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoa. Monikulttuurisuuden edistäminen on silti vihreiden kärkiteemoja. Jos heidän poliittinen painoarvonsa pysyy nykyisenkaltaisessa kohtuuttomuudessa, ei pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon ja suomalaiseen elämänmuotoon perustuvalla kulttuurillamme ole ruusuisia tulevaisuudennäkymiä.

Julkaistu Pohjalaisessa 24.7 2010

Uusliberalistit ja punavihreät poistaisivat kansalliset rajat

Globalisaatiota kannattavien yhteenotot punavihreiden aktivistien kanssa ovat arkipäivää lähes jokaisen suuren talouspoliittisen foorumin kokoontuessa. G20-kokouksissa ovat tulleet normiksi laajat mielenosoitukset kokousalueen ulkopuolella. Mielenosoittajat koostuvat sekalaisista anarkisteista, kovan linjan vasemmistolaisista ja muista tyytymättömistä, joille nyky-yhteiskunnan kehityksen suunta ei ole mieleen.

Punavihreys on tätä moniäänistä seurakuntaa eniten yhdistävä tekijä. Kuitenkaan rajatonta markkinoiden valtaa edustavien talousfoorumeiden osallistujat eivät ole niin kaukana punavihreistä. Molemmat pyrkivät luomaan uuden maailman, jossa perinteisellä länsimaisella kulttuurilla ei juuri ole sijaa.

Sekä uusliberalistit että punavihreät ovat rajoittamattoman maahanmuuton kannalla. Punavihreiden inho kansallisia kulttuureja kohtaan on syynä heidän kritiikittömään suhtautumiseensa Euroopan islamisaatiota kohtaan. Ei-länsimaalainen maahanmuutto on punavihreille väline tuhota satoja vuosia vanhat eurooppalais-länsimaiset kulttuurit.

Uusliberalistit taas toivovat massamaahanmuuton pitävän kotimaisten työntekijöiden palkat alhaalla ja sekoittavan työehtosopimusjärjestelmän luomalla halpatyömarkkinat. Maahanmuutossa punavihreät arvot kohtaavatkin harmaat markkinavoimat kumpiakin tahoja hyödyttävällä tavalla.

Tavoite luoda uusi ihminen on monien totalitarististen ideologioiden taustalla. Yllättäen sekä uusliberalistit että punavihreät pyrkivät juuri tähän. Molemmille ideologioille kansallisilla rajoilla ei ole mitään väliä. Ihminen on punavihreille ja uusliberalisteille globaali tekijä, jonka prioriteetteina ovat nälänhädän poistaminen Afrikasta tai osakesijoitusten maksimointi Itä-Aasian markkinoilla kansallisten ongelmien ja epäkohtien korjaamisen sijasta.

Tämänkaltainen juureton, lähiympäristöstään vähät välittävä maailmankansalainen parhaiten pystyy edistämään punavihreiden ja uusliberalistien toivomaa kehitystä. Siksi lobbaus onkin suurta molemmmilta tahoilta, että vastaavanlaisen juurettomuuden tukeminen otettaisiin jo peruskouluopintojen pohjaksi.

Ihminen on aina määrittänyt itsensä suhteessa vallitsevaan ympäristöön alkaen ydinperheestä aina kansakuntaan. Tämän vuorovaikutusketjun tarkoituksellinen rikkominen poliittis-taloudellisen eliitin toimesta näkyy eurooppalaisten äänestyskäyttäytymisessä. Maa toisensa jälkeen on antanut äänivyöryn kansallisuusaatetta puolustaville populistipuolueille. Syy tähän on yksinkertainen.

Vasemmisto ja oikeisto eivät ole enää toistensa vaihtoehtoja. Kumpikin taho pyrkii luomaan uuden maailman, jossa oikeiston hellimät markkinavoimat tai vasemmiston tapauksessa punavihreät, sosiaaliromanttiset unelmat korvaavat kansallisen kulttuurin ja kotiseuturakkauden.

