USA-vetoinen "vapauden" puolustus tullut tiensä päähän

USA:n kansainvälisen oikeuden vastainen sotaretki vuonna 2003 Irakin diktaattori Saddam Husseinin syrjäyttämiseksi ja öljynsaannin turvaamiseksi mahdollisti ne olosuhteet, jossa ääri-islamilainen ISIS-järjestö on viime kuukausina väkivalloin luonut julman kalifaattinsa Irakin ja Syyrian rajaseuduille. USA on aiemmin kunnostautunut muun muassa Taleban-sissien kouluttamisessa 1980-luvulla taistelemaan Afganistanissa neuvostoliittolaisia vastaan ja vuonna 2011 arabikevään aikana rohkaisemalla erilaisia islamistisia kapinallisjoukkoja kaatamaan sekulaarit despoottihallitsijansa. Ottaen huomioon nämä Yhdysvaltojen tekemät valtavan mittaluokan strategiset virhearvioinnit, jotka ovat edistäneet islamismin etenemistä eri puolilla muslimimaailmaa, ei Euroopan ole syytä osoittaa surua USA:n suurvaltastatuksen tulevan romahduksen vuoksi.

Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman tuoreiden linjausten mukaisesti USA aikoo laajentaa Isiksen vastaisia ilmaiskuja Syyrian alueelle. Tähän asti USA on rajannut lentoiskunsa kohdistumaan ainoastaan Pohjois-Irakissa sijaitseviin Isiksen joukkoihin ja tukikohtiin. Kuitenkin samanaikaisesti USA on ohjaamassa 500 miljoonaa dollaria Assadin hallitusta vastustaville syyrialaiskapinallisille, mikä varmistaa maan kaaoksen jatkumisen Isiksen murskaamisenkin jälkeen. Syyrian niin sanotut maltilliset kapinalliset muodostuvat pääosin Isistä maltillisempaa islamistista valtiota tavoittelevista ryhmittymistä, mikä asettaa Amerikan syyrialaiskapinallisille antaman aseavun kyseenalaiseen valoon. USA ei ole nähtävästi vieläkään hyväksynyt sitä tosiasiaa, että tällä hetkellä sekulaarien despoottien vallalle arabimaailmassa vaihtoehtoina ovat vain erimuotoiset islamistit sekä heidän mukanaan tuomansa sekasorto. Jos muslimimaailman kansat aidosti haluavat demokratiaa, yhteiskuntamallin muutoksen pitää tulla luontaisen kehityksen kautta kansoista itsestään. Demokratiaa ei voida väkivalloin tuoda maihin, joissa ei tällä hetkellä ole alkeellistakaan perustaa länsityylisen yhteiskuntajärjestyksen luomiselle. USA:n olisi siis ensi sijassa lopetettava utopistiset nation building-hankkeensa niiden sivilisaatioiden alueella, joissa ei ole demokratian kehitykselle vielä aitoa kasvualustaa.

Ukrainan kriisin yhteydessä on puhuttu paljon Putin-ymmärtäjistä, jotka aina selittelevät Venäjän toimet parhain päin. Keskustelua olisi syytä laajentaa koskemaan sanktiopolitiikkaa täysin kritiikittömästi kannattaviin länsisuomettuneisiin. Nämä tahot näkevät Brysselin ja Washingtonin uusina Jerusalemeina tai Mekkoina, joista ei koskaan tule muuta kuin positiivista heijastevaikutusta Suomeen ja muualle maailmaan. Länsisuomettuneet ovat myös erityisen mieltyneitä USA:n harjoittamaan "vapauden" puolustamiseen varsinkin sotilaallisin menetelmin, vaikka se johtaisi täyteen yhteiskunnalliseen kaaokseen Libyan ja Irakin esimerkkien mukaisesti. Tosiasiassa Putin-ymmärtäjät ja länsisuomettuneet eivät kumpikaan omaa avaimia nykyisten geopoliittisten kriisien ratkaisemiseen. Vain pragmaattisen reaalipolitiikan keinoin voidaan Ukrainan ja Lähi-idän kaaos saada hallintaan.

