Saksan ja Itävallan vaalit muuttivat Euroopan dynamiikkaa

Keväällä järjestetyissä Alankomaiden parlamenttivaaleissa ja Ranskan presidentinvaaleissa odotettua heikommat vaalitulokset kansallismielisille voimille saivat globalistit sekä Suomessa että maailmalla jo hihkumaan, että kansallismielinen käänne on Euroopassa loppunut. Nämä ilonkiljahdukset tapahtuivat siitä huolimatta, että Geert Wildersin Vapauspuolue nousi maaliskuussa Alankomaiden parlamentin toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja Marine Le Penin johtama Front National saavutti toukokuussa puolueen kaikkien aikojen parhaan tuloksen presidentinvaaleissa. 

Epäisänmaallisten globalistien hymy kuitenkin hyytyi syyskuussa, kun Saksan parlamenttiin nousi ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen kansallismielinen puolue. Vielä suurempi shokki juurettomille kosmopoliiteille olivat Itävallan lokakuun parlamenttivaalit, jossa kansallismielinen FPÖ saavutti 26 % murskavoiton. Toisin kuin Saksassa, Itävallassa konservatiivit ovat aloittaneet hallitusneuvottelut FPÖ:n kanssa. On odotettavissa, että Itävaltaan muodostetaan kova oikeistohallitus, joka tulee vastustamaan Brysselin-Merkelin avointa maahanmuuttolinjaa ja Macronin unelmoimaa Eurostoliittoa. Kansainvälispoliittisesti Itävallan arvellaan lähentyvän Visegrad-maita, jolloin EU:n sisälle muodostuisi ”Itävalta-Unkarin” kansallismielinen blokki EU-globalismia vastaan. 

Suomi on ollut koko EU-jäsenyysaikansa tahdoton puudeli, jolle käyvät jäsenmaiden ja komission välisissä neuvotteluissa kaikista huonoimmatkin kompromissit. Lisäksi Suomi on ainoana pohjoismaana tunkenut väkisin EU:n ytimiin, joka on osaltaan johtanut siihen, että Suomi on kaikilla talouden mittareilla pohjoismaiden peränpitäjänä. Suomen on otettava itsekunnioituksensa takaisin EU-politiikassa ja asetettava kansallinen etu edelle. Itävallan esimerkki osoittaa, että pienikin EU-maa voi antaa ison panoksen Euroopan asioihin, jos se on aktiivinen ja suvereeni toimija.

Saksan vaalit mullistus

Saksan liittopäivävaaleissa kansallismielinen Vaihtoehto Saksalle (AFD) sai 13 % ääniosuudellaan vahvan edustuksen liittopäiville. Puolue on tämän tuloksen myötä liittopäivien kolmanneksi suurin puolue. AFD:n vaalituloksen historiallisuutta alleviivaa se, että toisen maailmansodan jälkeen ei Saksan parlamentissa ole aiemmin ollut edustettuna oikeistokonservatiivista puoluetta. Saksa on siis siirtymässä askeleen "normaaliuden" suuntaan, sillä naapurimaissa Sveitsissä, Tanskassa, Belgiassa, Alankomaissa ja Itävallassa on jo viimeistään 1990-luvulta lähtien ollut parlamenteissa vahvoja kansallismielisiä puolueita edustettuna.

AFD:n vahvan vaalituloksen taustalla on kiistämättä liittokansleri Angela Merkelin harkitsematon päätös vuonna 2015 päästää miljoona turvapaikanhakijaa Saksaan, joka heijastui myös Suomeen toissa vuonna 30 000 turvapaikanhakijana. Merkelin puheenjohtajuuskauden aikana kristillisdemokraatit ovat myös monissa arvokysymyksissä lähentyneet sosiaalidemokraatteja ja hyljänneet klassisen saksalaisen konservatismin, mikä osaltaan satoi AFD:n laariin. 

Saksa on taloudellisen voimansa myötä ylivoimaisesti voimakkain EU-maa tällä hetkellä. Euroopan todellinen uusi nousu ei voi näin onnistua ilman vahvaa ja itsenäistä Saksaa, joka ei ota käskyjä vastaan Brysselin byrokraateilta. Erityisen vaarallisia Euroopan tulevaisuudelle ovat EU-komission suunnitelmat lisätä tuntuvasti taloudellista yhteisvastuuta euroalueella. AFD on ainoa vastavoima Saksassa maan eliittien projektille luoda EU:sta liittovaltio. Perussuomalaisten ja muiden eurooppalaisten isänmaallisten puolueiden on siis syytä toivottaa AFD:lle parhainta menestystä liittopäiville.

