Hallitus hapuilee päättämättömänä

Tuoreimpien uutisten mukaan Kataisen hallitus oli ajautua vakavaan kriisiin päätettäessä Suomen osallistumisesta EU:n rahoitusmarkkinaveron valmisteluun. Tämä osoittaa jälleen kerran sen tosiasian, ettei kuuden puolueen muodostama sekametelihallitus ole kykenevä tekemään Suomen tulevaisuuden kannalta tarvittavia poliittisia ratkaisuja ilman vakavia seurauksia sen toimintakyvylle. Rahoitusmarkkinaveron tehtävänä ei tule olemaan pörssipelureiden saaminen kuriin, vaan erillisen Euroalueen budjetin rahoittaminen. Euromaiden budjetilla on kaavailtu rahoitettavan muun muassa espanjalaisten työttömyysetuisuuksia, joka on skandaalimainen ehdotus ottaen huomioon miljardit, jotka Pohjois-Euroopan takauksin on syydetty Etelään tuhlattavaksi. Rahoitusmarkkinaveropäätös oli positiivinen yllätys hallituksen ristiriitaisessa talouspolitiikassa, joka toisella kädellä antaa ja toisella ottaa, minkä tuloksena sen vaikutukset ovat pyöreä nolla Suomen kansantalouden dynamiikalle. 

Hallitusohjelmassa sovittujen talouspoliittisten linjausten perustana oleva talouskasvu ei ole toteutunut. Tämän vuoksi Suomi onkin nopeasti menossa kohti Kreikan tietä. Valtionvelka on nousemassa ensi vuonna liki 100 miljardiin euroon. Julkinen velka BKT:sta noussee noin 50 prosenttiin ja budjettialijäämä jämähtää lähes 3 prosenttiin. Nämä eivät ole kolmen A:n luottoluokituksella profiloituneelle Suomelle millään muotoa sopivia talouden tunnuslukuja. Hallituksen olisi nyt vihdoin otettava lusikka kauniiseen käteen ja myönnettävä, ettei kesällä 2011 solmittu neljän vuoden Gosplan-ohjelma ole enää tästä maailmasta. Suomi tarvitsee talouspolitiikassa uusia linjauksia, joista tärkeimpänä voidaan pitää Viron mukaista yhteisöverotusta niiden osakeyhtiöiden osalta, jotka eivät nosta osinkoa ja joiden työllistämisvaikutus on ollut positiivinen edellisten tilikausien aikana. Hallituksen olisi myös syytä olla nostamatta arvonlisäveroa, sillä korotuksen vaikutukset tulevat olemaan katastrofaaliset etenkin pienille palvelualan ammatinharjoittajille. Energia- ja ympäristöverotuksessa olisi syytä palata realismiin. Suomi ei pysty ratkaisemaan globaalia ilmaston lämpenemisongelmaa ja olemme jo nyt Euroopan kärkeä uusiutuvien energianlähteiden käytössä. Viherverojen kaltaiset raipaniskut kotitalouksille ja kuljetusalan yrittäjille eivät johda mihinkään muuhun, kuin autoilijoiden suuttumukseen ja kuljetusalamme joutumiseen venäläisten haltuun. Rikkidirektiivinen kaltaiset hulluudet olisi syytä torjua voimallisesti jatkossa hallituksen toimesta. Kyseinen direktiivi on kokonaisuudessaan niin epäreilu ja Suomen teollisuuden kilpailukykyä vahingoittava, että se pyyhkii kaikki hyödyt pois, mitä jalostussektori on kenties voinut saada vapaasta pääsystä EU:n sisämarkkinoille. 

Suomen on syytä irtisanoutua täydellisestä finanssipoliittisesta unionista, jota Euroopan komission presidentti Jose Manuel Barroso taannoin mahtipontisesti esitti. Hänen visionsa on suoraan kuin Kiinan kommunistisen puolueen periaateohjelmasta, jonka innoittamana entinen maolainen Barroso haluaisi Brysselistä käsin määritellä Suomenkin julkisten palveluiden ja verojen tason. Lisäksi Barroson kärkitavoitteita ovat yhteiseurooppalainen pankkien takausrahasto, yhteisvastuulliset eurobondit jne. Tämänkaltainen skenaario olisi tuhoisa Suomen kannalta. Se johtaisi vientivetoisen taloutemme näivettymiseen ja ikuiseen velkojentakaamisvelvollisuuteen Etelä-Euroopalle. Suomessa on käytävä viimein avoin keskustelu siitä, minkälaiseen euroalueeseen haluamme kuulua. Ei voida sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että korkean elintasomme turvaamisen vuoksi Suomi ottaisi jälleen käyttöön kellutetun markkavaluutan.

Anglo-Amerikan viimeinen taisto

Amerikan marraskuiset presidentinvaalit käydään suuren murroksen keskellä maassa, joka on viimeiset kaksikymmentä vuotta toiminut maailman ainoana johtavana supervaltana. Onnistuneen väittelysuorituksen jälkeen republikaanien presidenttiehdokas Mitt Romney on pystynyt kirimään presidentti Barack Obaman gallupetumatkan lähes kokonaan umpeen. Republikaanisen puolueen haasteena on kuitenkin kerätä taakseen äänestäjien enemmistö maassa, joka on valtavan demografisen, kulttuurillisen ja sosiaalisen mullistuksen kourissa. 

