Valtion yhteiskunnallista roolia tarkasteltaessa päähuomio on yleensä finanssitalouden kysymyksissä, jolloin tarkastellaan sitä, miten aktiivisesti valtio pyrkii menojaan sekä verotusta säätelemällä kasvattamaan kokonaiskysyntää kansantaloudessa. Vähemmälle huomiolle on tällöin yleensä jäänyt valtion rooli kestävien arvojen sekä yleisesti toivottavien toimintaperiaatteiden välittäjänä. Nykyisen velkakriisin oloissa valtion mahdollisuudet tasata tuloja verotuksellisesti tai lisätä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta tulonsiirtoja lisäämällä ovat rajattuja. Tämän vuoksi valtion olisi toiminnassaan yhä enemmän aktivoiduttava yhteiskunnallisen koheesion edistäjänä. Vain aktiivisen valtion ohjaavan käden johdattamana suomalainen kansankoti voi tulevaisuudessa kohdata ne suuret haasteet, mitä kansainvälisyyskehitys tuo mukanaan Suomelle.
Jokaisella yksilöllä on loukkaamaton oikeus määritellä oma maailmankatsomuksensa, jonka avulla hän luo käsityksen siitä, mikä hänen paikkansa on yhteiskunnassa sekä miten hän arvottaa eri vuorovaikutustekijät ihmisyhteisöjen sisällä sekä minkälaisen arvo- ja normijärjestelmän hän kokee parhaimmaksi yhteiskunnan perustana. Valtio, muun muassa koulutuspolitiikan sekä muiden väylien kautta, pyrkii kuitenkin aina epäsuorasti vaikuttamaan suomalaisten asenteisiin, jolla on oma vaikutuksensa yksilöiden maailmankatsomuksen muodostumisprosessissa. Nykyaikana yksi näkyvimmistä viitteistä valtion "maailmankatsomusvalistuksessa" ovat positiivisen mielikuvan luominen peruskoulujen ja lukioiden oppikirjoissa globalisaatiosta, kansainvälisestä muuttoliikkeestä sekä kansallisten kulttuurien pirstaloitumisesta. Epäkohtia kansainvälisyyskehityksessä ei tuoda selvästi riittävällä tavalla esiin maamme oppilaitoksissa, mikä johtuu pitkälti siitä, että opetussuunnitelmissa monikulttuurisuusideologia nähdään itseisarvona.
Valtion olisi pohdittava tarkemmin rooliaan ja prioriteettejaan siinä, minkälaista ns. kansalaiskasvatusta se haluaa tulevaisuudessa harrastaa. On älyllisesti epärehellistä väittää valtion olevan täysin neutraali sen suhteen, minkälaiseksi kansalaisyhteiskunta tulevaisuudessa muodostuu. Kansainvälisyysagenda on kansallispopulisteja lukuunottamatta koko poliittista karttaa yhdistävä tekijä, minkä vuoksi juureton globalismi halutaan jatkossa pysyvästi juurruttaa oppilaitosten opetussuunnitelmien sekä yleisen demokratiavalmennuksen johtotähdeksi. Vaihtoehtona kansainvälisyysideologialle voidaan kuitenkin esittää uutta kansallista suuntausta, jossa valtio aktiivisesti kannustaisi suomalaisia olemaan rehellisiä ja tunnollisia oman ainutlaatuisen kulttuurinsa edustajia yhä hektisemmäksi käyvässä maailmassa. Kansallisesti aktiivinen valtio ei häpeä omaa identiteettiään, mutta ei toisaalta myös käperry kuoreensa. Tämänkaltaisen Suomen asukkaat ovat omasta identiteetistään tietoisimpina nykyistä valmiimpia käymään kilpailua Aasian ja muiden maanosien kasvavien talouksien kanssa. Nykyisen eliittikonsensuksen johtopäätös, jonka mukaan suomalaisuus pitäisi korvata kansainvälisyydellä, jotta menestyisimme kansakuntana, on väärä ja vahingollinen. Maamme asukkaiden piirissä vallitseva voimakas suomalainen kansallistunto olisi se ratkaiseva tekijä, joka loisi maaperän taloudelliselle ja sosiaaliselle nousulle, jota kansakuntamme tällä hetkellä kipeästi kaipaisi.
Jokaisella yksilöllä on loukkaamaton oikeus määritellä oma maailmankatsomuksensa, jonka avulla hän luo käsityksen siitä, mikä hänen paikkansa on yhteiskunnassa sekä miten hän arvottaa eri vuorovaikutustekijät ihmisyhteisöjen sisällä sekä minkälaisen arvo- ja normijärjestelmän hän kokee parhaimmaksi yhteiskunnan perustana. Valtio, muun muassa koulutuspolitiikan sekä muiden väylien kautta, pyrkii kuitenkin aina epäsuorasti vaikuttamaan suomalaisten asenteisiin, jolla on oma vaikutuksensa yksilöiden maailmankatsomuksen muodostumisprosessissa. Nykyaikana yksi näkyvimmistä viitteistä valtion "maailmankatsomusvalistuksessa" ovat positiivisen mielikuvan luominen peruskoulujen ja lukioiden oppikirjoissa globalisaatiosta, kansainvälisestä muuttoliikkeestä sekä kansallisten kulttuurien pirstaloitumisesta. Epäkohtia kansainvälisyyskehityksessä ei tuoda selvästi riittävällä tavalla esiin maamme oppilaitoksissa, mikä johtuu pitkälti siitä, että opetussuunnitelmissa monikulttuurisuusideologia nähdään itseisarvona.
Valtion olisi pohdittava tarkemmin rooliaan ja prioriteettejaan siinä, minkälaista ns. kansalaiskasvatusta se haluaa tulevaisuudessa harrastaa. On älyllisesti epärehellistä väittää valtion olevan täysin neutraali sen suhteen, minkälaiseksi kansalaisyhteiskunta tulevaisuudessa muodostuu. Kansainvälisyysagenda on kansallispopulisteja lukuunottamatta koko poliittista karttaa yhdistävä tekijä, minkä vuoksi juureton globalismi halutaan jatkossa pysyvästi juurruttaa oppilaitosten opetussuunnitelmien sekä yleisen demokratiavalmennuksen johtotähdeksi. Vaihtoehtona kansainvälisyysideologialle voidaan kuitenkin esittää uutta kansallista suuntausta, jossa valtio aktiivisesti kannustaisi suomalaisia olemaan rehellisiä ja tunnollisia oman ainutlaatuisen kulttuurinsa edustajia yhä hektisemmäksi käyvässä maailmassa. Kansallisesti aktiivinen valtio ei häpeä omaa identiteettiään, mutta ei toisaalta myös käperry kuoreensa. Tämänkaltaisen Suomen asukkaat ovat omasta identiteetistään tietoisimpina nykyistä valmiimpia käymään kilpailua Aasian ja muiden maanosien kasvavien talouksien kanssa. Nykyisen eliittikonsensuksen johtopäätös, jonka mukaan suomalaisuus pitäisi korvata kansainvälisyydellä, jotta menestyisimme kansakuntana, on väärä ja vahingollinen. Maamme asukkaiden piirissä vallitseva voimakas suomalainen kansallistunto olisi se ratkaiseva tekijä, joka loisi maaperän taloudelliselle ja sosiaaliselle nousulle, jota kansakuntamme tällä hetkellä kipeästi kaipaisi.