Perussuomalaiset kohti uutta aikaa

Perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen tapahtunut ps-eduskuntaryhmän hajoaminen oli ennennäkemätön tapahtuma itsenäisen Suomen poliittisessa historiassa. Koskaan ennen ei ole näin ison eduskuntaryhmän jäsenistä puolet päättänyt jättää poliittista kotiinsa lyhytnäköisen poliittisen ahneuden takia. Soinilais-terholaisilla perussuomalaisilla ei ollut aikomustakaan hyväksyä sitä skenaariota, jossa vanhan puolue-eliitin suosikkia ei valittaisi puolueen pj:ksi, jolloin koko ps-ministerikatraan hillotolpat lipeisivät kieleltä. Soinin ja hänen poppoonsa demokratiakäsitys ei yksinkertaisesti kestänyt sitä, että yli 900 suvereenia puolueen jäsentä saisi valita puheenjohtajansa pienen eliitin ohjailusta riippumatta. 

Koska Jussi Halla-ahon pj-valinnan myötä Soinin vaikutus ps:n linjaan olisi mitätöitynyt, yritti Soini eduskuntaryhmän hajottamisoperaatiolla viedä ps:n kaaokseen. Tässä hän kuitenkin epäonnistui surkeasti ja tuleekin ikuisesti jäämään aikakirjoihin Suomen poliittisen historian yhtenä pahimmista takinkääntäjistä. Petturin tie tulee olemaan varsin lyhyt, sillä kaikki 19 loikkaria ovat nyt pilanneet poliittisen tulevaisuutensa. Soinihan tosin ei välitä tästä enää lainkaan, koska hänelle on palkkiovirka tiedossa ministerikauden jälkeen todennäköisesti Suomen suurlähettiläänä Lontoossa. On myös mahdollista, että ministereistä Niinistö ja eräät erityisavustajat+valtiosihteeri saavat tämän vaalikauden jälkeen palkintovirat valtiollisista, puolivaltiollisista tai poliittisia puolueita lähellä olevista instansseista. Selvälle enemmistölle Soinin hillotolpparyhmän jäsenistä huhtikuu 2019 taas tulee tarkoittamaan heidän poliittisten uriensa vääjäämätöntä loppua.

Perussuomalaisilla on Halla-ahon, Huhtasaaren, Hakkaraisen ja Eerolan johdolla aito mahdollisuus nousta vahvaksi 20-30 % kannatustason omaavaksi moderniksi kansallismieliseksi puolueeksi. Tämä ei tarkoita sitä, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaaliminen talous- ja sosiaalipolitiikassa tai mm. sote-uudistusteema jäisi politiikassa taka-alalle. Perussuomalaisilla on jatkossa oltava Soinin pj-kaudesta poiketen uskottavat vastaukset kaikkiin politiikkateemoihin. Enää ei riitä se, että puolueen politiikkaa ohjaa yhden henkilön vitsit ja perustelemattomat aivoitukset. Ps:n profiilikysymyksissä, eli maahanmuutto- ja Eurooppa-politiikassa, puolueen taas on otettava selvästi jykevämpi ote. Tavoitteen on oltava etenkin Suomen identiteetin ja kulttuurin vaarantavan ulkoeurooppalaisen maahanmuuton dramaattinen vähentäminen ja turmiollisen monikulttuurisuuspolitiikan lopettaminen Suomessa. Valtiollisen suvereniteetin ja tehokkaan talouspolitiikan kuristavista EU- ja eurojäsenyyksistä taas olisi päästävä pidemmälle aikavälillä eroon. Lyhemmällä aikavälillä Suomen olisi lopetettava EU:ssa itsensä nöyryyttäminen hyväuskoisena mallioppilaana ja otettava mallia mm. Tanskasta ja Ruotsista, jotka ajavat paljon itsellisempää EU-politiikkaa.