Populistien vaihtoehdot koetaan vaaraksi eurooppalaiselle demokratialle. Kansallisuusaatteella ratsastavat liikkeet eivät ole kuitenkaan Euroopalle uhka. Päinvastoin, parhaimmassa tapauksessa ne palauttavat uusliberalismiin tai monikulttuurisuuden utopioihin hurahtaneet järjestelmäpoliitiikot kestävimmille urille, mikä parantaisi Eueoopan asemaa kiihtyvässä kilpailussa Aasian nousevia mahteja vastaan.

Julkaistu Pohjalaisessa 15.7 2010

Keskustan harharetket

Vaalirahaskandaaleista, huonoissa kannatusluvuista sekä sisäisestä hajaannuksesta kärsivä Keskusta uudisti Lahden puoluekokouksessaan lähes koko puoluejohtonsa. Kenkää saivat monien kohujen keskiöön joutunut puoluesihteeri Jarmo Korhonen sekä viimeinen keskustakonservatiivinen varapuheenjohtaja Antti Rantakangas. Nykyinen Keskustan puoluejohto puoluetoimiston ohella on näin viherliberaalien keskustalaisten käsissä. Johtaako tämä kasvojenpesu Keskustan taholta kasvaviin kannatuslukuihin? Lukuisat faktat puhuvat Keskustan uutta nousua vastaan.

Suomessa on ylitarjontaa liberaalista politiikasta poliittisen vasemmiston, Rkp:n sekä suurien porvaripuolueiden sosiaaliliberaalien linjauksien vuoksi. Tähän arvokonservatismin kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan on Perussuomalaisten nousu perustunut. Keskusta ei näyttänyt puoluekokouksessaan pienintäkään myötämielistä elettä sen konservatiivisten kantaäänestäjien suuntaan. Sitä vastoin kovin sanankääntein muistutettiin Keskustan historiallisesta tehtävästä "äärioikeistoa" vastaan. Nämä olivat kauniita sanoja, mutta puolueen kannatukseen niillä tuskin on mitään merkitystä. Mikäli Keskusta nykypolitiikassakaan aikoo Vihreää puoluetta muistuttavalla humanismilla haastaa Perussuomalaisten nousun, tuloksena on Keskustan tippuminen keskisuurten puolueiden sarjaan.

Keskustan ideologiset linjavedot asettavat puolueen erikoiseen asemaan. Keskustan äänestäjät ovat pääosin maaseudulla asuvia vanhoillisia sekä monesti herätysliikkeisiin kuuluvia kansalaisia, Keskustan puoluejohdon edustavan samaan aikaan yleismaailmallista cityliberalismia. Kokoomuspuolue on Keskustan tavoin pitkälti hylännyt perinteisen konservatismin sosiaaliliberaalisuuden alttarilla. Kokoomus on kuitenkin tarjonnut foorumin myös ideologisilla toisinajattelijoille kuten Wille Rydmanille ja Kai Pöntiselle. Keskusta sitä vastoin on itsepäisesti kieltäytynyt nostamassa profiilia kansalaista huolestuttavissa kysymyksissä kuten ulkomaalaispolitiikassa.

Keskustan tie voi hyvinkin seurata Norjan ja Tanskan tietä, jossa sikäläiset keskustapuolueet ovat viiden prosentin kannatuksen tuntumassa. Euroopassa liberalismiin vetoavat puolueet ovat menestyneet, vain jos linjaksi on otettu kovaa linjaa rikollisuutta ja maahanmuuttoa kohtaan ajava sekä markkinatalouden myönteisyyttä korostava oikeistoliberalismi. Tanskan oikeistoliberaalin Venstre-puolueen lukuisat vaalivoitot sekä Hollannin oikeistoliberaalin VVD:n tuore nousu maan suurimmaksi puolueeksi yli sataan vuoteen ovat tästä todiste. Sosiaaliliberaalien kannatus Norjassa, Ruotsissa, Englannissa ja Saksassa on sitä vastoin pohjamudissa. Suomessa näyttää olevan tapahtumassa selkeä poliittinen kulttuurin muutos, jossa politiikka on polarisoitumassa oikeiston ja vasemmiston kamppailuksi, poliittisen keskustan jäädessä paitsioon.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.6 2010