Yhdysvallat oli aina vuonna 1965 säädettyihin maahanmuuttolakeihin asti Pohjois-Euroopasta tulleiden protestanttisten siirtolaisten jälkeläisten dominoima maa. Amerikan hallitsevasta luokasta alettiin puhua ns. anglosaksisena klikkinä, vaikka suurin osa Euroopasta tulleista siirtolaisista ei koostunut Brittein saarten anglosaksiset juuret omaavista ihmisistä. Suurin eurooppalaissiirtolaisryhmä oli itse asiassa saksalaiset, joiden jälkeläisiä nykyään arvioidaan asuvaan Yhdysvalloissa miljoonittain. 50 vuoden massiivisen siirtolaisuuden myötä Latinalaisesta Amerikasta, Aasiasta ja Afrikasta Yhdysvaltojen väestörakenne on lähivuosikymmeninä muuttumassa siten, että Eurooppaan juurensa määrittävät ihmiset eivät enää ole enemmistö. Tämä tulee aiheuttamaan väistämättömiä muutoksia Amerikan sisäpolitiikassa sekä ulkopoliittisissa prioriteeteissa. Tästä osviittaa antoi reaktio Romneyn avustajan lausuntoon republikaaniehdokkaan Lontoon kierroksella, jossa hän tähdensi Yhdysvaltain ja Britannian yhteisen anglosaksisen historian tärkeyttä. Lausunto tulkittiin yhdysvaltalaislehdistössä rasistiseksi koodiviestiksi ja Romney sanoutuikin irti näiden kahden englanninkielisen mahtimaan yhteisestä anglosaksisesta historiasta, jota voidaan pitää historiantutkimuksen näkökulmasta merkittävänä irtiottona. 

Maahanmuutto ja Yhdysvaltojen yhä kasvava väestön monimuotoisuus ei yksin selitä Romneyn haasteita. Amerikassa, Euroopasta poiketen, nuorisolla ei ole havaittavissa paluuta konservatiivisiin arvoihin, mikä näkyy Euroopassa kansallispopulististen puolueiden kovana nuorisokannatuksena mm. Itävallassa, Suomessa ja Hollannissa. Alle 30v amerikkalaista sitä vastoin alle 40 % on valmis äänestämään republikaaniehdokas Mitt Romneyta. Osaltaan tämä kertoo myös siitä, että amerikkalaisen konservatismin pääpaino saattaa olla nuoren äänestäjäkunnan näkökulmasta vinksallaan. Nuorta amerikkalaista tuskin sytyttää mm. aborttikysymys tai se ovatko kaikki valtion kustantamat sosiaali- ja terveyspalvelut osoitus ”länsieurooppalaisesta sosialismista”, mistä on tullut GOP-puolueen mantra 

Yhdysvaltojen kulttuuri on myös ajautunut kauas maan konservatiivien ihannoimasta 1950-luvusta, jolloin ydinperhe, kristilliset moraaliarvot ja protestanttinen työetiikka määrittelevät amerikkalaisen arjen rytmin. Amerikasta on tullut maailman suurin tasottoman populaarikulttuurin tuottaja, jonka negatiiviset vaikutukset heijastuvat joka maailmankolkkaan. On kuitenkin syytä huomauttaa, että monet lahjakkaimmista ohjaajista, näyttelijöistä ja muista taiteilijoista kuitenkin tulevat samaisesta maasta. Amerikassa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä, erityisesti vähemmistöjen keskuudessa, on räjähtänyt 1970-luvun jälkeen. Tämäkin asettaakin republikaanit klassisten perhearvojen puolestapuhujina hankalaan asemaan. Protestanttinen työetiikka on taas Yhdysvalloissa korvautunut järjettömällä ahneudella ja röyhkeydellä maan elinkeinoelämässä, joista päällimmäisenä osoituksena olivat Wall Streetin karmaisevat ylilyönnit, jotka johtivat finanssikriisiin, joka ei vieläkään ole ratkennut.

Mitt Romneylla on hyvien puhujanlahjojensa ansiosta mahdollisuus voittaa maan presidentinvaalit muutaman viikon kuluttua. Tämä voi kuitenkin olla viimeinen kerta, kun maan presidentinvaalit voi voittaa asemoitumalla enemmistönä olevan keski-iältään korkean eurooppalaisperäisen amerikkalaisväestön preferenssien mukaan. Republikaanien olisi kehitettävä tulevaisuudessa parempia poliittisia avauksia, joilla vedottaisiin nuoriin sekä räjähdysmäisesti kasvavan latinoväestön tarpeisiin. Amerikan republikaanit ovatkin puun ja kuoren välissä maan demografisen kehityksen vuoksi. Kysymys on siitä, että pitäisikö heidän yhä puolustaa jatkuvasti vaikutusvaltaansa menettävän angloamerikkalaisen väestönosan etuja, vai tehdä täydellinen muodonmuutos etniset vähemmistöt huomioonottavana maltillisen konservatismin ajajana?

Suomen kohtalonhetket lähestyvät

Syksyn saapuessa kauniiseen maahamme on syytä tarkastella Suomen valtiollista tilaa kriittisestä näkökulmasta. Kansantaloutemme ei tänäkään vuonna saavuta vuoden 2007 huipputasoa ja valtiomme velkaantuu ensi vuonna lisää n. 7 miljardia euroa. Ensi vuoden talousarvioesitys onkin Suomen historian korkein eräiden arvioiden mukaan. Budjetin tason palauttaminen vuoden 2007 tasolle ei silti ole toimiva ratkaisu, sillä viimeisen 5 vuoden aikana yhä kiihtynyt elinkeinorakenteen muutos on tehnyt suuren loven valtion yhteisöverotuloihin. Erityisesti kansallisylpeytemme Nokian maksamien yhteisöverojen tuotto on kutistunut mitättömiin.

Ratkaisevaa Suomen kannalta on, miltä aloilta saamme kasvua tulevaisuudessa ja mitä valtio voi tehdä tämän eteen. Valtion tehtävä ei ole luoda yrityksiä ja työpaikkoja, mutta valtio pystyy edesauttamaan mahdollisimman elinkeinoystävällisen ilmapiirin syntymistä Suomeen. Maassamme on hyvin tarkkaan tutkittava reformit, mitä muut Pohjoismaat ja Saksa ovat tehneet työmarkkinoillaan sekä sosiaalilainsäädännössään. Sellaisinaan mm. Saksan työmarkkinoita koskevat joustosäädökset eivät Suomeen sovi, mutta parhaiden käytäntöjen läpikäyminen meillä kulttuurisesti läheisten maiden talouksista on suotavaa.