Suomi vedenjakajalla

Ps:n puheenjohtajavaalit on ehkä ratkaisevin poliittinen tapahtuma, mitä Suomessa on tapahtunut euroalueeseen liittymisen jälkeen. Käynnissä olevassa pj-kampanjassa on tietynlainen analogia USA:n 2016 presidentinvaalien kanssa. Suomessa USA:n tapaan koko poliittinen ja media-eliitti on ryhmittynyt kansallismielistä aitoa muutosta edustavaa ps:n pj-ehdokasta vastaan, eikä kaihda keinoja tämän nitistämiseksi. Toinen yhtäläisyyskohta on ps:n puolue-eliitin voimakas vastarinta Jussia vastaan pelottelukampanjalla ja vaihtoehtoisilla faktoilla. USA:ssakin hillotolpista nautiskeleva republikaanijohto jatkuvasti heitti kapuloita Trumpin rattaisiin, sillä Trump kyseenalaisti monia puoluejohdon teemapainotuksia, eikä kaihtanut tuoda esiin republikaanien tekemiä virheitä valta-asemassa.

Viimeisten kahden vuoden aikana Suomen EU-politiikka ei ole valitettavasti muuttunut lähes lainkaan. Heti vaalikauden alussa ps joutui hyväksymään Kreikan kolmannan tukipaketin, Suomi on Maltan ohella ainoa EU-maa, joka totettaa turvapaikanhakijoiden sisäisten siirtojen kiintiön täysimääräisesti, Suomi on cheerleader EU:n yhteisen puolustuksen rakentamisessa, Suomi tukee EU:n syyttäjävirastoa ym. Ps:n vaikutus Suomen EU-politiikkaan 2015-2017 välillä ei ole siis ollut läheskään riittävä.

Maahanmuuttopolitiikan osalta ongelma on se, että kahden hallitusvuoden kuluessa Suomen turvapaikkapolitiikka on jäänyt pohjoismaiden löysimmäksi perheenyhdistämisten, oleskelulupien ja rajakäytäntöjen suhteen. On hyvät syyt epäillä, onko niillä ps-toimijoilla, jotka ovat 2015-2017 välillä neuvotelleet näistä asioista, kykyä saada mitään aitoa muutosta aikaan Suomen turvapaikkakäytäntöihin kasvaneen terrorivaaran takia. 

On ollut erittäin harmillista huomata puoluejohdon suosikkia ps:n pj:ksi kannattavien ryhtyneen käyttämään ns. vaihtoehtoisia faktoja ehdokkaansa tukemisessa. He ovat väittäneet Jussin haluavan johtaa puoluetta Brysselistä (meppi ei asu Brysselissä). Lisäksi Jussin valinta kuulemma johtaisi hallituskriisiin, vaikka tämä ei ole minkään osapuolen pyrkimyksenä. Viimeisin vaihtoehtoinen fakta on puhuminen puolueen hajottajista. Onko se todella puolueen hajottamista, jos haluaa ps:n pitävän kiinni hallituksessa erityisesti maahanmuutto-ja EU-kritiikistä ja on pettynyt liikkeen aatteen hämärtymiseen, kun ps on hallituksessa tehnyt muodonmuutoksen maltilliseksi yhteistyöpuolueeksi?

Mikäli ps haluaa aidosti tehdä uuden alun puolueena siirtymällä kohti modernia kansallismielisyyttä, on tähän vaikeaa yhdistää Soinin jatkaminen hallituksessa vanhana isäntänä raskaimmalla ministerisalkulla. Juuri Soiniin henkilöityy ps:n maltillinen yhteistyöpolitiikka ja osittain väärä teemojen painotus kahtena ensimmäisenä hallitusvuonna, jotka olivat keskeisimmät syyt ps:n kuntavaaliromahdukseen. Ps:n olisi vaihdettava moodia ja esitettävä Suomelle selkeä tiekartta hallittuun eroon sekä EU:sta että eurosta ja vakuutettava suomalaiset tämän linjan oikeutuksesta. Hallituksessa ps:n pitäisi myös vaikuttaa siten, että turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma toteutettaisiin kokonaisuudessaan. Tällöin etenkin oleskelulupa-, perheenyhdistämis- ja rajakäytännöt asetettaisiin muiden pohjoismaiden tasolle. Ylläolevat tavoitteet on mahdollista saavuttaa vain, jos Jussi valitaan Jyväskylässä perussuomalaisten puheenjohtajaksi.

