Finanssikriisin jälkimainingeissa alkanut kansallinen kuohunta on sysännyt vanhan maanosamme hyvin kiinnostavalle polulle. Maassa toisensa jälkeen sosiaalidemokraattiset hallitukset ovat joutuneet luopumaan vallasta, jota he ovat pitäneet lähes itsestäänselvyytenä aina 1960-luvun kulttuuriradikalismin ajoista lähtien. Porvarilliset hallitukset johtavat tätä nykyä viittä EU:n suurimmista jäsenvaltioista, joka on kääntänyt vielä 10 vuotta sitten vallinneen sosialidemokraattisen hegemonian päälaelleen. Tämä kehitys juontaa juurensa työläisten luokkatietoisuuden vähentymisestä, demarijohtoisten hallitusten harjoittamasta uusliberalismista, mutta tärkeimpänä syynä vasemmiston romahdukselle lienee identiteettipolitiikan nousu Euroopan poliittisen debatin keskiöön.
Identiteettikeskustelun pääasiallisina sytyttäjinä ovat olleet kansallismieliset populistipuolueet, joiden kannatus on jo melkein jokaisessa Länsi-Euroopan maassa yli kymmenen prosenttia, Norjassa ja Sveitsissä jopa lähelle 30 prosenttia. Mitä tämä identiteettipolitiikkaa pitää sisällään ja onko se uhka satavuotisten yhteiskuntiemme yhtenäisyydelle, ovat kysymyksiä, joihin monet kommentaattorit herkästi tarttuvat kuitenkaan ymmärtämättä Euroopan kulttuurista ja henkistä identiteettiä.
Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät ole vain yhtäkkiä ilmestyneet maan päälle, vaan instituutioillamme ja tavoillamme on syvät tuhatvuotiset juuret. Helleenisen kulttuurin hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelun päälle rakentunut lähimmäisenrakkautta ja armoa korostava kristillinen etiikka ovat kulttuurimme vanhin perusta. 1700-luvun lopulla valtavirtaistunut tieteellinen rationalismi sekä ihmisoikeusajattelun läpimurto muovasit länsimaisen kulttuurimme sellaiseksi, kuin me sen nyt tunnemme. Tämän tradition puolustamiseksi on noussut identiteettipolitiikka, joka korostaa länsimaisen perimän säilyttämistä.
Sveitsin kansan äänestämä minareettikielto sekä liberaalin Hollannin kansallismielisen populismin nousu ovat viimeisimpiä todisteita eurooppalaisten halusta säilyttää oma kulttuurinsa huolimatta eliittien ja kansainvälisten järjestöjen halusta luoda rajaton maailmanyhteisö. Emme voi pyyhkiä pois satojen vuosien yhtenäiskulttuurin aikaa Euroopassa, vain vetoamalla yleismaailmallisuuden edistämiseen sekä vieraiden kulttuureiden oletettuun rikastavaan vaikutukseen.
On tullut aika myöntää, että 1960-lukulainen ruusunpunainen maailmankuva, jossa voimme vain suvaitsemalla ja silmät faktoilta ummistamalla luoda paremman maailman, on murskaavalla tavalla epäonnistunut. Olemme tuoneet eurooppalaisen arvoyhteisömme sisään valtavan määrän ihmisiä, jotka eivät jaa arvojamme eivätkä kansallista identiteettiä. Näitä ihmisiä emme pysty integroimaan ellemme ole sinut oman kansallisen identiteettimme kanssa. Euroopan on syytä ottaa finanssikriisin jälkimainingeissa selkeä aikalisä ja miettiä, miten elämänmuotomme säilyy.
Julkaistu Pohjalaisessa 7.9 2010