Talouden ohella hallituksen lippulaivaprojektiksi nimetty kuntauudistushanke etenee takkuisesti. Hankkeen vetäjänä toimivilla ministereillä on ollut julkisuudessa yllättävänkin voimakasta ristivetoa, mikä on heikentänyt hallituksen tahtotilaa kuntareformin toteuttamisessa. Suurimpana ongelmana koko kuntauudistusprojektissa on monien Suomen kuntarakennetta sekä kuntien vastuulla olevien sosiaali- ja terveyspalvelujen luonnetta perusteellisesti muuttavien lakien samanaikainen valmistelu. Tämänkaltainen lainsäädäntötyö auttamatta tuo eteensä monia vaikeuksia.

Ekp:n odotetaan lähiaikoina aloittavan Espanjan ja Italian valtioiden joukkovelkakirjalainojen ostot jälkimarkkinoilta saadakseen näiden maiden velanhankintakulut pienemmäksi. Tämä uhkaa venyttää Ekp:n mandaatin sen alkuperäisen tehtävän ulkopuolelle, joka on hintavakauden ylläpitäminen euroalueella. Suora valtioiden rahoitus Ekp:n kautta on hyvin kyseenalaista toimintaa, eivätkä Italian ja Espanjan jvk-lainat katoa ilmaan, vaan ne kirjataan keskuspankin taseeseen, ja ne jonakin päivänä tulevat todennäköisesti Pohjoiseurooppalaisten veronmaksajien maksettaviksi. Eurooppalaisen rahapolitiikan alistaminen fiskaalispolitiikan alle, jonka tavoitteena on keinolla millä hyvänsä säilyttää nykyinen epäoptimaalinen euroalue muuttumattomana, on askel, josta ei välttämättä ole paluuta. Saksan keskuspankin johtaja Jens Weidmann onkin kuvannut Ekp:n loputtoman velkakirjaostojen harjoittamista huumeeksi oliivimaille, jonka nauttimisen jälkeen ne jättävät kaikki tarvittavat työmarkkina- sekä verouudistukset tekemättä.

Suomen olisi syytä vihdoinkin tehdä pysyvä ratkaisu suhteessa euroon ja samalla linjata uskottava pitkän aikavälin strategia talouspolitiikassaan. Onko Suomen etu todellakin hirttäytyä hinnalla millä hyvänsä valuuttaan, jonka perustamisessa poliittiset syyt painoivat taloudellisia enemmän? On olemassa suuri riski, että muut Pohjoismaat karkaavat elintasonsa kehityksessä Suomen ohi, mikäli uppoamme yhä syvemmälle oliivimaiden velkojen takaamisen suohon. Maamme olisi myös syytä suunnata elinkeinoelämäämme tehtävät investoinnit järkevästi ja objektiivisesti. Utopistiset innovaatiofantasioinnit eivät tuo Suomeen yhtäkään työpaikkaa. Meidän on syytä pitää kiinni perusteollisuudestamme ja korkeasta koulutuksen tasostamme. ITC-sektorilla on vielä paljon annettavaa maallemme, mutta nykyisenkaltainen geneerinen valtiojohtoinen tietoyhteiskunnan rakentaminen on kokenut todellisen konkurssin. Suomen kansantalouden ja elintasomme tulevaisuus on tavallisten suomalaisten työntekijöiden, ei innovaatiokarnevalisointiin hurahtaneiden eliittien harteilla.

Esiripun syytä laskeutua euronäytelmässä

Espanjan lähestyvän valtiontaloudellisen konkurssin olisi syytä herättää maamme eurouskovaisemmatkin tahot siihen tosiasiaan, ettei nykyistä euroaluetta ole mahdollista säilyttää nykyisessä koostumuksessaan. Eurosirkus näyttää kuitenkin yhä jatkuvan, koska EKP:n odotetaan ryntäävän Espanjan sekä myös Italian valtion joukkovelkakirjalainojen ostotalkoisiin, jota tosin on jo aikaisemmin tänä vuonna yritetty tuloksettomasti. Euroeliitin kaavailuissa on myös ollut mahdollisuus antaa EVM:lle pankkilisenssi. Eurokriisin intensivoituminen on Suomen kannalta vakavaa, mutta maallamme olisi tilanteesta ulospääsy toisin kuin muilla AAA-mailla Saksalla ja Hollannilla. Suomalaisilla pankeilla ei nimittäin ole saatavia Etelä-Euroopassa, minkä vuoksi Suomen antama tuki oliivimaille on lähinnä eurostalinismin ilmentymä, johon kuuluu utopistisen yhteisvaluutan tukeminen täystuhoon asti. Saksalle sitä vastoin euron hajoaminen ei olisi yhtä suuri etu, koska tällöin saksalaiset pankit menettäisivät kaikki saatavansa mm. Espanjasta ja Kreikasta, jolla olisi vakavia seurauksia Saksan pankkisektorille.

Suomalaisella poliittis-taloudellisella eliitillä ei kuitenkaan liene rohkeutta tehdä tarvittavia johtopäätöksiä ja laittaa piikkiä kiinni oliivimaiden velkojen takaamisen osalta. Nykyiset järjestelmäpoliitikot ovat koko poliittisen uransa ajan lähes poikkeuksetta antaneet poliittisten linjaustensa muodostua lobbareiden ja muiden epämääräisten tahojen toimesta. Tämän vuoksi tilanteessa, jossa eurovaluutta on jo reaalitaloudellisessa mielessä kuollut, järjestelmäpoliitikot ovat täysin kykenemättömiä tekemään itsenäisiä vastuullisia ratkaisuja isänmaan puolesta ja mieluummin piiloutuvat hurmahenkisten euron ikuisuutta julistavien päätöslauselmien taakse.