Euroopan viimeinen tilaisuus

Kommunistisen järjestelmän romahdettua Itä-Euroopassa 1990-luvun alussa tunnettu yhdysvaltainen John Hopkins yliopiston tutkija Francis Fukuyama julkaisi teesinsä historian lopusta. Reaalisosialismin hävittyä kylmän sodan oli maailma Fukuyaman näkemyksen mukaan menossa kohti historiansa päätepistettä liberaalidemokratian siivittämänä. Vaihtoehdon tälle kehitysoptimistiselle tulevaisuudenkuvalle esitti 1990-luvulla niin ikään amerikkalainen Harvardin yliopiston tutkija Samuel P. Huntington. Huntington näki kapitalistisen lännen ja kommunistisen idän vastakkainasettelun korvautuvan eri sivilisaatioiden välisenä kamppailuna. Erityisesti hän kiinnitti huomiota islamilaisen sivilisaation moniin konflikteihin tämän sivilisaation raja-alueilla, niin Euroopassa kuin Aasiassa. Huntingtonin näkemys sivilisaatioiden välisestä väistämättömästä konfliktista on saanut paljon arvostelua osakseen erityisesti suvaitsevaisuuteen ja monikulttuurisuuteen vannovien taholta. Siitä tosiasiasta ei kuitenkaan pitäisi olla erimielisyyttä, että Huntington oli huomattavasti Fukuyamaa tarkkanäköisempi arvioissaan kylmän sodan jälkeisen maailman kehityskulusta. 

Revansistinen Venäjä, autoritäärinen Kiina ja islamisoituva Turkki ovat näkyvimpiä todisteita siitä, etteivät kaikki maailman maat halua lähestyä länsimaalaistyylistä yhteiskuntaa, vaan pitäytyvät omissa kansallisissa normeissaan ja arvoissaan. Yksinapainen USA:n johtama maailma onkin korvautumassa moninapaisella maailmanjärjestyksellä, jossa itsevaltaiset hallintomallit haastavat demokraattisen universalismin. Kulttuurien yhteensulautumisen mahdottomuuden on myös osoittanut massiivinen maahanmuutto Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Euroopan entisten siirtomaiden itsenäistyttyä Aasiassa, Afrikassa ja Amerikoissa nämä maat alkoivat pian sen jälkeen lähettää kansalaisiaan entisiin emämaihin siirtolaisina. Näin syntyivät pysyvät siirtolaisyhteisöt Euroopan perinteisiin siirtomaavaltoihin Alankomaihin, Belgiaan, Britanniaan ja Ranskaan. Näihin ja muihinkin Länsi-Euroopan maihin ei-eurooppalainen maahanmuutto alkoi myös lisääntyä vierastyövoiman värväämisen myötä 1950-luvulta lähtien. Vaikka vierastyövoiman rekrytointi loppui maailman suureen öljykriisiin 1970-luvun alussa, on maahanmuutto Euroopan ulkopuolisista maista jatkunut katkeamattomana tähän päivään asti perheenyhdistämisen, turvapaikanhaun ja sosiaalisen siirtolaisuuden muodoissa. Tämä historiallisesti täysin vieras ja ennennäkemätön vieraiden kulttuurien tulo Eurooppaan ei ole johtanut monikulttuuriseen unelmaan, vaan valtaviin julkisiin kustannuksiin, rikollisuuslukujen räjähtämiseen ja maan lakien ulkopuolella operoiviin ulkomaalaisghettoihin. Yleiseksi uhkakuvaksi on monien eurooppalaisten mielissä noussut myös useiden maahanmuuttajien tunnustaman islamin leviäminen, jonka pelätään johtavan koko Euroopan islamisoitumiseen. 

