Syksyn
saapuessa kauniiseen maahamme on syytä tarkastella Suomen valtiollista tilaa kriittisestä
näkökulmasta. Kansantaloutemme ei tänäkään vuonna saavuta vuoden 2007
huipputasoa ja valtiomme velkaantuu ensi vuonna lisää n. 7 miljardia euroa.
Ensi vuoden talousarvioesitys onkin Suomen historian korkein eräiden arvioiden mukaan.
Budjetin tason palauttaminen vuoden 2007 tasolle ei silti ole toimiva ratkaisu, sillä viimeisen 5 vuoden aikana yhä kiihtynyt elinkeinorakenteen muutos on
tehnyt suuren loven valtion yhteisöverotuloihin. Erityisesti
kansallisylpeytemme Nokian maksamien yhteisöverojen tuotto on kutistunut mitättömiin.
Ratkaisevaa Suomen kannalta on, miltä aloilta saamme kasvua tulevaisuudessa ja mitä valtio voi tehdä tämän eteen. Valtion tehtävä ei ole luoda yrityksiä ja työpaikkoja, mutta valtio pystyy edesauttamaan mahdollisimman elinkeinoystävällisen ilmapiirin syntymistä Suomeen. Maassamme on hyvin tarkkaan tutkittava reformit, mitä muut Pohjoismaat ja Saksa ovat tehneet työmarkkinoillaan sekä sosiaalilainsäädännössään. Sellaisinaan mm. Saksan työmarkkinoita koskevat joustosäädökset eivät Suomeen sovi, mutta parhaiden käytäntöjen läpikäyminen meillä kulttuurisesti läheisten maiden talouksista on suotavaa.
Talouden ohella hallituksen lippulaivaprojektiksi nimetty kuntauudistushanke etenee takkuisesti. Hankkeen vetäjänä toimivilla ministereillä on ollut julkisuudessa yllättävänkin voimakasta ristivetoa, mikä on heikentänyt hallituksen tahtotilaa kuntareformin toteuttamisessa. Suurimpana ongelmana koko kuntauudistusprojektissa on monien Suomen kuntarakennetta sekä kuntien vastuulla olevien sosiaali- ja terveyspalvelujen luonnetta perusteellisesti muuttavien lakien samanaikainen valmistelu. Tämänkaltainen lainsäädäntötyö auttamatta tuo eteensä monia vaikeuksia.
Ekp:n odotetaan lähiaikoina aloittavan Espanjan ja Italian valtioiden joukkovelkakirjalainojen ostot jälkimarkkinoilta saadakseen näiden maiden velanhankintakulut pienemmäksi. Tämä uhkaa venyttää Ekp:n mandaatin sen alkuperäisen tehtävän ulkopuolelle, joka on hintavakauden ylläpitäminen euroalueella. Suora valtioiden rahoitus Ekp:n kautta on hyvin kyseenalaista toimintaa, eivätkä Italian ja Espanjan jvk-lainat katoa ilmaan, vaan ne kirjataan keskuspankin taseeseen, ja ne jonakin päivänä tulevat todennäköisesti Pohjoiseurooppalaisten veronmaksajien maksettaviksi. Eurooppalaisen rahapolitiikan alistaminen fiskaalispolitiikan alle, jonka tavoitteena on keinolla millä hyvänsä säilyttää nykyinen epäoptimaalinen euroalue muuttumattomana, on askel, josta ei välttämättä ole paluuta. Saksan keskuspankin johtaja Jens Weidmann onkin kuvannut Ekp:n loputtoman velkakirjaostojen harjoittamista huumeeksi oliivimaille, jonka nauttimisen jälkeen ne jättävät kaikki tarvittavat työmarkkina- sekä verouudistukset tekemättä.
Suomen olisi syytä vihdoinkin tehdä pysyvä ratkaisu suhteessa euroon ja samalla linjata uskottava pitkän aikavälin strategia talouspolitiikassaan. Onko Suomen etu todellakin hirttäytyä hinnalla millä hyvänsä valuuttaan, jonka perustamisessa poliittiset syyt painoivat taloudellisia enemmän? On olemassa suuri riski, että muut Pohjoismaat karkaavat elintasonsa kehityksessä Suomen ohi, mikäli uppoamme yhä syvemmälle oliivimaiden velkojen takaamisen suohon. Maamme olisi myös syytä suunnata elinkeinoelämäämme tehtävät investoinnit järkevästi ja objektiivisesti. Utopistiset innovaatiofantasioinnit eivät tuo Suomeen yhtäkään työpaikkaa. Meidän on syytä pitää kiinni perusteollisuudestamme ja korkeasta koulutuksen tasostamme. ITC-sektorilla on vielä paljon annettavaa maallemme, mutta nykyisenkaltainen geneerinen valtiojohtoinen tietoyhteiskunnan rakentaminen on kokenut todellisen konkurssin. Suomen kansantalouden ja elintasomme tulevaisuus on tavallisten suomalaisten työntekijöiden, ei innovaatiokarnevalisointiin hurahtaneiden eliittien harteilla.