Ukrainan hallitusta ja kansaa kiinnostanevat lähinnä EU-lähentymisestä maalle suuntautuvat taloudelliset tukiaiset, eikä niinkään nopea lähentyminen kohti eurooppalaista arvomaailmaa tai yhteiskuntajärjestystä. Ukrainan siviiliyhteiskunnan lähivuosien kehitys tulee osoittamaan sen, kuinka aidosti ukrainalaiset haluavat tulla osaksi eurooppalaisten kansojen perhettä. EU-Ukraina-assosiaatiosopimuksen ja Ukrainan tekemän IMF-sopimuksen myötä maan konkurssipesän selvittäminen kaatuu länsimaiden vastuulle. Ukrainan rahantarve taloutensa kuntoon saattamiseksi voi yltää jopa kymmeniin miljardeihin, jonka kattaminen tulee aiheuttamaan valtavia ongelmia erityisesti Euroopalle, jonka kansantaloudet ovat kohta jo kuusi vuotta kärvistelleet euro- ja finanssikriisin seurauksena. Ukrainan talouskasvu on 1990-luvun alun jälkeen ollut heikompaa kuin esimerkiksi diktaattori Lukasenkan Valko-Venäjällä, minkä vuoksi Ukrainan oman talouskasvun varaan ei ole syytä laskea maan budjettivajeen korjaamisessa. Ukrainan suvereenilla valtiolla on oltava jatkossakin loukkaamaton oikeus maantieteellisten rajojensa koskemattomuuteen sekä täysi toimintavapaus ulkopoliittisen suuntansa valinnassa ilman, että Venäjä tai muu ulkovaltio näitä vapauksia alkaisi rajoittaa. Silti voidaan esittää kysymys siitä, ovatko Ukrainan länsi-integraatioon mukaan vetämisestä syntyvät kustannukset länsimaille vaivansa arvoisia. Tähän tulemme saamaan vastauksen Itä-Euroopan lähitulevaisuuden kehityksen myötä.

Tämän hetkinen maailmanpolitiikan megatrendi on se, että USA-vetoisen "vapauden" puolustamisen tie, mikä tarkoittaa aseellisin ja diplomaattisin pakkokeinoin suoritettua nation buildingia, on kuljettu loppuun. Maailman kaikkien kansojen on korkea aika täysin itsenäisesti määrittää kohtalonsa riippumatta USA:n saarnaamista ylevistä ja utopistisista yhteiskuntarvoista, jotka rakentuvat kansainväliselle liberalismille, talouden ja kulttuurin globalisaatiolle sekä kaikenkattavalle relativismille. Moninapaisen maailman esiinmarssi, joka pitää sisällään eri yhteiskuntamallien välisen kirjon, antaa myös mahdollisuuden Euroopan maille kehittää kansallisystävällisempi uniikki yhteiskuntamuoto. Tässä uudessa eurooppalaisessa yhteiskuntajärjestyksessä tulisi yhdistää korkea elintaso ja sivistys, luonnonvarojen kestävä käyttö ja terve muu luontosuhde, kansan tahdolle rakentuva aito kansanvalta ja inhimillisen elämän tavoittelun mahdollistaminen jokaiselle eurooppalaiselle. Tämänkaltainen uusi vahvojen kansakuntien Eurooppa voisi tuoda maanosallemme takaisin sitä roolia maailmankaikkeuden keskuksena, jonka menetimme kahden suursodan seurauksena.

