Ympäri Euroopan pyyhkäissyt konservatismin aalto on jättänyt jälkensä myös Suomen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kyseessä ei ole 80-luvulla konservatiivisten tahojen edustaman markkinaliberalismin paluu, vaan arvokonservatismin uusi nousu poliittisen debatin keskiöön.
Arvopohjaisella politiikalla ovat Euroopan laajuisesti keskusta-oikeistolaiset ja sosiaalidemokraattiset puolueet saavuttaneet vaalimenestystä jo 20 vuotta lainaamalla poliittisilta kilpailijoiltaan keskeisimpiä poliittisia teesejä. Tämä ilmiö on monien eurooppalaisten mielissä häivyttänyt oikeiston ja vasemmiston eron, joka on johtanut suomalaistenkin kaipuuseen järjestelmämuutokseen.
Arvokonservatismi on noussut kantavaksi voimaksi tässä kansalaisten uudelleenasemoitumisessa, sillä sen mukaiset painotukset vastaavat useiden suomalaisten huoleen maamme tulevaisuudesta.
1960-luvulla alkanut eurooppalaisen irrottaminen vuosisataisista kristillis-länsimaisista traditioista ja normeista on saavuttanut pisteen, jossa kansa on kyseenalaistamassa johtavien eliittien vision länsimaisten yhteiskuntien tulevaisuudesta. Laajamittaisen maahanmuuton jatkuminen, rahoitusmarkkinoiden säätelyn purku, arvoliberalismin korostaminen moraalikysymyksissä ja kansallisuusaatteen syrjäyttämän globalisaatioideologian voittokulku, eivät ole saaneet rivikansalaisten varauksetonta kannatusta Suomessakaan. Tyytymättömyys hallitsevien luokkien määrittelemiin yhteiskunnan suuntaviivoihin on kanavoitumassa protestiksi.
Maamme päättäjät ovat joutumassa samaan umpikujaan monien eurooppalaisten kollegoidensa kanssa. Menneiden vuosikymmenten valtapolitiikkaan kuulunut ylhäältä alaspäin sanelu ei enää tietoliikennetekniikan ajalla saa suomalaisia varauksetta poliittisten päättäjien visioiden taakse.
Yksi eniten kansalaisia ja poliitikkojen enemmistöä erottava kysymys on Suomen muuttaminen monikulttuuriseksi valtioksi. Tämän kehityksen edistäminen on ollut kahden viime vuosikymmenen aikana maamme lähes kaikkien poliittisten tahojen asialistalla.
Ylevät kansainvälisten järjestöjen julistukset ja globalisaation korostaminen eivät ole pystyneet häivyttämään suomalaisten kaipuuta kansalliseen identiteettiin sekä jaettuihin moraali- ja normikäsityksiin. Tämä on kasvattanut tilausta arvokonservatiiviselle ajattelulle, joka korostaa perhettä, länsimaista kulttuuriperimää ja pidättyväisyyttä moraalikysymyksissä.
Tämä taantumuksellisuudeksi kutsutun arvokonservatismin suosio Euroopan laajuisesti osoittaa 60-luvulla alkaneen länsimaiden sisäisen kulttuurivapaamielisyyden edenneen liian pitkälle ja vauhdilla, joka ei vastaa eurooppalaisten toiveita.
Euroopan liberaalimpien maiden Hollannin ja Tanskan siirtyminen kovaa oikeistolaista politiikkaa ajavien tahojen käsiin pitäisi toimia herätyskelloina suomalaisille päättäjille seurata kansalaisten tuntoja. Hallitsevien luokkien olisikin syytä vastata rohkeasti suomalaisten toiveisiin kulttuuris-sosiaalisesti eheästä Suomesta.
Arvopohjaisella politiikalla ovat Euroopan laajuisesti keskusta-oikeistolaiset ja sosiaalidemokraattiset puolueet saavuttaneet vaalimenestystä jo 20 vuotta lainaamalla poliittisilta kilpailijoiltaan keskeisimpiä poliittisia teesejä. Tämä ilmiö on monien eurooppalaisten mielissä häivyttänyt oikeiston ja vasemmiston eron, joka on johtanut suomalaistenkin kaipuuseen järjestelmämuutokseen.
Arvokonservatismi on noussut kantavaksi voimaksi tässä kansalaisten uudelleenasemoitumisessa, sillä sen mukaiset painotukset vastaavat useiden suomalaisten huoleen maamme tulevaisuudesta.
1960-luvulla alkanut eurooppalaisen irrottaminen vuosisataisista kristillis-länsimaisista traditioista ja normeista on saavuttanut pisteen, jossa kansa on kyseenalaistamassa johtavien eliittien vision länsimaisten yhteiskuntien tulevaisuudesta. Laajamittaisen maahanmuuton jatkuminen, rahoitusmarkkinoiden säätelyn purku, arvoliberalismin korostaminen moraalikysymyksissä ja kansallisuusaatteen syrjäyttämän globalisaatioideologian voittokulku, eivät ole saaneet rivikansalaisten varauksetonta kannatusta Suomessakaan. Tyytymättömyys hallitsevien luokkien määrittelemiin yhteiskunnan suuntaviivoihin on kanavoitumassa protestiksi.
Maamme päättäjät ovat joutumassa samaan umpikujaan monien eurooppalaisten kollegoidensa kanssa. Menneiden vuosikymmenten valtapolitiikkaan kuulunut ylhäältä alaspäin sanelu ei enää tietoliikennetekniikan ajalla saa suomalaisia varauksetta poliittisten päättäjien visioiden taakse.
Yksi eniten kansalaisia ja poliitikkojen enemmistöä erottava kysymys on Suomen muuttaminen monikulttuuriseksi valtioksi. Tämän kehityksen edistäminen on ollut kahden viime vuosikymmenen aikana maamme lähes kaikkien poliittisten tahojen asialistalla.
Ylevät kansainvälisten järjestöjen julistukset ja globalisaation korostaminen eivät ole pystyneet häivyttämään suomalaisten kaipuuta kansalliseen identiteettiin sekä jaettuihin moraali- ja normikäsityksiin. Tämä on kasvattanut tilausta arvokonservatiiviselle ajattelulle, joka korostaa perhettä, länsimaista kulttuuriperimää ja pidättyväisyyttä moraalikysymyksissä.
Tämä taantumuksellisuudeksi kutsutun arvokonservatismin suosio Euroopan laajuisesti osoittaa 60-luvulla alkaneen länsimaiden sisäisen kulttuurivapaamielisyyden edenneen liian pitkälle ja vauhdilla, joka ei vastaa eurooppalaisten toiveita.
Euroopan liberaalimpien maiden Hollannin ja Tanskan siirtyminen kovaa oikeistolaista politiikkaa ajavien tahojen käsiin pitäisi toimia herätyskelloina suomalaisille päättäjille seurata kansalaisten tuntoja. Hallitsevien luokkien olisikin syytä vastata rohkeasti suomalaisten toiveisiin kulttuuris-sosiaalisesti eheästä Suomesta.
Julkaistu Pohjalaisessa 23.12 2010