USA menossa Rooman tietä

Kaikki maailmanhistorian suurimmat valtakunnat ovat kaatuneet. Rooman valtakunnan, Bysantin keisarikunnan sekä Britannian imperiumin kaltaiset maailmanvallat ovat nykyihmiselle vain erinäisiä lukuja historian lehdillä.

Nykymaailman ainoa todellinen supervalta Amerikan Yhdysvallat on ollut käymistilassa syksyllä 2008 alkaneesta finanssikriisistä asti. On mielenkiintoista pohtia, ovatko sen johdosta syntyneet valtavat sisäpoliittiset kiistat ja ulkopoliittiset vaikeudet oire Yhdysvaltain valta-aseman lopullisesta heikentymisestä?

USA oli 70-luvulla, selvitettyään vuosisataiset kiistakysymykset mustaihoisten amerikkalaisten kansalaisoikeuksista, maailman ylivoimaisesti voimakkain maa sekä kansantaloudellisesti että poliittis-militaristisesti.

Jo NL:n johtajan Brezhnevin aikana alkoi näkyä selkeitä merkkejä reaalisosialismin mahdottomuudesta. Amerikka olikin 20 vuoden päästä kylmän sodan yksinoikeutettu voittaja. Yhdysvallat oli 70-luvulla myös kulttuurisesti varsin yhtenäinen huolimatta 60-luvun turbulenssista. Väestörakenteeltaan maa oli vahvasti anglosaksinen, joka takasi läheiset välit varsinkin Isoon-Britanniaan. Tämä kaikki on kuitenkin jo historiaa, vaikkei aikaa ole kulunut edes puolta vuosisataa.

Amerikan väestörakenne on kokemassa historiallisesti ainutlaatuisen muutoksen. Eurooppaan juurensa määrittävät ihmiset ovat vähemmistö muutaman vuosikymmenen sisällä. Syynä muutokseen on pääasiassa maahanmuutto Etelä-Amerikasta. Se on hajottanut perinteisen amerikkalaisen sulatusuunin toimivuuden.

Yhdysvallat on kulttuurisesti hyvin jakautunut verrattuna edellisiin vuosikymmeniin. Nuorten ikäluokkien palvoessa Hollywoodin pinnallisia ja keinotekoisia arvoja, vanhemmat ikäluokat kulkevat kivääri olalla ja ottavat elämänohjeensa fundamentaalisella tavalla tulkitusta kristinuskosta. Maantieteellinen jako konservatiivisiin ja liberaaleihin osavaltioihin on yhä kiihtynyt Obaman aikana. Eräissä syvän etelän osavaltioissa on jopa pohdittu eroamista liittovaltiosta.

Ideologia henkilökohtaisesta vapaudesta, joka on Yhdysvaltain alhaisen veroasteen sekä pienen julkisen sektorin taustalla, on myös murenemassa. Maan kansalaiset eivät enää ole varmoja, onko syytä olla ylpeä, että USA on ainoa länsimaa, jossa olemattoman sosiaalisektorin vuoksi on kehitysmaan piirteitä köyhimmissä yhteisöissä tai alueilla.

Poliittisen eliitin vapaan markkinatalouden sokea ihannointi, joka oli finanssikriisin perinnäisimpänä syynä, on pakottanut amerikkalaiset syvään itsetutkiskeluun. Amerikan poliittisen eliitin sekä Wall Streetin symbioosi onkin joutunut kovan kritiikin kohteeksi.

Yhdysvaltain poliittisen johdon kyvyttömyys ratkaista sisäpoliittisten kiistojen lisäksi Lähi-idän noidankehää, Aasian nousua sekä Yhdysvaltain velkavankeutta Kiinasta luovat hyvin synkän kuvan maan tulevaisuudesta.