Euroopan irrottauduttava Yhdysvaltojen holhouksesta

Amerikkalainen yhteiskuntavisio on toisen maailmansodan jälkeisenä aikakautena perustunut eurooppalaisperäisen sivilisaation voimakkaalle itsekriittisyydelle, globalisaatiolle ja kulttuurirelativismille. USA:n nykyinen eliitti on erehdyttävän voimakkaasti vannoutunut uskossaan kulttuurien ja kansojen välisten erojen olemattomuudesta, jolloin amerikkalaiset näkevät perustuslain tai muun valtiosäännöksi rinnastettavan dokumentin riittäväksi takeeksi yhteiskuntakoheesion turvaamiseksi. Yhteisillä kansallisilla juurilla tai kulttuurilla saati sitten kansallisella identiteetillä ei tämänkaltaisessa yhteiskuntafilosofiassa ole sijaa. Lukuisat esimerkit nykyajalta ja historiasta siitä, että sekakulttuuriset yhteiskunnat ovat epästabiileja ja lähes aina tuomittuja hajoamaan, eivät ole saaneet amerikkalaisten päättäjien ajattelun ideologista ydintä horjumaan. 

Eurooppalaiset yhteiskunnat ovat poiketen USA:sta historiallisesti kehittyneitä kulttuurivaltioita, joiden kansat omaavat satoja tai jopa tuhansia vuosia kattavan kulttuurisen kohtalonyhteyden ja yhteiset juuret. Täten amerikkalaisten vuosikymmenestä toiseen toistuvat yritykset painostaa eurooppalaiset omaksumaan amerikkalaisen yhteiskuntajärjestyksen ei ole millään muotoa hyväksyttävää. USA:n Euroopan sivilisaatiolle aiheuttamista konkreettisista negatiivisista vaikutuksista voidaan mainita muun muassa Yhdysvaltojen harjoittama painostus kylmän sodan aikana Länsi-Saksaa kohtaan, jotta maa ottaisi vastaan turkkilaisia siirtotyöläisiä, jotta natoon kuuluva Turkki saataisiin paremmin sidottua kommunismin vastaiseen rintamaan. Myös EU-politiikan saralla amerikkalaisten päämäärät eivät ole yhteneväiset itsenäisten kansallisvaltioiden Euroopan ideologian kanssa. Amerikkalaisten tavoitteena on EU:n metamorfoosi mahdollisimman yhtenäiseksi USA:n ulkopolitiikkaa maailmalla puolustavaksi entiteetiksi. Lisäksi Yhdysvaltojen peittelemättömänä toiveena on inkorporoida Turkki ja muita ei-eurooppalaisia maita EU:hun omien geopoliittisten päämääriensä turvaamiseksi, vaikka tämänkaltainen EU-laajentuminen johtaisi Euroopan sivilisaation tuhoon. 

USA:laisen yhteiskuntavision, joka ei tunnusta kansallisia maarajoja tai eri kulttuurien välisiä eroja, nousu normiksi Länsi-Euroopassa on yksi keskeisimmistä syistä länsimaiden nykyiselle alennustilalle. Amerikkalaiset kaikista kärkevimmin länsimaisten ihmisten joukossa uskovat globaaliin maailmankylään, jossa kulttuurien ja kansojen välillä ei ole mitään eroa, vaan kaikki valtiot haluavat muuntautua amerikkalaistyylisiksi liberaalidemokratioiksi. Tämä ideologia on kuitenkin johtanut materiassa ja ihmishengissä laskettuna giganttisen mittaluokan menetyksiin ympäri maailmaa, kuten Irakissa, jossa amerikkalaiset yrittivät omien utopististen yhteiskunta-arvojensa ohjaamaa nation buildingia. 

Euroopan on syytä irrottautua USA-johtoisesta liberaalin globalismin ja monikulttuurisuuden arvoille perustavasta epäkansallisesta maailmanjärjestyksestä. Tämä ei tarkoita demokratian ja ihmisarvojen hylkäämistä, vaan uutta kansallista suuntausta ympäri Euroopan, joka siivittäisi traditionaalisen eurooppalaisen kulttuurin uuteen nousuun. Tämän uuden kansallisen käänteen hedelmistä saisivat nauttia kaikki Euroopan maiden kansalaiset tasa-arvoisen hyvinvointi- ja talouspolitiikan seurauksena, eivätkä vain hallitsevat luokat ja pääomapiirit, kuten nykyisessä maailmanpoliittisessa status quossa on vallitseva asiaintila tulonjaossa.

