Vajaa kaksi vuotta kestänyt EU-johtoinen operaatio Kreikan pelastamiseksi on tullut pisteeseen, jossa jokainen järkevä suomalainen näkee, ettei tätä Etelä-Euroopan konkurssipesää ole syytä enää pitää letkuissa kiinni. Kreikkalainen yhteiskunta on täysin kykenemätön saneeraamaan ylipaisunutta julkista sektoriaan, kitkemään veronkiertoa tai lisäämään taloudellista kilpailukykyään. Uuden eurooppalaisen suursodan uhkan tyylisillä pelotteluilla järjestelmäpoliitikot lukuisissa Euroopan maissa yrittävät saada kansalaisiaan farssiksi menneen Kreikan pelastamisprojektin taakse. Miljardit suomalaisten veronmaksajien rahaa valuu kuukaudesta toiseen pohjattomaan kaivoon Peleponnesoksen niemimaalle, mikä tulee lähitulevaisuudessa varmasti aiheuttamaan katastrofin Kreikan lainatakuiden realisoituessa Suomenkin osalta.
Rahaliiton alkuperäisenä tarkoituksena oli hillitä Saksan ja sen vahvan D-markan dominanssia eurooppalaisessa talousympäristössä. Ranska ja tämän kumppanit löperön talouspolitiikan Etelä-Euroopassa halusivat eurovaluutan avulla suitsia Saksan keskuspankin harjoittaman rahapoliitikan saneluvaltaa sekä päästä nauttimaan tämän Keski-Euroopan talousmahdin takaaman yhteisvaluutan vakaudesta. Yhteisen rahapolitiikan oloissa Etelä-Euroopan maat välttivät valtiontaloudellisen konkurssin vuosituhannen vaihteessa ja pääsivät korkeiden valtion joukkovelkakirjalainojen korkojen kierteestä ja inflaatiospiraalista eroon. Saksan silloisen valtionvarainministeri Theo Waigelin vaatimuksiin automaattisista sanktioista vakaus- ja kasvusopimuksen osana EMU-kriteerien mahdollisissa rikkomistapauksissa suhtauduttiin ylimielisesti ja pilkaten. Ranskan ja Etelä-Euroopan maiden dominoimassa EMU:ssa saksalainen kurinalaisen rahapolitiikka ei olisi tarpeen Ranskan silloisen presidentti Mitterandin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan.
Ei ole syytä kerrata, mihin tilaan euroalue on finanssikriisin jälkeen puhjenneessa Euroopan velkakriisissä joutunut. Pääosin Ranskan masinoima eurooppalainen rahapolitiikka oli jo alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan, sillä EU-fanaatikot eivät suostuneet uskomaan germaanis-protestanttisen ja latinalaisen Euroopan täysin erilaisia kansantalouden rakenteita ja tuottavuusasteita. Hintaa maksetaan nyt lukuisina tukipaketteina konkurssikypsiin Etelä-Euroopan maihin ja kansallisen itsemäärämisoikeuden menetyksinä Euroopan Unionin eri toimielimille. Sopimus eurooppalaisesta talousunionista ja EVM:n voimaantulo eivät kuitenkaan riitä euroeliitille. Saksan liittokansleri Angela Merkel Financial Timesille antamassaan haastattelussa myönsi lopullisen tavoitteen olevan liittovaltio, jossa EU-maiden välisiä elintasoeroja tasataan ja epädemokraattisesti valittu budjettikomissaari olisi yhteiseurooppalaisen finanssipolitiikan airut.