Eurooppalaisten ja myös suomalaisten on syytä valmistautua moninapaisen maailman muodostumiseen. Siinä Amerikan vaikutusvalta on huomattavasti pienentynyt. Tämä olisi jo pelkästään kansallisen turvallisuuden kannalta viisas lähtökohta.

Julkaistu Pohjalaisessa 11.5 2010

Suomenruotsalaisuuden uudet tuulet

Väitös suomenruotsalaisten oikeuksien jatkuvasta polkemisesta on ollut yksi tämän vaalikauden polttavimmista poliittisista kysymyksistä. Yhteiskunnassamme parina viime vuosikymmenenä tapahtuneet suuret sosiokulttuuriset muutokset sekä lukuisat kuntataloudelliset reformit ovat heikentäneet maamme kaksikielistä luonnetta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden supistaminen kaksikielisillä alueilla sekä pula ruotsinkieltä taitavista työntekijöistä kuntasektorilla ovat aiheuttaneet kielivähemmistössämme runsaasti katkeruutta. Vuodesta 1990 alkanut laajamittainen maahanmuutto on tuonut Suomeen yli 200 000 vieraskielistä asukasta. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, ovat suomenruotsalaiset 2030 tienoilla vain yksi vähemmistö muiden joukossa.

Nykyisten kärkipoliitikkojemme toisen kotimaisen taito ei usein edes riittäisi yliopistojen virkamieskurssin suorittamiseen. Yhteispohjoismaisissa yrityksissäkin on viime vuosina siirrytty englannin käyttöön yrityskielenä ruotsin sijaan. Jos kehityskulku jatkuu samanlaisena, edessä on väistämättä yhä etenevä ruotsin kielen marginalisoituminen Suomessa.

Ruotsalainen kansanpuolue on reagoinut Suomen ruotsinkielisen kulttuurin kriisiin hyvin selkeällä yhteiskunta-analyysilla. Rkp:n Kasnäsin julistuksen mukaan yhä kasvava kulttuuris-etninen moninaisuus sekä yleisen arvoliberalismin edistäminen ovat vastaus suomenruotsalaisen elämäntavan säilyttämiseksi. Suomen maahanmuuttajataustaisen väestön kasvu ei kuitenkaan taanne suomenruotsalaisten oikeuksien säilymistä. Se tuskin haluaa uhrata omaa kulttuurista identiteettiään suomenruotsalaisuuden hyväksi. Arvoliberalismikaan ei todennäköisesti nouse patenttiratkaisuksi kaksikielisen Suomen varjelemiseksi. Arvoliberaali näkökulma pikemminkin painostaa kaikkia väestöryhmiä samalle viivalle ja tällöin ruotsinkielisten etuoikeudet joutuisivat yhä tarkemmin suurennuslasin alle.

Loogisin keino suomenruotsalaisen kulttuurin varjelemiseksi olisi konservatismi. Siihen Rkp:n nykyjohdolla tuskin on halua. Pikemminkin radikaali arvoliberalismi maahanmuuton ja homoavioliiton kaltaisissa kysymyksissä on nostettu Rkp:n asialistalla korkealle. Näiden linjauksien taustalla on yleinen pohjoismainen vapaamielisyys, mutta tämä ei ole missään nimessä pätevä syy. Tanskassa ja Norjassa kansallismieliset sekä kulttuurikonservatiiviset puolueet kuuluvat suurimpiin ryhmiin maittensa parlamenteissa. Tosiasiassa tämä Rkp:n esille tuoma pohjoismainen vapaamielisyys tarkoittaa riikinruotsalaisuutta. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti hajaantuva Ruotsi on kuitenkin jäämässä yksin Euroopassa yhteiskuntavisionsa kanssa.