Eurooppa murroksessa

Eurooppa on kaikista maanosista se, jonka sivilisaatio on maailmanhistoriassa saavuttanut korkeimman huipun niin taiteen, tieteen kuin kulttuurinkin saralla. Suomi kuuluu kiistämättä länsimaisten kulttuurikansojen perheeseen ja eurooppalaisuus on erottamaton osa suomalaista kansallista identiteettiä. Tämä eurooppalaisuus ei ole kuitenkaan synonyymi EU-uskovaisuudelle.Yksinoikeus Eurooppa-aatteeseen olisikin näin saatava pois EU:lta sekä uudelleen määriteltäväksi keskenään tasavertaisessa asemassa olevien kansallisvaltioiden toimesta

Eurovaalien tulokset osoittivat, että eurooppalaisten keskuudessa kytee aito toive palata maidensa alkuperäisille kulttuurisille juurille ja saada oma kansansuvereniteetti takaisin hylkäämällä federalistinen byrokratiaunioni, jota eurofiilit Brysselissä kaiken aikaa pyrkivät rakentamaan. Englanti ja Ranska, joissa EU-integraatiota avoimesti vastustavat UKIP ja FN nousivat maittensa suurimmiksi europarlamenttipuolueiksi, ovat tämän Euroopan laajuisen isänmaallisen vallankumouksen kärkijoukossa. Myös Tanskan ja Itävallan EU-kriittisten suurvoitot olivat indikaattori siitä tulevasta myrskystä, joka tulee pyyhkäisemään mennessään  Brysselin byrokraatit ja komissaarit Euroopan uuden nousun tieltä.

The Economist-lehden mukaan kansallismielisten EU-kriittisten puolueiden murskavoitot eurovaaleissa heikentävät USA:n vaikutusvaltaa maanosassamme. Tätä voidaan pitää positiivisena asiana, sillä Euroopan uusi nousu edellyttää kulttuurirelativismille ja globalisaatiolle perustuvan amerikkalaisen yhteiskuntavision torjumista. Amerikan konsernien vapaakauppahankkeen kaatamisen tulisi olla ensimmäisen askel uuden kansallisen renessanssin luomisessa Eurooppaan.

EU- ja eurojäsenyys ovat täysin halvaannuttaneet kyvyn tehdä Suomessa riittäviä eläke-, työmarkkina- ja verouudistuksia. Maamme valtaa pitävät tahot ovat olettaneet, että alamainen suhtautuminen EU:hun sekä tästä seurannut vapaaehtoinen Suomen finanssi-, raha-, sosiaali- ja työmarkkinapoliittisen päätäntävallan luovuttaminen Brysseliin jollain mystisellä tavalla johtaisi maamme taloudelliseen menestykseen. Tästä sinisilmäisyydestä karmaisevin esimerkki oli Suomen junttaaminen 1990-luvulla EMU:n jäseneksi ainoana Pohjoismaana. Jäykistä työmarkkinoistamme sekä joustamattomista palkoistamme johtuen euro tätä nykyä vain kärjistää vakavaa kansantalouden kriisiä Suomessa. Immosen-Saarakkalan EU- ja eurolinjan mukaisesti Suomessa olisi näin valmistauduttava kansanäänestyksen järjestämiseen maamme EU-suhteiden tilasta, jolloin kansalle annettaisiin aito mandaatti päättää jatkosta tässä eurooppalaisessa yhteistyössä, joka kurjistaa suomalaista elintasoa huomattavalla tavalla.