Toivoton yritys pitää Etelä-Eurooppa mukana rahaliitossa tulee jatkumaan kriisimaiden lopulliseen romahtamiseen asti. Eurovaluutan ylläpitämisessä on mukana merkittävästi poliittista arvovaltaa, jonka vuoksi euroeliitit eivät ole eurosta vapaaehtoisesti valmiit luopumaan. Vain vallankumous Etelä-Euroopan maissa tai yhtäkkinen sijoittajien joukkopako tältä alueelta saisi eurounelmoijat havahtumaan siihen tosiasiaan, ettei rahaliittoa voida säilyttää nykyisessä koostumuksessa. Toistaiseksi kuitenkin näyttää siltä, että suomalaiset ja muut pohjois-eurooppalaiset kansat joutuvat hamaan tulevaisuuteen asti sitoutumaan massiivisiin velkamaiden tukioperaatioihin ja EU-komission harjoittamaan finanssipoliittiseen käskytysvaltaan.
Rahaliiton alkuperäisenä tarkoituksena oli hillitä Saksan ja sen vahvan D-markan dominanssia eurooppalaisessa talousympäristössä. Ranska ja tämän kumppanit löperön talouspolitiikan Etelä-Euroopassa halusivat eurovaluutan avulla suitsia Saksan keskuspankin harjoittaman rahapoliitikan saneluvaltaa sekä päästä nauttimaan tämän Keski-Euroopan talousmahdin takaaman yhteisvaluutan vakaudesta. Yhteisen rahapolitiikan oloissa Etelä-Euroopan maat välttivät valtiontaloudellisen konkurssin vuosituhannen vaihteessa ja pääsivät korkeiden valtion joukkovelkakirjalainojen korkojen kierteestä ja inflaatiospiraalista eroon. Saksan silloisen valtionvarainministeri Theo Waigelin vaatimuksiin automaattisista sanktioista vakaus- ja kasvusopimuksen osana EMU-kriteerien mahdollisissa rikkomistapauksissa suhtauduttiin ylimielisesti ja pilkaten. Ranskan ja Etelä-Euroopan maiden dominoimassa EMU:ssa saksalainen kurinalaisen rahapolitiikka ei olisi tarpeen Ranskan silloisen presidentti Mitterandin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan.
Ei ole syytä kerrata, mihin tilaan euroalue on finanssikriisin jälkeen puhjenneessa Euroopan velkakriisissä joutunut. Pääosin Ranskan masinoima eurooppalainen rahapolitiikka oli jo alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan, sillä EU-fanaatikot eivät suostuneet uskomaan germaanis-protestanttisen ja latinalaisen Euroopan täysin erilaisia kansantalouden rakenteita ja tuottavuusasteita. Hintaa maksetaan nyt lukuisina tukipaketteina konkurssikypsiin Etelä-Euroopan maihin ja kansallisen itsemäärämisoikeuden menetyksinä Euroopan Unionin eri toimielimille. Sopimus eurooppalaisesta talousunionista ja EVM:n voimaantulo eivät kuitenkaan riitä euroeliitille. Saksan liittokansleri Angela Merkel Financial Timesille antamassaan haastattelussa myönsi lopullisen tavoitteen olevan liittovaltio, jossa EU-maiden välisiä elintasoeroja tasataan ja epädemokraattisesti valittu budjettikomissaari olisi yhteiseurooppalaisen finanssipolitiikan airut.
Toivoton yritys pitää Etelä-Eurooppa mukana rahaliitossa tulee jatkumaan kriisimaiden lopulliseen romahtamiseen asti. Eurovaluutan ylläpitämisessä on mukana merkittävästi poliittista arvovaltaa, jonka vuoksi euroeliitit eivät ole eurosta vapaaehtoisesti valmiit luopumaan. Vain vallankumous Etelä-Euroopan maissa tai yhtäkkinen sijoittajien joukkopako tältä alueelta saisi eurounelmoijat havahtumaan siihen tosiasiaan, ettei rahaliittoa voida säilyttää nykyisessä koostumuksessa. Toistaiseksi kuitenkin näyttää siltä, että suomalaiset ja muut pohjois-eurooppalaiset kansat joutuvat hamaan tulevaisuuteen asti sitoutumaan massiivisiin velkamaiden tukioperaatioihin ja EU-komission harjoittamaan finanssipoliittiseen käskytysvaltaan.
