Väitös suomenruotsalaisten oikeuksien jatkuvasta polkemisesta on ollut yksi tämän vaalikauden polttavimmista poliittisista kysymyksistä. Yhteiskunnassamme parina viime vuosikymmenenä tapahtuneet suuret sosiokulttuuriset muutokset sekä lukuisat kuntataloudelliset reformit ovat heikentäneet maamme kaksikielistä luonnetta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden supistaminen kaksikielisillä alueilla sekä pula ruotsinkieltä taitavista työntekijöistä kuntasektorilla ovat aiheuttaneet kielivähemmistössämme runsaasti katkeruutta. Vuodesta 1990 alkanut laajamittainen maahanmuutto on tuonut Suomeen yli 200 000 vieraskielistä asukasta. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, ovat suomenruotsalaiset 2030 tienoilla vain yksi vähemmistö muiden joukossa.
Nykyisten kärkipoliitikkojemme toisen kotimaisen taito ei usein edes riittäisi yliopistojen virkamieskurssin suorittamiseen. Yhteispohjoismaisissa yrityksissäkin on viime vuosina siirrytty englannin käyttöön yrityskielenä ruotsin sijaan. Jos kehityskulku jatkuu samanlaisena, edessä on väistämättä yhä etenevä ruotsin kielen marginalisoituminen Suomessa.
Ruotsalainen kansanpuolue on reagoinut Suomen ruotsinkielisen kulttuurin kriisiin hyvin selkeällä yhteiskunta-analyysilla. Rkp:n Kasnäsin julistuksen mukaan yhä kasvava kulttuuris-etninen moninaisuus sekä yleisen arvoliberalismin edistäminen ovat vastaus suomenruotsalaisen elämäntavan säilyttämiseksi. Suomen maahanmuuttajataustaisen väestön kasvu ei kuitenkaan taanne suomenruotsalaisten oikeuksien säilymistä. Se tuskin haluaa uhrata omaa kulttuurista identiteettiään suomenruotsalaisuuden hyväksi. Arvoliberalismikaan ei todennäköisesti nouse patenttiratkaisuksi kaksikielisen Suomen varjelemiseksi. Arvoliberaali näkökulma pikemminkin painostaa kaikkia väestöryhmiä samalle viivalle ja tällöin ruotsinkielisten etuoikeudet joutuisivat yhä tarkemmin suurennuslasin alle.
Loogisin keino suomenruotsalaisen kulttuurin varjelemiseksi olisi konservatismi. Siihen Rkp:n nykyjohdolla tuskin on halua. Pikemminkin radikaali arvoliberalismi maahanmuuton ja homoavioliiton kaltaisissa kysymyksissä on nostettu Rkp:n asialistalla korkealle. Näiden linjauksien taustalla on yleinen pohjoismainen vapaamielisyys, mutta tämä ei ole missään nimessä pätevä syy. Tanskassa ja Norjassa kansallismieliset sekä kulttuurikonservatiiviset puolueet kuuluvat suurimpiin ryhmiin maittensa parlamenteissa. Tosiasiassa tämä Rkp:n esille tuoma pohjoismainen vapaamielisyys tarkoittaa riikinruotsalaisuutta. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti hajaantuva Ruotsi on kuitenkin jäämässä yksin Euroopassa yhteiskuntavisionsa kanssa.
Onko suomenruotsalaisuuden hyväksi siis mitään tehtävissä? Ruotsin kielen saattaminen vähemmistökieleksi yleisen väestökehityksen vuoksi sekä kaksikielisten julkistaloudellisten panostusten keskittäminen ainoastaan rannikkoalueille olisivat hyvä lähtökohta. Suomenruotsalaisuuden markkinoiminen tärkeänä osana Suomen kristillis-länsimaista kulttuuria saisi suomenkielisten suosion. Riikinruotsalaisen kulttuurin orastava matkiminen sitä vastoin saa jatkossakin täystyrmäyksen valtaväestöltä. Nyky-Ruotsin vajoaminen postmodernismin syövereihin kulttuurisen itseinhon takia antaa suomenruotsalaiselle väestönosalle suuren vastuun ruotsinkielisten saavutusten säilyttämiseksi maailmankartalla. Suomi voikin olla tulevaisuudessa se maa, jossa ruotsinkielisen kulttuurin merkit ovat parhaiten nähtävissä.
Julkaistu Pohjalaisessa 16.4 2010