Kansallisesti aktiivinen valtio

Valtion yhteiskunnallista roolia tarkasteltaessa päähuomio on yleensä finanssitalouden kysymyksissä, jolloin tarkastellaan sitä, miten aktiivisesti valtio pyrkii menojaan sekä verotusta säätelemällä kasvattamaan kokonaiskysyntää kansantaloudessa. Vähemmälle huomiolle on tällöin yleensä jäänyt valtion rooli kestävien arvojen sekä yleisesti toivottavien toimintaperiaatteiden välittäjänä. Nykyisen velkakriisin oloissa valtion mahdollisuudet tasata tuloja verotuksellisesti tai lisätä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta tulonsiirtoja lisäämällä ovat rajattuja. Tämän vuoksi valtion olisi toiminnassaan yhä enemmän aktivoiduttava yhteiskunnallisen koheesion edistäjänä. Vain aktiivisen valtion ohjaavan käden johdattamana suomalainen kansankoti voi tulevaisuudessa kohdata ne suuret haasteet, mitä kansainvälisyyskehitys tuo mukanaan Suomelle.

Jokaisella yksilöllä on loukkaamaton oikeus määritellä oma maailmankatsomuksensa, jonka avulla hän luo käsityksen siitä, mikä hänen paikkansa on yhteiskunnassa sekä miten hän arvottaa eri vuorovaikutustekijät ihmisyhteisöjen sisällä sekä minkälaisen arvo- ja normijärjestelmän hän kokee parhaimmaksi yhteiskunnan perustana. Valtio, muun muassa koulutuspolitiikan sekä muiden väylien kautta, pyrkii kuitenkin aina epäsuorasti vaikuttamaan suomalaisten asenteisiin, jolla on oma vaikutuksensa yksilöiden maailmankatsomuksen muodostumisprosessissa. Nykyaikana yksi näkyvimmistä viitteistä valtion "maailmankatsomusvalistuksessa" ovat positiivisen mielikuvan luominen peruskoulujen ja lukioiden oppikirjoissa globalisaatiosta, kansainvälisestä muuttoliikkeestä sekä kansallisten kulttuurien pirstaloitumisesta. Epäkohtia kansainvälisyyskehityksessä ei tuoda selvästi riittävällä tavalla esiin maamme oppilaitoksissa, mikä johtuu pitkälti siitä, että opetussuunnitelmissa monikulttuurisuusideologia nähdään itseisarvona.

Valtion olisi pohdittava tarkemmin rooliaan ja prioriteettejaan siinä, minkälaista ns. kansalaiskasvatusta se haluaa tulevaisuudessa harrastaa. On älyllisesti epärehellistä väittää valtion olevan täysin neutraali sen suhteen, minkälaiseksi kansalaisyhteiskunta tulevaisuudessa muodostuu. Kansainvälisyysagenda on kansallispopulisteja lukuunottamatta koko poliittista karttaa yhdistävä tekijä, minkä vuoksi juureton globalismi halutaan jatkossa pysyvästi juurruttaa oppilaitosten opetussuunnitelmien sekä yleisen demokratiavalmennuksen johtotähdeksi. Vaihtoehtona kansainvälisyysideologialle voidaan kuitenkin esittää uutta kansallista suuntausta, jossa valtio aktiivisesti kannustaisi suomalaisia olemaan rehellisiä ja tunnollisia oman ainutlaatuisen kulttuurinsa edustajia yhä hektisemmäksi käyvässä maailmassa. Kansallisesti aktiivinen valtio ei häpeä omaa identiteettiään, mutta ei toisaalta myös käperry kuoreensa. Tämänkaltaisen Suomen asukkaat ovat omasta identiteetistään tietoisimpina nykyistä valmiimpia käymään kilpailua Aasian ja muiden maanosien kasvavien talouksien kanssa. Nykyisen eliittikonsensuksen johtopäätös, jonka mukaan suomalaisuus pitäisi korvata kansainvälisyydellä, jotta menestyisimme kansakuntana, on väärä ja vahingollinen. Maamme asukkaiden piirissä vallitseva voimakas suomalainen kansallistunto olisi se ratkaiseva tekijä, joka loisi maaperän taloudelliselle ja sosiaaliselle nousulle, jota kansakuntamme tällä hetkellä kipeästi kaipaisi.