Suomen olisi syytä vihdoinkin laatia toimintasuunnitelma euroalueen hajoamisen varalle ja omaan valuuttaan palaamiselle. Suomi tulisi varsin hyvin pärjäämään kelluttamalla markkaa ja harjoittamalla kestävää rahapolitiikkaa. On aivan turha torpata markan paluu vetoamalla 1970- 1980-lukuihin, jolloin maamme poliittiset johtajat omatoimisesti tyrivät rahapolitiikan hoidon ja korot sekä inflaatio kohosivat hallitsemattomasti. Pienempi euroalue, johon kuuluisi Suomen lisäksi mm. Hollanti, Saksa, Itävalta, ei välttämättä olisi maamme kannalta toimiva ratkaisu, sillä näiden maiden kansantalouden rakenne on hyvin erilainen Suomeen verrattuna. Suomelle sopivampi viiteryhmä valuuttayhteistyössä olisi talousrakenteeltaan lähemmät Pohjoismaat, mutta nämä maat ovat kaikki säilyttäneet omat kansalliset valuuttansa, joista he tuskin olisivat valmiita luopumaan. Tämä osoittaa jälleen sen täydellisen pitkän aikavälin poliittisen tarkastelukyvyn puutteen, jota maamme johto 1990-luvulla osoitti ryntäämällä ainoana Pohjoismaana yhteisvaluuttaan ilman aitoja kansantaloudellisia syitä. Tästä soitellen sotaan lähtemisestä joudumme nyt maksamaan kovan hinnan kymmenien miljardien vakuuksina oliivimaiden lainoille, jotka ennen pitkää tulevat lankeamaan suomalaisten veronmaksajien maksettavaksi.

Arkiston helmiä vuodelta 1996

Espanja esitti tänään 25.6 virallisen avunpyyntönsä muille EU-maille pankkisektorinsa tukemiseksi. Maan on arvioitu tarvitsevan "vaatimattomat" 100 miljardia euroa pelastaakseen romahtamisen partaalle joutuneet pankkinsa. Kuvetta joutuvat kantamaan pääosin Pohjois-Euroopan maat, jotka ovat tulleet Espanjalle tutuiksi rahoittajiksi maan EU-jäsenyyden ajan. Verkkouutisten arkistosta löytynyt artikkeli lokakuulta 1996 kuvaa hyvin Espanjan rahan lypsäämiskykyä muilta yhteisön jäsenmailta. Artikkelin mukaan Espanja oli eräs EU:n taitavimmista neuvottelijoista, vaikka maa oli tuolloin ollut vasta 10 vuotta yhteisön jäsen. Maalla oli tapana kyseenalaistaa EU-jäsenmaiden väliset neuvottelut viime hetkellä, jolloin muiden jäsenmaiden oli ollut pakko tulla Espanjan kantoja vastaan, jottei yhdentymisen uskottavuus olisi kärsinyt median silmissä.

Verkkouutisten artikkelissa kerrotaan, miten Espanjan tultua EU:hun yhteisön rahavirrat olivat valuneet kasvavissa määrin etelään päin. EU:n aluepolitiikan varat kaksinkertaistettiin 1988 pitkälti oliivimaiden eduksi. EU oli ilmeisesti pyrkinyt rahalla lahjomaan entisen oikeistodiktatuurimaan "sulautumaan" yhteisön arvoihin. Lisäksi näillä  voitelurahoilla varmistettiin Espanjan suostumus sisämarkkinaohjelman käynnistämiseen. Espanjan iltalypsyt eivät kuitenkaan olleet jääneet tähän. Maan oli onnistunut vaatia EU:lta erityistä koheesiorahastoa, jonka varat myös syydettiin oliivimaiden tuhlattavaksi. Kirsikkana kakun päällä oli entisten EFTA-maiden pääsy ETA-alueen jäseniksi, jonka Espanja tyrmäsi, ennen kuin nämä maat suostuivat perustamaan erityisen ETA-rahaston Etelä-Euroopan maiden rahan törsäämistä varten. Espanjan uskomaton röyhkeys Pohjois-Euroopan maiden kuppaajana on jatkunut 1990-luvulta tähän päivään saakka. Verkkouutisten mukaan oliivimaat ovat käyttäneet hyväkseen rikkaiden EU-maiden huonoa omatuntoa ja halua edistää hinnalla millä hyvänsä EU:n integraatiota. Ilmiö on tuttu tänä päivänä, jolloin suomalaisten lehtien artikkelit kirjoittelevat säälivästi Etelä-Euroopan maiden itseaiheuttamasta sosiaali-ekonomisesta katastrofista ja vaaditaan utopistisen europrojektin tekohengittämistä, vaikka Suomen valtion kassakirstun pohja jo häämöttäisi.

Suomalaisten ei ole mitään syytä vuodattaa kyyneliä Espanjan, Kreikan tai muiden oliivimaiden kohtalon vuoksi. Nämä maat menivät ns. naimisiin rahan vuoksi hyväksyessään euron valuutakseen, joka mahdollisti holtittoman valtion velkaantumisen ja asuntokuplan kaltaiset lieveilmiöt mm. Espanjassa. Ilman euroa näiden maiden valtion joukkovelkakirjalainojen korkeat korot ja kansallisten valuuttojen realistinen arvostus olisivat estäneet velkarahaan perustuvan hyvinvointiyhteiskuntamallin rakentamisen. Kreikkalaiset virkamiehet mm. saivat suomalaisten selkänahasta, eli euron avulla, lisärahaa tullessaan töihin ajoissa ja mikäli he osasivat käyttää tieto- tai kopiokonetta. Kreikkalaisten ministeröiden lähetit saivat lisäksi valtiolta 290 euron bonusmaksun, jos he joutuivat kantamaan asiakirjoja. Tämänkaltaisen mielettömyyden rahoittaminen on loputtava. Nähtäväksi jää, miten EU suhtautuu, kun Kreikan uusi hallitus vaatii lisäaikaa EU-lainojen takaisinmaksulle ja kieltäytyy karsimasta julkisen sektorin elättityöntekijöidensä määrää. Todennäköisesti Suomi, Hollanti ja Saksa vaaditaan taas maksumiehiksi ja avaamaan kukkaronyörinsä "ylpeän" Kreikan kansan puolesta, jotteivat EU-pilvilinnat vain romahtaisi eliitin silmien edessä.