Ratkaisevaa Suomen kannalta on, miltä aloilta saamme kasvua tulevaisuudessa ja mitä valtio voi tehdä tämän eteen. Valtion tehtävä ei ole luoda yrityksiä ja työpaikkoja, mutta valtio pystyy edesauttamaan mahdollisimman elinkeinoystävällisen ilmapiirin syntymistä Suomeen. Maassamme on hyvin tarkkaan tutkittava reformit, mitä muut Pohjoismaat ja Saksa ovat tehneet työmarkkinoillaan sekä sosiaalilainsäädännössään. Sellaisinaan mm. Saksan työmarkkinoita koskevat joustosäädökset eivät Suomeen sovi, mutta parhaiden käytäntöjen läpikäyminen meillä kulttuurisesti läheisten maiden talouksista on suotavaa.
Talouden ohella hallituksen lippulaivaprojektiksi nimetty kuntauudistushanke etenee takkuisesti. Hankkeen vetäjänä toimivilla ministereillä on ollut julkisuudessa yllättävänkin voimakasta ristivetoa, mikä on heikentänyt hallituksen tahtotilaa kuntareformin toteuttamisessa. Suurimpana ongelmana koko kuntauudistusprojektissa on monien Suomen kuntarakennetta sekä kuntien vastuulla olevien sosiaali- ja terveyspalvelujen luonnetta perusteellisesti muuttavien lakien samanaikainen valmistelu. Tämänkaltainen lainsäädäntötyö auttamatta tuo eteensä monia vaikeuksia.
Ekp:n odotetaan lähiaikoina aloittavan Espanjan ja Italian valtioiden joukkovelkakirjalainojen ostot jälkimarkkinoilta saadakseen näiden maiden velanhankintakulut pienemmäksi. Tämä uhkaa venyttää Ekp:n mandaatin sen alkuperäisen tehtävän ulkopuolelle, joka on hintavakauden ylläpitäminen euroalueella. Suora valtioiden rahoitus Ekp:n kautta on hyvin kyseenalaista toimintaa, eivätkä Italian ja Espanjan jvk-lainat katoa ilmaan, vaan ne kirjataan keskuspankin taseeseen, ja ne jonakin päivänä tulevat todennäköisesti Pohjoiseurooppalaisten veronmaksajien maksettaviksi. Eurooppalaisen rahapolitiikan alistaminen fiskaalispolitiikan alle, jonka tavoitteena on keinolla millä hyvänsä säilyttää nykyinen epäoptimaalinen euroalue muuttumattomana, on askel, josta ei välttämättä ole paluuta. Saksan keskuspankin johtaja Jens Weidmann onkin kuvannut Ekp:n loputtoman velkakirjaostojen harjoittamista huumeeksi oliivimaille, jonka nauttimisen jälkeen ne jättävät kaikki tarvittavat työmarkkina- sekä verouudistukset tekemättä.
Suomen olisi syytä vihdoinkin tehdä pysyvä ratkaisu suhteessa euroon ja samalla linjata uskottava pitkän aikavälin strategia talouspolitiikassaan. Onko Suomen etu todellakin hirttäytyä hinnalla millä hyvänsä valuuttaan, jonka perustamisessa poliittiset syyt painoivat taloudellisia enemmän? On olemassa suuri riski, että muut Pohjoismaat karkaavat elintasonsa kehityksessä Suomen ohi, mikäli uppoamme yhä syvemmälle oliivimaiden velkojen takaamisen suohon. Maamme olisi myös syytä suunnata elinkeinoelämäämme tehtävät investoinnit järkevästi ja objektiivisesti. Utopistiset innovaatiofantasioinnit eivät tuo Suomeen yhtäkään työpaikkaa. Meidän on syytä pitää kiinni perusteollisuudestamme ja korkeasta koulutuksen tasostamme. ITC-sektorilla on vielä paljon annettavaa maallemme, mutta nykyisenkaltainen geneerinen valtiojohtoinen tietoyhteiskunnan rakentaminen on kokenut todellisen konkurssin. Suomen kansantalouden ja elintasomme tulevaisuus on tavallisten suomalaisten työntekijöiden, ei innovaatiokarnevalisointiin hurahtaneiden eliittien harteilla.