Onko suomenruotsalaisuuden hyväksi siis mitään tehtävissä? Ruotsin kielen saattaminen vähemmistökieleksi yleisen väestökehityksen vuoksi sekä kaksikielisten julkistaloudellisten panostusten keskittäminen ainoastaan rannikkoalueille olisivat hyvä lähtökohta. Suomenruotsalaisuuden markkinoiminen tärkeänä osana Suomen kristillis-länsimaista kulttuuria saisi suomenkielisten suosion. Riikinruotsalaisen kulttuurin orastava matkiminen sitä vastoin saa jatkossakin täystyrmäyksen valtaväestöltä. Nyky-Ruotsin vajoaminen postmodernismin syövereihin kulttuurisen itseinhon takia antaa suomenruotsalaiselle väestönosalle suuren vastuun ruotsinkielisten saavutusten säilyttämiseksi maailmankartalla. Suomi voikin olla tulevaisuudessa se maa, jossa ruotsinkielisen kulttuurin merkit ovat parhaiten nähtävissä.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.4 2010

Aktivistituomarit kansanvallalle ongelmallisia

KHO:n maaliskuinen ennakkopäätös ydinperheen ulkopuolelle kuuluvien ulkomaalaisten oikeudesta saada pysyvä oleskelulupa Suomeen perheenyhdistämisen nojalla on herättänyt maassamme laajaa keskustelua. Viimeistään "arvojohtaja" Tarja Halosen kipakka kritiikki ulkomaalaisten mummojen "epäinhimillisiä" karkotuksia kohtaan nosti teemaan poliittisen päätöksenton keskiöön. KHO:n äänestyksessä casessa mamumummot vs. maahanmuuttovirasto vähemmistöön jäänyt KHO:n presidentti Pekka Hallberg on myös julkisuudessa aktiivisesti tuonut esiin ulkomaalaisten mummojen karkottamisen vääryyden. Matti Vanhanen ilmoittikin tavattuaan karkotetuksi määrättyjen mummojen omaisia lainsäädännön lieventämisaikeista. Hallituksen onkin tarkoitus ennen kesätaukoa saada tarvittavat lakimuutokset läpi inhimillisisten tekijöiden korostamiseksi ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämisessä.

KHO:n päätöksen sivuuttaminen ja näkyvä arvostelu johtavien poliitikkojen sekä hallintolainkäytännön valvojien taholta on vallan kolmijaon kannalta hyvin arveluttavaa. KHO:n päätöstä tuskin ennätettiin sulatella, kun jo ideologinen maahanmuuttoministeri Astrid Thors, KHO:n äänestyksessä hävinnyt Hallberg ja Halonen tuomitsivat ratkaisun näkyvästi mediassa. Erityisen ongelmallinen on Pekka Hallbergin rooli. Hallberg oli itse linjaamassa KHO:n päätöstä ja jäätyään vähemmistöön päätöksestä äänestettäessä hän yhtäkkiä päättääkin lähteä Astrid Thorsin ulkomaalaiset mummot Suomeen-kampanjan kärjeksi? Pekka Hallbergin KHO:n nimissä kirjoitettu kirje jo karkoitetuksi määrättyjen mummojen maassa pysymisen varmistamiseksi sai poliisin ylimmän johdon yllättäen taipumaan. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero vielä kiitteli Hallbergin KHO:n nimissä tekemää karkottamiskieltoa inhimillisyyssyistä. Tämänkaltainen lainsäätäjien ja tuomiovallan edustajien yhteenpelaaminen sekä sopuilu on suomalaisen kansanvallan kannalta ennenkuulumatonta. Hallbergin toiminta muistuttaa hyvin paljon Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen ideologisesti valittujen tuomareiden näkemystä lainvalvojen tehtävästä. Tärkeintä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden yksittäisille jäsenille ei ole lain henki tai kestävät oikeudelliset ratkaisut, vaan oman ideologisen viiteryhmänsä etujen edistäminen lainvalvojan ominaisuudessa. Tälle tielle Suomikin on valitettavasti menossa Pekka Hallbergin juridisen aktivismin vuoksi.

