Globalisaatiota kannattavien yhteenotot punavihreiden aktivistien kanssa ovat arkipäivää lähes jokaisen suuren talouspoliittisen foorumin kokoontuessa. G20-kokouksissa ovat tulleet normiksi laajat mielenosoitukset kokousalueen ulkopuolella. Mielenosoittajat koostuvat sekalaisista anarkisteista, kovan linjan vasemmistolaisista ja muista tyytymättömistä, joille nyky-yhteiskunnan kehityksen suunta ei ole mieleen.
Punavihreys on tätä moniäänistä seurakuntaa eniten yhdistävä tekijä. Kuitenkaan rajatonta markkinoiden valtaa edustavien talousfoorumeiden osallistujat eivät ole niin kaukana punavihreistä. Molemmat pyrkivät luomaan uuden maailman, jossa perinteisellä länsimaisella kulttuurilla ei juuri ole sijaa.
Sekä uusliberalistit että punavihreät ovat rajoittamattoman maahanmuuton kannalla. Punavihreiden inho kansallisia kulttuureja kohtaan on syynä heidän kritiikittömään suhtautumiseensa Euroopan islamisaatiota kohtaan. Ei-länsimaalainen maahanmuutto on punavihreille väline tuhota satoja vuosia vanhat eurooppalais-länsimaiset kulttuurit.
Uusliberalistit taas toivovat massamaahanmuuton pitävän kotimaisten työntekijöiden palkat alhaalla ja sekoittavan työehtosopimusjärjestelmän luomalla halpatyömarkkinat. Maahanmuutossa punavihreät arvot kohtaavatkin harmaat markkinavoimat kumpiakin tahoja hyödyttävällä tavalla.
Tavoite luoda uusi ihminen on monien totalitarististen ideologioiden taustalla. Yllättäen sekä uusliberalistit että punavihreät pyrkivät juuri tähän. Molemmille ideologioille kansallisilla rajoilla ei ole mitään väliä. Ihminen on punavihreille ja uusliberalisteille globaali tekijä, jonka prioriteetteina ovat nälänhädän poistaminen Afrikasta tai osakesijoitusten maksimointi Itä-Aasian markkinoilla kansallisten ongelmien ja epäkohtien korjaamisen sijasta.
Tämänkaltainen juureton, lähiympäristöstään vähät välittävä maailmankansalainen parhaiten pystyy edistämään punavihreiden ja uusliberalistien toivomaa kehitystä. Siksi lobbaus onkin suurta molemmmilta tahoilta, että vastaavanlaisen juurettomuuden tukeminen otettaisiin jo peruskouluopintojen pohjaksi.
Ihminen on aina määrittänyt itsensä suhteessa vallitsevaan ympäristöön alkaen ydinperheestä aina kansakuntaan. Tämän vuorovaikutusketjun tarkoituksellinen rikkominen poliittis-taloudellisen eliitin toimesta näkyy eurooppalaisten äänestyskäyttäytymisessä. Maa toisensa jälkeen on antanut äänivyöryn kansallisuusaatetta puolustaville populistipuolueille. Syy tähän on yksinkertainen.
Vasemmisto ja oikeisto eivät ole enää toistensa vaihtoehtoja. Kumpikin taho pyrkii luomaan uuden maailman, jossa oikeiston hellimät markkinavoimat tai vasemmiston tapauksessa punavihreät, sosiaaliromanttiset unelmat korvaavat kansallisen kulttuurin ja kotiseuturakkauden.
Populistien vaihtoehdot koetaan vaaraksi eurooppalaiselle demokratialle. Kansallisuusaatteella ratsastavat liikkeet eivät ole kuitenkaan Euroopalle uhka. Päinvastoin, parhaimmassa tapauksessa ne palauttavat uusliberalismiin tai monikulttuurisuuden utopioihin hurahtaneet järjestelmäpoliitiikot kestävimmille urille, mikä parantaisi Eueoopan asemaa kiihtyvässä kilpailussa Aasian nousevia mahteja vastaan.
Julkaistu Pohjalaisessa 15.7 2010