Saksan eurolinjan muutos tuhoisaa Suomelle

Saksan liittokansleri Angela Merkelin tuoreet linjaukset lisääntyneen integraation tarpeesta EU-alueella tulee aiheuttamaan harmaita hiuksia Kataisen hallitukselle. Merkelin visio yhä tiiviimmästä poliittisesta unionista, jossa kansallinen budjettipolitiikka on ulkoistettu EU:n komissiolle, ei vastaa Suomen kansan etuja. Hollannin pääministeri Mark Ruttekin on ilmaissut skeptisyytensä federalistisille pyrkimyksille, sillä liittovaltion luominen ei hänen mukaansa ratkaise nykyistä euron akuuttia kriisiä.

Hollanti, Saksa ja Suomi ovat vetäneet viime kuukausina EU-politiikassa yhtä köyttä viimeisinä AAA-luottoluokituksen euromaina.  Lähiaikoina on kuitenkin ollut havaittavissa, että Saksa poiketen kolmikon muista jäsenistä on halukas voimakkaasti edistämään EU:n integraatiota. Syynä saksalaiseen federalismi-intoon voi olla Saksan menneisyyden synnit, jotka pakottavat maan lähes pakonomaisesti kannattamaan korruptoitunutta ranskalais-belgialaista byrokratiahirviötä, jona EU suomalaisten silmissä näyttäytyy. Nurinkurisinta nykyisessä eurokriisidebatissa on perinteisesti EU:hun skeptisesti suhtautuvan Britannian tuki liittovaltioimiskehitykselle, jotta Britannian vienti EU-maihin elpyisi. Briteillä ei kuitenkaan itsellään ole pienintäkään halua liittyä tähän megalomaaniseen liittovaltio-Eurooppaan.

Eurobondit voivat nousta siksi kysymykseksi, joka horjuttaa Kataisen hallituksen toimintakykyä peruuttamattomasti. Saksa on ilmoittanut syvenevän talousunionin toteutumisen olevan ehto eurobondien lanseeramiseksi. Mikäli kesäkuun lopussa pidettävässä EU-huippukokouksessa laaditaan tiekartta Saksan integraatiosuunnitelmille, on mahdollista, että samalla sovitaan myös eurobondien käyttöönoton aikataulusta. On toivottavaa, että hallitus tällöin rehellisesti myöntäisi Suomen kansalle, ettei se voi pitää kiinni ehdottoman kielteisestä kannastaan eurobondeille. Olisi nimittäin erittäin epätodennäköistä, että Katainen ja Urpilainen asettuisivat poikkiteloin muiden EU-maiden edessä näiden mahdollisesti sopiessa yhä kiihtyvämmästä EU-integraatiosta ja eurobondeista. Suomelle aidosti paras vaihtoehto yllämainitusssa skenaariossa olisi jättäytyä tämän liittovaltio-Euroopan ulkopuolelle. Merkel itse myönsi "kahden eri nopeuden" Euroopan syntymisen mahdollisuuden. Toisin sanoen Euroopan, jota hallinnoi Bryssel ja toisen, joka muodostuu itsenäisistä kansallisvaltioissa. Suomen päättäjillä on lähikuukausina korkea aika tehdä ratkaisu kansamme tulevaisuutta vuosikymmenien päähän määrittelevästä talousunionikysymyksestä. Suomi joko taantuu Brysselin protektoraatiksi, joka kustantaa oliivimaiden elintason ja vastaa niiden veloista tai pyrkii kehittämään omaa elinkeinotoimintaansa ja julkista sektoriaan, jotta väestön ikääntymisen kaltaisiin haasteisiin pystyttäisiin vastaamaan asianmukaisella tavalla.

Francois Hollanden valinta taakka Suomelle

Ranskan presidentinvaalien ratkaiseva kierros käydään viikon päästä sunnuntaina. Todennäköisin voittaja ranskalainen sosialisti Hollande on esittänyt kampanjansa aikana mahtipontisia visioita, mihin suuntaan hän haluaa Ranskaa ja samalla Eurooppaa ohjata. Sosialistipuolueen ehdokkaan laajan manifestin osia ovat julkisen velkakulutuksen jatkaminen, maahanmuuton helpottaminen, homoavioliiton laillistaminen ja epämääräiset lupaukset tasavaltalaisen tasa-arvoisuuden edistämisestä. Vaikka varsinkin jälkimmäisin lupaus on sinäänsä arvokas, ei se kuitenkaan tarkoita kansalaisten yhdenvertaisuutta lain edessä sukupuolen, etnisen alkuperän tai muun taustan perusteella. Hollanden visiona on tuoda anglo-saksisista maista, erityisesti Yhdysvalloista, peräisin olevan positiivisen diskrimaation doktriinin myös Ranskaan, joka on viimeiset sata vuotta ulkomaalaisten kotouttamisessa ja muussa yhteiskuntapolitiikassaan vannonut nk. värisokeuden nimiin. Hollanden talousvisio on tunkkainen tuulahdus 1970-luvulta, johon kuuluu verojen korottaminen lähes jokaisessa verokategoriassa sekä julkisten työpaikkojen lisääminen valtion kustannuksella. Myös eläkeiän alentaminen on tuulahdus sosiaalidemokratian hegemoniakaudelta 1970-1980-lukujen Euroopasta. Sosialisti on myös ehdottanut Euroopan talousunionissopimuksen avaamista, sillä hänen tavoitteenaan on julkisten säästöjen sijasta painottaa "kasvun tukemista" eli toisin sanoen vauraampien Euroopan maiden EU-jäsenmaksuilla rahoittaa Ranskan ja muiden latinalaisten maiden taantunutta julkista- ja maataloussektoria.