Hallituksen kaavailemat "inhimillistämiset" ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämisessä ovat täysin tarpeettomat. Jo vuonna 2004 säädetty ulkomaalaislaki tarjoaa maahanmuuttoviranomaisille mahdollisuuden myöntää pysyvä oleskelulupa, mikäli ulkomaalaisen ydinperheen ulkopuolinen jäsen on Suomessa asuvasta perheenkokoajasta täysin riippuvainen. Suomen perheenyhdistämispolitiikka pohjautuu pitkälti Euroopan Unionin 2003 voimaan tulleen perheenyhdistämisdirektiivin säädöksiin. Perheenyhdistämisdirektiivi velvoittaa yhteisön jäsenvaltiota myöntämään oleskeluluvan perheenkokoajan puolisolle sekä alaikäisille lapsille perheenyhdistämistapauksissa. Ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämiseen direktiivi ottaa kantaa vain huomauttamalla, että jäsenvaltio saa käyttää perheenyhdistämistapauksissa laajempaa perhekäsitettä halutessaan. Tähän mennessä yksikään yhteisön jäsenmaa ei ole laajentanut perhekäsitettä. Ulkomailta Suomeen raijatut mummot rikkovat lisäksi Suomen viisumilainsäädäntöä. Perheenyhdistämisprosessissa oleskelulupapäätöstä olisi odotettava lähtömaassa, eikä tulla Suomeen notkumaan laittomasti olettaen päätöksen olevan positiivinen.

Koko mummotapauksessa haiskahtaa vahvasti elitistinen maailmanparannusinto. Suomalaista perheenyhdistämispolitiikka ollaan muuttamassa kahden ulkomaalaisen isoäidin mediakampanjan, ideologisten poliitikkojen sekä yhden aktivistituomarin toimesta. Kaiken lisäksi skandaalien ja korruptiosyytösten vuoksi virastaan eroava pääministeri Vanhanen haluaa viedä "Lex Mummon" läpi nopeutetussa järjestyksessä vielä viimeisenä lahjanaan Suomen kansalle.

Tapaukseen sekaantuneiden poliitikkojen sekä KHO:n presidentti Hallbergin olisi nyt syytä rauhoittua sekä miettiä tarkkaan seurauksia, jotka ovat väistämättömät, mikäli ulkomaalaislakia aiotaan pikaisesti sorvata. Yhdellä ainoalla lisäyksellä ulkomaalaislain pykäliin voi olla merkittäviä vaikutuksia oleskelulupahakemusten määriin. Halutaanko Suomesta todellakin tehdä koko maailman sosiaalilaitos, jonne kolmannen maan kansalaiset saavat tuoda mummonsa nauttimaan suomalaisesta sosiaaliturvasta sekä terveydenhoidosta? Ymmärrän hyvin ihmisten halun olla isovanhempiensa luona sekä toiveen lähimmäisten onnellisesta vanhuudesta. Suomi on kuitenkin ensisijaisesti suomalaisten maa, eikä sosiaali- ja terveyssektoriamme ole rakennettu maailman epäkohtien korjaamiseksi. Mikäli ihmiset eivät halua jättää isovanhempiaan kärsimään yksinäisyydestä lähtömaissa on heidän syytä itse jäädä huolehtimaan seuranpidosta tai vaatia paikallisilta päättäjiltä parannusta sikäläisiin terveys-ja sosiaalipalveluihin. Suomen ulkomaalaislainsäädännön perusta ei voi olla aktivistituomarien ideologian ajaminen tai sinisilmäinen maailmanparantaminen, vaan suomalaisten kokema oikeudenmukaisuuden tunne. Oman vanhusterveydenhuollomme rapautumisen vuoksi olisi yksinkertaisesti moraalisesti väärin tuoda maahamme yhä enemmän ulkomaalaisia huollettavia. Kansan tahto mummocasessa on kristallinkirkas. Suomalaiset haluavat osoittaa mielellään solidaarisuutta kolmannen maiden asukkaiden vaikeuksia kohtaan, mutta se ei saa tapahtua sosiaalijärjestelmämme kustannuksella. Ongelmat on hoidettava lähtömaissa, eikä kotikonnuillamme.

