Reaalisosialismin murtumisen jälkeen globalisaatiosta on tullut ilmiö, jota myötäillen tai vastustaen eri kansakunnat hahmottavat roolinsa maailmassa. Terminä globalisaatio on harhaanjohtava. Kyseessä ei ole oikeastaan uuden maailmankulttuurin muotoutuminen, joka ammentaisi vaikutteita eri maanosien kulttuureista, vaan pikemminkin maapallon amerikanisaatio. Amerikkalaisjohtoinen rahamarkkinoiden vapauttaminen, ylikansallisten yritysten voittokulku ja kansainvälisten järjestöjen kuten IMF:n ja WTO:n vallan kasvu heikentävät kansallisvaltioiden suvereniteettia ja alistavat poliittisen koneiston toimimaan ylikansallisuuden ehdoilla.
1990-luku brändättiin tämän kehityksen vuosikymmeneksi, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen teki globalisaation kylkeen ensimmäiset säröt.
Finanssikriisi sekä islamilaisen ja läntisen maailman yhteentörmäys haastoivat globalisaation siunauksellisuuden tavalla, joka on pistänyt eurooppalaisetkin poliitikot pohtimaan suhtautumistaan maanosamme kohtalon kysymyksiin. Amerikkalaisjohtoisen globaalitalouden umpikuja ja islamilaiselle radikalismille tietä tasoittava monikulttuurisuuden ideologia ovat pulmia, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Ongelmat on ensisijaisesti ratkaistava kansallisiin teeseihin, ei globalisaatioaatteeseen tukeutuen.
Edesmennyt amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Samuel P. Huntington kuvasi aikamme ihmistä "Davosin mieheksi". Tämä ylikansallinen tekijä ei ole lojaali millekään valtiolle. Davosin mies ei tunnusta kansallisia rajoja, sillä hänen toimintaansa motivoi voittojen maksimointi ja oman uran edistäminen hyväksikäyttämällä ylikansallisia verkostoja vähät välittämättä seurauksista ympäristölle. Varsinkin ylikansallisissa yrityksissä davosilaisuus on vallalla.
Poskettoman ahneuden ajama amerikkalainen talouden uusliberalismi ei ole kuitenkaan päämäärä, johon idän nousevat mahdit pyrkivät. Kiina on päättäväisesti vastustanut Yhdysvaltain vaatimuksia valuuttansa revalvoinnista ja vientivetoisuuden korvaamista kotimaisella velkakuluttamisella. Amerikan esimerkin vastaisesti Kiinalla ei ole aikomustakaan korvata kotimaisia työntekijöitään ulkomaalaisilla halpatyöläisillä tai siirtää kokonaisia tuotannonaloja vielä halvemman tuotannon maihin.
Amerikkalaishenkinen globalisaatio on kokenut haaksirikon myös poliittisella sektorilla. Amerikkalaisen demokratianäkemyksen voittokulku ei ole ollut ehdoton kaikkialla maailmassa. Lähi-idässä tukeudutaan hyvin teokraattisiin hallintomalleihin, kun taas Itä-Aasiassa yhdistellään paikalliseen autotääriseen valtiokulttuuriin piirteitä länsimaisesta oikeus- ja valtiojärjestelmästä hylkäämättä kansallista identiteettiä. Länsi-Eurooppassa on taas viimeisen 10 vuoden aikana syntynyt lähes jokaisessa maassa vahvoja kansallismielisiä puolueita, jotka ovat muuttaneet maittensa poliittisen kulttuurin radikaalisti. Varsinkin Hollannissa ja Tanskassa muutos on ollut niin suuri, ettei entisiä 60-lukulaisten ihannemaita tunnista entisikseen. Amerikkalainen naiivi usko liberaalidemokraattisiin julistuksiin sekä vapaiden markkinoiden kaikkivoipaisuuteen näyttääkin törmänneen kiviseinään kaikkialla maailmassa. Euroopassakaan kansalaiset eivät halua mukisematta joutua ylikansallisten asiantuntijaelimien tai kansainvälisen pääoman ohjailtavaksi.
Julkaistu Pohjalaisessa 15.8 2010
