Vuosi 2008 käytettiin ympäri Eurooppaa, varsinkin Saksassa ja Ranskassa, Euroopan hullun vuoden 1968 muisteluun. 42 vuotta sitten yliopistoihin siirtyneet sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat aiheuttivat kuohuntaa ympäri Eurooppaa vallankumouksellisella vasemmistoradikalismillaan. He vaativat länsimaisten yhteiskuntien muuntamista tasa-arvoisemmaksi, solidaarisempaa asennoitumista kolmatta maailmaa kohtaan sekä vastustivat vanhempien ikäluokkien konservatiivista yhteiskuntakulttuuria.
Saivatko nämä 60-luvun paremman huomisen esitaistelijat jotain merkittävää aikaan? Vastaus tähän kysymykseen on myöntävä. Vuoden 68 radikaalit nimittäin aiheuttivat eurooppalaisen kulttuurin alasajon.
Euroopan konservatiiviset piirit ovat sysänneet monet maanosamme ongelmista 60-luvulla sosiaaliromantiikkaa ajaneiden vasemmistoradikaalien syyksi. Tämä on hyvin lähellä totuutta. Usein porvariperheistä yliopistoihin siirtyneet lapset elivät vanhempiensa sukupolven luomassa yltäkylläisyydessä. Tämä oli ilmeistä varsinkin entisessä Länsi-Saksassa maan "talousihmeen" aikoina. Yleinen elintason nousu ei kuitenkaan riittänyt 68-sukupolvelle. He halusivat kapinoida ja kaataa vallitsevan yhteiskuntakulttuurin ja luoda maailman, jossa kaikki ihmiset tanssivat käsi kädessä kohti parempaa huomista. He saivat näin aikaan katkoksen Euroopan tuhatvuotisen kristillis-länsimaisen kulttuurin jatkumossa kieltämällä sen ainutlaatuisuuden.
60-lukulaiset uskoivat vakavasti utopistiseen haavemaailmaan, jonka luomisesta saamme maksaa nyt kallista hintaa mm. monikulttuurisen kokeilun ja kehitysapukaaoksen myötä.
68-sukupolven aikaansaama kristillisen moraalin katoaminen sekä länsimaisen identiteettimme hämärtyminen ei saanut mitään hyvää aikaan Euroopassa, eikä liioin muualla maailmassa. Se sitä vastoin rohkaisi kehitys- ja kommunistimaiden diktaattoreja sortamaan kansoja yhä kovemmin, sillä kulttuurirelativismin nimissä emme enää saaneet arvostella paikallisia tapoja. Eurooppalaisten oli ymmärrettävä sikäläiset "olosuhteet". Tämä kävi varsinkin toteen monien meille tuttujen vasemmistovaikuttajien marssiessa nuoruuden päivinään massamurhaajien kuten Ho Chin Minhin, Maon sekä Che Guevaran puolesta.
60-lukulaiset kunnostautuivat myös ns. monikulttuurisen yhteiskunnan kehittämisessä Länsi-Euroopan alkaessa rekrytoida työvoimaa toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Afrikasta. He näkivät käymistilassa olevat islamilaiset kulttuurit yhteensopivina kristilliseen kulttuuriimme. Tämän erehdyksen hintaa maksamme tänään vakavina kotouttamisongelmina eri puolella Eurooppaa.
Euroopassa on kasvamassa nuori eurooppalaisten sukupolvi, joka ensimmäistä kertaa moneen vuosikymmeneen suhtautuu ylpeydellä eurooppalaiseen identiteettimme. Tämä on näkynyt mm. Itävallan, Hollannin, Tanskan sekä myös Suomen kansallismielisten puolueiden korkeana nuorisokannatuksena. Nykyiset nuoret sukupolvet eivät ole vain korostetun liberaaleja maailmankansalaisia. Yhä kasvava osuus maanosamme nuorista ei halua nähdä Euroopan islamisoituvan eikä tuhatvuotisten länsimaisten saavutustemme häviävän. Euroopan hellenistis-kristillis-humanistisperäisen kulttuurin pelastajiksi näyttääkin nousevan maanosamme nuorempi polvi eivät katkerat vanhat miehet.