Maahanmuuttokeskustelu tuuliajolla

Vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkimainingeissa käynnistynyt maahanmuuttokeskustelu on saanut viime aikoina groteskejakin piirteitä. Muutamien häiriintyneiden ihmisten tekemät tappouhkaukset ministereitä sekä maahanmuuttotutkijoita vastaan on eliitin taholta tulkittu yleisiksi maahanmuuttokriitikkojen toimintatavoiksi.

Tämä väite ei voisi olla kauempana totuudesta. Itse en missään nimessä hyväksy Thorsia kohtaan tehtyjä uhkauksia, vaikken kannata hänen toteuttamaansa maahanmuuttopolitiikkaa millään tasolla. Media on myös viljellyt harhaluuloja kantasuomalaisten etnistä ylemmyyttä korostavasta liikkeestä, joka verhoutuu maahanmuuttokritiikin varjon alle. Voin todeta, ettei suurinta osaa maahanmuuttoa arvostelevista tahoista kiinnosta tulijoiden etninen tausta. Maahanmuutto on käytännössä pelkästään sosiokulttuurinen ja taloudellinen ongelma, eikä näin ihmisten etnisellä alkuperällä ole maahanmuuttokeskustelussa sijaa. Tämän keskustelun keskiössä ovatkin rasistisen diskurssin sijasta pääosin sosiaali- ja terveyssektorin kasvavat kustannukset, kulttuurilliset törmäykset, rikollisuus ja sananvapauskysymykset.

Maahanmuuttoon sinisilmäisesti suhtautuvat tahot ovat monesti viljelleet käsityksiä sen rikastavasta vaikutuksesta kulttuuriimme ja talouselämäämme sekä huomauttaneet meitä koskevista kansainvälisistä velvoitteista. Euroopan poliittista tilannetta seuranneena voin todeta, että monikulttuurisen yhteiskunnan kauniit visiot ovat romahtaneet kaikkialla Länsi-Euroopan alueella.

Muun muassa Hollannin, Tanskan ja Itävallan kaltaiset maat ovat käytännössä täysin kahtia jakaantuneita kantaväestöön sekä maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin huolimatta vuosikymmeniä kestäneestä monikulttuurisesta kotouttamispolitiikassa sekä poliittisen korrektiuden nostamisesta yhteiskunnan johtotähdeksi. Kasvava rikollisuus, orastava islamismi ja maahanmuuttajien juurettomuus ovat Länsi-Euroopan nk. monikulttuuristen valtioiden arkipäivää, mikä ei omiaan antamaan ruusuista kuvaa Suomenkaan tulevaisuudesta.

Talouselämää koskevat argumentit maahanmuuton puolesta kalpenevat Saksan esimerkin myötä. Saksan ulkomaalaisväestö kasvoi vuoden 1970 3,5 miljoonasta 7,5 miljoonaan vuoteen 2000 mennessä. Silti työssä käyvien ulkomaalaisten määrä pysyi samassa kahdessa miljoonassa.

Kansainväliset velvoitteetkaan eivät käy selityksenä hallituksen leväperäiselle maahanmuuttopolitiikalle. Suomea sitovat ainoastaan Geneven pakolaissopimus sekä EU:n maahanmuuttoa koskevat direktiivit. Työperäisen maahanmuuton säätely EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta on sitä vastoin käytännössä yksin Suomen säädeltävissä.