Marine Le Penin saama 18 % ääniosuus koettiin monien Länsi-Euroopan maiden lehdissä suvaitsemattomuuden nousun osoituksena. Le Penin saama kannatus kuitenkin osoittanee, että vasemmiston ja oikeiston ylivalta äänestäjien ensisijaisina preferensseinä on lopullisesti mennyttä. Arvokonservatismin yhdistäminen globalisaatio- ja maahanmuuttokritiikkiin, protektionismiin ja hyvinvointipalveluiden turvaamiseen on yhdistelmänä varsinkin työväestöä ja toimihenkilöstöä miellyttävä ideologia. Nämä ryhmittymät eivät ole uuden vuosituhannen ruskeapaitoja, vaan elintasostaan ja jälkikasvunsa tulevaisuudesta huolissaan olevia kansalaisia, joiden toiveisiin ummehtuneet järjestelmäpoliitikot eivät pysty vastaamaan.

Hollanden kaltainen ankeanoloinen sosialistipresidentti ei tule tuomaan Eurooppaan maanosan kaipaamaa taloudellista ja sosiaalista dynamiikkaa. Sitä vastoin Ranskassa on odotettavissa poliittisen korrektiuden esiinmarssi ja radikaaliutopististen yhteiskuntakokeilujen vauhdittaminen. Todennäköisin skenaario on se, että Hollande kokee Sarkozyn kohtalon ja jää yhden kauden presidentiksi. Harmillisinta ranskalaissosialistin valinnassa on Ranskan valtiojärjestelmän presidenttikeskeisyys, jolloin Hollanden eriskummalliset käsitykset saavat hyvin suuren painoarvon mm. Eurooppa-neuvostossa. Suomelle on siis edessä lisälaskuja Hollanden visioiman "kasvusopimuksen" muodossa. Espanjalaisten pankkien pääomittaminen Pohjois-Euroopan rahoilla on myös Ranskan sosialistipresidentin valinnan jälkeen enemmän kuin todennäköistä. Tämä ei tiedä Suomelle hyvää, eikä kansallisia voimavarojamme vieläkään saada täysipainoisesti keskitettyä kotimaisen teollisuuden ja muun elinkeinoelämän kasvun tukemiseen, vaan kaikki energiamme menee Etelä-Euroopan letkuissa pitämiseen.

Euroopan tukipakettisekoilulle ei näy loppua

Tuore päätös lisätä Euroopan velkakriisin patoamiseksi tarkoitetun palomuurin kokoa 800 miljardiin yhdistämällä EVM:n 500 miljardin kokonaispotti ja ERVV:n jäljellä oleva kapasiteetti, on Pohjois-Euroopalle kuin kylmä suihku niskaan. Monien asiantuntijoiden taholta on jo tehty selväksi, ettei Latinalaisen Euroopan maita saada vuosikausiin kasvu-uralle.

Kreikan toisen tukipaketin ehdoista sovittaessa määriteltiin samalla ennusteet maan talouskasvusta, jotka perustuivat täysin fantasioihin. Todellisuudessa Kreikalla ei ole ainakaan 10 vuoteen mitään asiaa kansainvälisille velkakirjamarkkinoille. Maalla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä tuottaa vientiin kelpaavia korkean jalostusasteen tuotteita tai palveluita. Äärimmäinen korruptio, nepotismi ja veronkierto estävät Kreikan kehittymisen, luultavasti pysyvästi, Pohjois-Euroopan kaltaiseksi dynaamiseksi kansantaloudeksi.

Portugali on pystynyt pienentämään budjettialijäämäänsä huomattavasti Kreikka paremmin ja työmarkkinoita koskevat rakenteelliset muutokset on aloitettu huolimatta ay-liikkeen ja portugalilaisten enemmistön suuresta vastustuksesta. Silti todennäköisyys, että Portugalikin joutuu hakemaan EU:lta jälleen uutta hätärahoituspakettia on kasvanut, koska maalla ei yksinkertaisesti ole Kreikan tapaan keinoja päästä takaisin talouden kasvu-uralle. Suurin uhka koko euroalueen kestävyydelle on Espanja, jonka giganttinen valtiontalouden velka on melkein samaa kokoa, kuin juuri kasvatettu euroalueen palomuurirahasto. Espanjan kaatuminen tietäisi koko eurojärjestelmän murentumista, mitä vastaan Euroopan koko taloudellinen-, media ja poliittinen eliitti taistelee kynsin ja hampain.

Euromaista suurimmasta, Saksasta, puuttuu täysin eurospektinen puolue. Tämän vuoksi maan poliittiselle establishmentille ei koidu vaaraksi kymmenien miljardien eurojen syytäminen kankkulan kaivoon latinalaisille maille. Silti Saksan sisäministeri Hans-Peter Friedrich kristillissosiaalisesta unionista, joka on konservatiivisempi unionipuolueista, vaati taannoin Kreikan tukirahoituksen lopettamista, mikä osoittaa, ettei Saksan hallitus ole täysin yksimielinen tukipaketeista oliviimaille.