Julkaistu Pohjalaisessa 16.3 2010
Saivatko nämä 60-luvun paremman huomisen esitaistelijat jotain merkittävää aikaan? Vastaus tähän kysymykseen on myöntävä. Vuoden 68 radikaalit nimittäin aiheuttivat eurooppalaisen kulttuurin alasajon.
Euroopan konservatiiviset piirit ovat sysänneet monet maanosamme ongelmista 60-luvulla sosiaaliromantiikkaa ajaneiden vasemmistoradikaalien syyksi. Tämä on hyvin lähellä totuutta. Usein porvariperheistä yliopistoihin siirtyneet lapset elivät vanhempiensa sukupolven luomassa yltäkylläisyydessä. Tämä oli ilmeistä varsinkin entisessä Länsi-Saksassa maan "talousihmeen" aikoina. Yleinen elintason nousu ei kuitenkaan riittänyt 68-sukupolvelle. He halusivat kapinoida ja kaataa vallitsevan yhteiskuntakulttuurin ja luoda maailman, jossa kaikki ihmiset tanssivat käsi kädessä kohti parempaa huomista. He saivat näin aikaan katkoksen Euroopan tuhatvuotisen kristillis-länsimaisen kulttuurin jatkumossa kieltämällä sen ainutlaatuisuuden.
60-lukulaiset uskoivat vakavasti utopistiseen haavemaailmaan, jonka luomisesta saamme maksaa nyt kallista hintaa mm. monikulttuurisen kokeilun ja kehitysapukaaoksen myötä.
68-sukupolven aikaansaama kristillisen moraalin katoaminen sekä länsimaisen identiteettimme hämärtyminen ei saanut mitään hyvää aikaan Euroopassa, eikä liioin muualla maailmassa. Se sitä vastoin rohkaisi kehitys- ja kommunistimaiden diktaattoreja sortamaan kansoja yhä kovemmin, sillä kulttuurirelativismin nimissä emme enää saaneet arvostella paikallisia tapoja. Eurooppalaisten oli ymmärrettävä sikäläiset "olosuhteet". Tämä kävi varsinkin toteen monien meille tuttujen vasemmistovaikuttajien marssiessa nuoruuden päivinään massamurhaajien kuten Ho Chin Minhin, Maon sekä Che Guevaran puolesta.
60-lukulaiset kunnostautuivat myös ns. monikulttuurisen yhteiskunnan kehittämisessä Länsi-Euroopan alkaessa rekrytoida työvoimaa toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Afrikasta. He näkivät käymistilassa olevat islamilaiset kulttuurit yhteensopivina kristilliseen kulttuuriimme. Tämän erehdyksen hintaa maksamme tänään vakavina kotouttamisongelmina eri puolella Eurooppaa.
Euroopassa on kasvamassa nuori eurooppalaisten sukupolvi, joka ensimmäistä kertaa moneen vuosikymmeneen suhtautuu ylpeydellä eurooppalaiseen identiteettimme. Tämä on näkynyt mm. Itävallan, Hollannin, Tanskan sekä myös Suomen kansallismielisten puolueiden korkeana nuorisokannatuksena. Nykyiset nuoret sukupolvet eivät ole vain korostetun liberaaleja maailmankansalaisia. Yhä kasvava osuus maanosamme nuorista ei halua nähdä Euroopan islamisoituvan eikä tuhatvuotisten länsimaisten saavutustemme häviävän. Euroopan hellenistis-kristillis-humanistisperäisen kulttuurin pelastajiksi näyttääkin nousevan maanosamme nuorempi polvi eivät katkerat vanhat miehet.
Julkaistu Pohjalaisessa 16.3 2010