Julkaistu Ilkassa 29.3 2010

60-lukulaisuus länsimaisuuden tuho

Vuosi 2008 käytettiin ympäri Eurooppaa, varsinkin Saksassa ja Ranskassa, Euroopan hullun vuoden 1968 muisteluun. 42 vuotta sitten yliopistoihin siirtyneet sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat aiheuttivat kuohuntaa ympäri Eurooppaa vallankumouksellisella vasemmistoradikalismillaan. He vaativat länsimaisten yhteiskuntien muuntamista tasa-arvoisemmaksi, solidaarisempaa asennoitumista kolmatta maailmaa kohtaan sekä vastustivat vanhempien ikäluokkien konservatiivista yhteiskuntakulttuuria.

Saivatko nämä 60-luvun paremman huomisen esitaistelijat jotain merkittävää aikaan? Vastaus tähän kysymykseen on myöntävä. Vuoden 68 radikaalit nimittäin aiheuttivat eurooppalaisen kulttuurin alasajon.

Euroopan konservatiiviset piirit ovat sysänneet monet maanosamme ongelmista 60-luvulla sosiaaliromantiikkaa ajaneiden vasemmistoradikaalien syyksi. Tämä on hyvin lähellä totuutta. Usein porvariperheistä yliopistoihin siirtyneet lapset elivät vanhempiensa sukupolven luomassa yltäkylläisyydessä. Tämä oli ilmeistä varsinkin entisessä Länsi-Saksassa maan "talousihmeen" aikoina. Yleinen elintason nousu ei kuitenkaan riittänyt 68-sukupolvelle. He halusivat kapinoida ja kaataa vallitsevan yhteiskuntakulttuurin ja luoda maailman, jossa kaikki ihmiset tanssivat käsi kädessä kohti parempaa huomista. He saivat näin aikaan katkoksen Euroopan tuhatvuotisen kristillis-länsimaisen kulttuurin jatkumossa kieltämällä sen ainutlaatuisuuden.

60-lukulaiset uskoivat vakavasti utopistiseen haavemaailmaan, jonka luomisesta saamme maksaa nyt kallista hintaa mm. monikulttuurisen kokeilun ja kehitysapukaaoksen myötä.

68-sukupolven aikaansaama kristillisen moraalin katoaminen sekä länsimaisen identiteettimme hämärtyminen ei saanut mitään hyvää aikaan Euroopassa, eikä liioin muualla maailmassa. Se sitä vastoin rohkaisi kehitys- ja kommunistimaiden diktaattoreja sortamaan kansoja yhä kovemmin, sillä kulttuurirelativismin nimissä emme enää saaneet arvostella paikallisia tapoja. Eurooppalaisten oli ymmärrettävä sikäläiset "olosuhteet". Tämä kävi varsinkin toteen monien meille tuttujen vasemmistovaikuttajien marssiessa nuoruuden päivinään massamurhaajien kuten Ho Chin Minhin, Maon sekä Che Guevaran puolesta.

60-lukulaiset kunnostautuivat myös ns. monikulttuurisen yhteiskunnan kehittämisessä Länsi-Euroopan alkaessa rekrytoida työvoimaa toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Afrikasta. He näkivät käymistilassa olevat islamilaiset kulttuurit yhteensopivina kristilliseen kulttuuriimme. Tämän erehdyksen hintaa maksamme tänään vakavina kotouttamisongelmina eri puolella Eurooppaa.

Euroopassa on kasvamassa nuori eurooppalaisten sukupolvi, joka ensimmäistä kertaa moneen vuosikymmeneen suhtautuu ylpeydellä eurooppalaiseen identiteettimme. Tämä on näkynyt mm. Itävallan, Hollannin, Tanskan sekä myös Suomen kansallismielisten puolueiden korkeana nuorisokannatuksena. Nykyiset nuoret sukupolvet eivät ole vain korostetun liberaaleja maailmankansalaisia. Yhä kasvava osuus maanosamme nuorista ei halua nähdä Euroopan islamisoituvan eikä tuhatvuotisten länsimaisten saavutustemme häviävän. Euroopan hellenistis-kristillis-humanistisperäisen kulttuurin pelastajiksi näyttääkin nousevan maanosamme nuorempi polvi eivät katkerat vanhat miehet.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.3 2010