Euroopan Unioni on tukipakettifarssin ohella muiltakin osin kehittymässä huolestuttavaan suuntaan. Monilta piirteiltään EU on alkanut muistuttaa eräänlaista Länsi-Neuvostoliittoa. EU ei pyri maailmanvalloitukseen Moskovan kommunistien tavoin, mutta yhteisön tavoitteena on ylisäätelemällä ja kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta pala palalta perussopimusten kautta syömällä luoda eräänlainen utopia, johon vain eliitit uskovat. EU:n julkilausumissa vilisevät sananparret rauha, onni ja vauraus, aivan kuin taannoin itänaapurimme hurmahenkisten politbyroon jäsenten julistuksissa, joissa kerrottiin kommunismin ilosanomaa. EU-maiden tiivistyvästä finanssipolitiittisesta koordinaatiosta olemme saaneet jo ensimakua 21-vuosisadan kymmenvuotissuunnitelman muodossa, jota EU-komission valmistelema ja yhteisön jäsenvaltioita velvoittava Eurooppa 2020-agenda muistuttaa. Eurooppa 2020-strategialuonnos on epärealistisuudessaan sitä tasoa, etteivät maamme EU-uskovaiset eliitit halua siitä avoimesti kansalaisille tiedottaa.

EU:sta on tulossa Suomen kansantalouden kilpailukyvylle ja maamme kansalliselle identiteetille kestämätön taakka. Huolimatta eliittien kyräilemien kyselytutkimusten osoittamasta EU:n kannatuksen noususta, suomalaiset ovat silti perusluonteeltaan varovaisen skeptisiä tätä kolossaalista byrokratiarakennelmaa kohtaan. Tukipaketeilla emme voi enää Latinalaista Eurooppaa pelastaa ja tien päässä tulee olemaan lopullinen rysähdys koko eurohankkeelle ja unionirakennelmalle. Vasta tämän romahduksen ja eurooppalaisen yhteisön uudelleenjärjestäytymisen jälkeen suomalaisilla on mahdollisuus ottaa takaisin Brysselille menettämämme itsenäisyys ja luoda haluamansa tulevaisuus.

Eurokriisi ei ota laantuakseen

Vajaa kaksi vuotta kestänyt EU-johtoinen operaatio Kreikan pelastamiseksi on tullut pisteeseen, jossa jokainen järkevä suomalainen näkee, ettei tätä Etelä-Euroopan konkurssipesää ole syytä enää pitää letkuissa kiinni. Kreikkalainen yhteiskunta on täysin kykenemätön saneeraamaan ylipaisunutta julkista sektoriaan, kitkemään veronkiertoa tai lisäämään taloudellista kilpailukykyään. Uuden eurooppalaisen suursodan uhkan tyylisillä pelotteluilla järjestelmäpoliitikot lukuisissa Euroopan maissa yrittävät saada kansalaisiaan farssiksi menneen Kreikan pelastamisprojektin taakse. Miljardit suomalaisten veronmaksajien rahaa valuu kuukaudesta toiseen pohjattomaan kaivoon Peleponnesoksen niemimaalle, mikä tulee lähitulevaisuudessa varmasti aiheuttamaan katastrofin Kreikan lainatakuiden realisoituessa Suomenkin osalta.

Rahaliiton alkuperäisenä tarkoituksena oli hillitä Saksan ja sen vahvan D-markan dominanssia eurooppalaisessa talousympäristössä. Ranska ja tämän kumppanit löperön talouspolitiikan Etelä-Euroopassa halusivat eurovaluutan avulla suitsia Saksan keskuspankin harjoittaman rahapoliitikan saneluvaltaa sekä päästä nauttimaan tämän Keski-Euroopan talousmahdin takaaman yhteisvaluutan vakaudesta. Yhteisen rahapolitiikan oloissa Etelä-Euroopan maat välttivät valtiontaloudellisen konkurssin vuosituhannen vaihteessa ja pääsivät korkeiden valtion joukkovelkakirjalainojen korkojen kierteestä ja inflaatiospiraalista eroon. Saksan silloisen valtionvarainministeri Theo Waigelin vaatimuksiin automaattisista sanktioista vakaus- ja kasvusopimuksen osana EMU-kriteerien mahdollisissa rikkomistapauksissa suhtauduttiin ylimielisesti ja pilkaten. Ranskan ja Etelä-Euroopan maiden dominoimassa EMU:ssa saksalainen kurinalaisen rahapolitiikka ei olisi tarpeen Ranskan silloisen presidentti Mitterandin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan.

Ei ole syytä kerrata, mihin tilaan euroalue on finanssikriisin jälkeen puhjenneessa Euroopan velkakriisissä joutunut. Pääosin Ranskan masinoima eurooppalainen rahapolitiikka oli jo alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan, sillä EU-fanaatikot eivät suostuneet uskomaan germaanis-protestanttisen ja latinalaisen Euroopan täysin erilaisia kansantalouden rakenteita ja tuottavuusasteita. Hintaa maksetaan nyt lukuisina tukipaketteina konkurssikypsiin Etelä-Euroopan maihin ja kansallisen itsemäärämisoikeuden menetyksinä Euroopan Unionin eri toimielimille. Sopimus eurooppalaisesta talousunionista ja EVM:n voimaantulo eivät kuitenkaan riitä euroeliitille. Saksan liittokansleri Angela Merkel Financial Timesille antamassaan haastattelussa myönsi lopullisen tavoitteen olevan liittovaltio, jossa EU-maiden välisiä elintasoeroja tasataan ja epädemokraattisesti valittu budjettikomissaari olisi yhteiseurooppalaisen finanssipolitiikan airut.

Toivoton yritys pitää Etelä-Eurooppa mukana rahaliitossa tulee jatkumaan kriisimaiden lopulliseen romahtamiseen asti. Eurovaluutan ylläpitämisessä on mukana merkittävästi poliittista arvovaltaa, jonka vuoksi euroeliitit eivät ole eurosta vapaaehtoisesti valmiit luopumaan. Vain vallankumous Etelä-Euroopan maissa tai yhtäkkinen sijoittajien joukkopako tältä alueelta saisi eurounelmoijat havahtumaan siihen tosiasiaan, ettei rahaliittoa voida säilyttää nykyisessä koostumuksessa. Toistaiseksi kuitenkin näyttää siltä, että suomalaiset ja muut pohjois-eurooppalaiset kansat joutuvat hamaan tulevaisuuteen asti sitoutumaan massiivisiin velkamaiden tukioperaatioihin ja EU-komission harjoittamaan finanssipoliittiseen käskytysvaltaan.

Haastattelu Vaasan yliopiston ylioppilaslehdessä

Avustajana Arkadianmäellä

12.01.2012 kello 20:39 Teksti: Jussi Koiranen

Vaasan yliopistossa opiskeleva Mikael Lith seuraa työkseen mediaa ja tekee pohjatöitä. Välillä pitää mapittaa asiakirjoja.
Eduskuntaan voi päästä ilman, että saa yhtään ääntä vaaleissa. Mikael Lith on yksi heistä.
Takaportti Arkadianmäelle on ollut olemassa vuodesta 1997 lähtien, kun kansanedustajat saivat oikeuden valita itselleen henkilökohtaisen avustajan. Avustajien virallinen työnantaja on eduskunnan kanslia, mutta esimiehenä toimii kansanedustaja.
Avustajien epäselvästä työnkuvasta on käyty keskustelua niin eduskunnan käytävillä kuin lehtien palstoillakin. Toisin sanoen: onko avustaja juoksupoika ja nakkikone, jonka niskaan voi kaataa homman kuin homman vai onko hän vakavasti otettava työpari.
Lithin tapauksessa toteutuu jälkimmäinen vaihtoehto. Hänen pomonsa, perussuomalaisten Vesa-Matti Saarakkala, on itsekin ollut aikanaan vastaavanlaisessa pestissä.
"Saarakkala oli Timo Soinin avustaja, joten hänellä on selkeä näkemys, millainen on hyvä edustajan ja avustajan suhde. Avustajan rooli on aina sidoksissa edustajan persoonaan ja kykyihin ", Lith kertoo ja toteaa olevansa tyytyväinen omaan rooliinsa.
"Opiskelun vapauden jälkeen vaati hetken, että tottuu kokopäivätyöhön", kauppatieteiden kandidaatti lisää.
Avustajien työsopimus on yleensä vaalikauden mittainen - siis neljä vuotta. Osa avustaa kahta edustajaa, mutta Lith huolehtii pelkästään Saarakkalan auttamisesta.
Molemmat ovat entuudestaan toimineet Etelä-Pohjanmaan Perussuomalaisissa Nuorissa. Siitä sekä luontaisesta kiinnostuksesta politiikkaan oli tuskin haittaa, kun Lith haki Saarakkalan alaiseksi.
Lith kertoo olevansa pääasiassa Saarakkalan neuvonantaja ja tiedonhankkija, mutta välillä käsky käy hakea vissyä tai mapittaa asiakirjoja. Mediakeskustelun seuraaminen on selkein jokapäiväinen rutiini.
"Kotimaiset lehdet käyn läpi kannesta kanteen, mutta ulkomaisissa lehdissä keskityn enemmän syväluotaaviin analyyseihin ja reportaaseihin erityisesti EU-politiikasta."
The Economist, Daily Mail ja Spiegel, Lith luettelee seuraamiaan ulkomaalaisia lehtiä. Hän kertoo lukevansa niin vasemmiston kuin oikeiston äänenkannattajia, joilla on faktat kohdillaan. Lith tunnustaa pitävänsä siitä, miten poliittinen sitoutuminen on johdonmukaista ja näkyy teksteissä.
"Itävaltalainen Die Presse kertoi 4 kuukautta ennen A-Studiota miten EU:n rakennerahastosta on tuettu Coca Colan ja IBM:n kaltaisia ylikansallisia suuryrityksiä", Lith mainitsee esimerkkinä, miten tärkeää on seurata laaja-alaisesti kansainvälisiä julkaisuja.
Hänelle lehtien näköispainokset ovat mielekäs työsuhde-etu. Ennen asioiden selvittäminen oli harrastus, mutta nyt siitä palkkaa. Tarkkaan ottaen 2 215 euroa kuussa.
Saarakkala on suuren valiokunnan ja perustuslakivaliokunnan jäsen. Suuressa valiokunnassa käsitellään EU:hun liittyvän kansallisen politiikan valmistelua sekä täysistunnon lähettämät lakiehdotukset. Perustuslakivaliokunnassa taas valvotaan uusien lakiehdotuksien suhdetta perustuslakiin ja ihmisoikeussopimuksiin.
Lith avustaa Saarakkalaa kirjallisien kysymysten ja lausuntojen laatimisessa, ryhmätyönä tai taustoittamalla pohjan.
"Joskus pohjatöistäni on edustajalla enemmän hyötyä, joskus vähemmän", Lith kertoo ja toteaa, ettei pääse laittamaan sanoja edustajansa suuhun.
Avustajan virallinen työaika on 7 tuntia, 15 minuuttia. Työaikaleimauksia seuraa kanslia.
"Töihin pyrin tulemaan yhdeksän jälkeen, jotta ehdin käydä päivän asioita läpi ennen valiokuntien kokouksia, jotka ovat monesti aamulla."
Perussuomalaisilla edustajilla, ja heidän avustajillaan on työhuoneet Pikku Parlamentin uusissa tiloissa. Haastattelun aikana huoneeseen kurkistaa siivoja, jolle Lith vastaa vievänsä tyhjät limsapullot itse pois. Siivoojan lähdettyä Lith paljastaa, että poissa ollessaan huoneen sohvan tyynytkin käydään järjestämässä vanhaan asentoon.
Entä ne muut työsuhde-edut? Siis kosteat lounaat ja saunaillat.
"Lobbausta perussuomalaisille ei merkittävästi tapahdu, varsinkaan avustajien suuntaan. Luultavasti se johtuu siitä, miten suuri yllätys perussuomalaisten nousu valtapuolueeksi oli."

http://www.vaasanylioppilaslehti.fi/Ylioppilaslehti/artikkeli/avustajana-arkadianmaella