Globalisoitunut maailmantalous on toisaalta johtanut valtavaan elintasoloikkaan ja köyhyyden vähentymiseen etenkin osassa Aasiaa, hinnaltaan huokeiden kulutustavaroiden ja palveluiden tarjonnan räjähdysmäiseen kasvuun länsimaissa ja uusien työtilaisuuksien tarjoutumiseen erityisosaajille arvoketjujaan globaalisti ketjuttaneiden yritysten leivissä. Samaan aikaan länsimaiden keskiluokka on kuitenkin saanut kokea globalisaation vanavedessä palkkojensa stagnaation ja valmistavan teollisuuden työpaikkojen joukkopaon kaukomaille. Kehityksessä kohti globalisoituneempaa maailmaa iso rooli on ollut erimuotoisilla kansainvälistä integraatiota edistävillä järjestöillä, kuten IMF:llä, Maailmanpankilla, YK:lla ja Euroopan unionilla. Erityisesti Euroopan unioni on nähty malliesimerkkinä onnistuneesta kansainvälisestä integraatiosta, jossa oman kansallisen suvereniteetin luovuttaminen yhteisesti tunnustetuille kansainvälisille toimielimille johtaa positiiviseen yhteistyöhön valtioiden välillä. EU on tosiasiassa kuitenkin ollut aina transatlanttisten eliittien projekti, jossa eurooppalaisten kansojen mielipidettä ei ole haluttu tai uskallettu kysyä. Tämä on tullut esiin monissa EU-perussopimusäänestyksissä vuosien varrella, jossa EU-eliitin toiveet vallan keskittämisestä Brysseliin on ensiksi tyrmätty kansanäänestyksissä, mutta kansan mielipiteestä välittämättä integraatiota on viety voimakkaasti eteenpäin. Maa on kuitenkin pettämässä EU:n alta, sillä eurokriisi, Euroopan turvapaikanhakijakriisi ja Britannian lähteminen Euroopan unionista ovat kukin vakavalla tavalla murentaneet EU:n olemassaolon oikeutusta. Kysymys ei olekaan enää hajoaako EU, vaan milloin EU hajoaa. 

Globalisaatio massiivisina ihmisvirtoina, työpaikkojen menetyksinä ja kansallisten kulttuurien hämärtymisenä on tämän ajan megatrendeistä se, joka on eniten myötävaikuttanut eurooppalaisen kansallismielisyyden renessanssiin. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelta lähtien eurooppalaiset kansallismieliset puolueet ovat vakiinnuttaneet asemansa Länsi-Euroopan puoluekentällä. Erityisinä pioneereina tältä saralta voidaan mainita Itävallan vapauspuolue (FPÖ) ja Ranskan kansallinen rintama (FN). Kyseiset puolueet saavuttivat jo 1980-1990-lukujen taitteessa suuria vaalivoittoja kyseenalaistamalla massiivisen ulkoeurooppalaisen maahanmuuton oikeutuksen. FPÖ:n vaalimenestys Itävallassa johti aina hallitusvastuuseen asti vuosituhannen alussa maan konservatiivipuolueen kanssa, jota seurasi EU-maiden surullisenkuuluisa boikotti Itävallan hallitusta kohtaan. Ranskan kansallisen rintaman ensimmäinen maailmanlaajuista huomiota aiheuttanut jymymenestys oli puolueen perustajan Jean-Marie Le Penin yltäminen vuonna 2002 maan presidentinvaalien toiselle kierrokselle Jacques Chiracia vastaan.Vuoden 2014 eurovaaleissa kahdessa isossa EU-maassa Britanniassa ja Ranskassa suosituimmaksi puolueeksi valittiin kansallismieliset Britannian itsenäisyyspuolue (UKIP) ja FN. Myös Tanskassa Tanskan kansanpuolue (DF) oli eurovaaleissa suurin puolue yli 20 % kannatuksella. Eurovaalien jälkeisen vajaan kolmen vuoden aikana kansallismielinen vyöry on edennyt Euroopassa yhä lisää mm. Ranskan, Saksan, Itävallan ja Italian paikallisvaaleissa. Tämä kehitys kulminoitui kevään 2016 EU-kansanäänestykseen Britanniassa, jossa kansa äänesti EU-eron puolesta huolimatta globalistisen eliitin massiivisesta propagandasodasta Brexitiä vastaan. Brexitin mahdollisti erityisesti UKIP:n pitkäaikaisen puheenjohtajan Nigel Faragen pyyteetön yli kahden vuosikymmenen työ maansa irrottamiseksi EU:n kahleista. Pian järjestettävissä Alankomaiden ja Saksan parlamenttivaaleissa on odotettavissa, että isänmaalliset Alankomaiden vapauspuolue (PVV) ja Vaihtoehto Saksalle (AFD) saavuttavat historiansa parhaat tulokset. FN:n Marine Le Penin odotetaan myös pärjäävän erittäin hyvin Ranskan presidentinvaaleissa ensi toukokuussa. Le Penin valinta Ranskan presidentiksi sinetöisi EU:n pikaisen siirtymisen historian tunkiolle. 

Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi marraskuun 2016 vaaleissa antaa uutta pontta Euroopan patriooteille voimainkoetuksessa globalististen toimijoiden kanssa. Trumpin kampanjan vahva isänmaallinen paatos ja Amerikan edun laittamisen kaiken tehdyn politiikan lähtökohdaksi muistuttaa paljon eurooppalaisten kansallismielisten puolueiden agendaa. Trumpia vastustavassa kampanjassa näkyi sama monikulttuurisglobalistinen koalitio, joka Euroopassakin taistelee isänmaallisia voimia vastaan. Tämä järjestelmäpuolueista, kirkoista, valtamediasta, työmarkkinajärjestöistä, investointipankeista, suuryrityksistä ja erilaisista aktivistiliikkeistä koostuva blokki on jokaisessa Euroopan maassa aktivoitunut kansallisystävällisen politiikan torjumiseksi. Tällaisen vastarinnan edessä Euroopan kansallismielisillä liikkeillä on toiminnassaan äärimmäisen suuri vastuu. He eivät kamppaile vain kyseistä globalistista yhteenliittymää vastaan, vaan he kantavat harteillaan koko eurooppalaisen sivilisaation tulevaisuutta. Euroopassa nyt puhaltava kansallismielinen tuuli on vanhan mantereen viimeinen tilaisuus ottaa kohtalo omiin käsiinsä ja irtautua globalistisesta ideologiasta, joka on ajamassa maanosaa sosiaaliseen ja kulttuuriseen kaaokseen. Jos Euroopan isänmaallinen rintama häviää tämän taistelun, tulee esirippu laskeutumaan pysyvästi Euroopan mantereelle.

Kirjoitus julkaistu Rahvas-lehdessä 1/2017

Perussuomalaiset tarvitsevat puheenjohtajan vaihdoksen

Perussuomalaiset on vajaan 2 vuoden hallitusvastuunsa myötä romahtanut kannatuksessa 8-10 % luokkaan. Puolue on tätä nykyä kannatukseltaan Länsi-Euroopan heikoimpia kansallismielisiä puolueita. On selvää, että hallitusvastuussa jokaisen puolueen kannatus laskee, mutta ps:n kannatuksen täydellinen romahdus on osoitus perustavanlaatuisimmista ongelmista. Keskeisin syy perussuomalaisten kannatuskatoon on täysin vääränlainen asemoituminen hallituksessa maltilliseksi yhteistyöpuolueeksi, joka orjallisesti noudattaa hallitusohjelmaa ja kaikin tavoin välttää ärsyttämästä hallituskumppaneita. Toinen kardinaalivirhe ps:n hallitustaipaleella on ollut puolueen äänestäjille vähemmän merkityksellisiin asioihin juuttuminen maahanmuutto- ja EU-politiikan kustannuksella. Eläkeläisten asumistuen leikkaamisen perumisen ja eläkearmahduksen kaltaisten asioiden läpiviemiseen on ps käyttänyt huomattavaa poliittista pääomaa hallituksessa samalla, kun Suomella on yhä pohjoismaiden löysin turvapaikkapolitiikka ja EU-politiikka ei ole muuttunut edelliseen hallitukseen nähden lainkaan.  Ps:n EU-politiikan haaksirikosta voi parhaiten nostaa esimerkiksi hallituksen surullisenkuuluisan päätöksen kesällä 2015 myöntää Kreikalle kolmannen tukipaketin ps:n siunauksella. 

Ylivoimaisesti suurimman vastuun ps:n hallituksessa pärjäämisestä kantaa puolueen pj. Timo Soini. Menemättä syvemmälle Soinin henkilökohtaisiin teemapainotuksiin hallituksessa on mielenkiintoista arvioida hänen ulkopoliittista visiota ja toimintaa ulkoministerinä. Erityisesti tarkastelemalla Soinin antamaa puhetta Ankarassa ja Wall Street Journalin haastattelua voidaan sukeltaa sisään Soinin ulkopoliittiseen ajatteluun.

Soini piti viime viikolla puheen Ankarassa, joka herätti Suomessakin laajalti huomiota. Puheessaan Soini positioi Suomen Turkin ehdottomaksi ystäväksi ja näki kummankin maan jakavan yhteiset demokraattiset arvot. Turkki ja EU hyötyvät myös Soinin mukaan Turkin EU-jäsenyysneuvotteluista. Liioittelematta voidaan sanoa, että Soinin antamat lausunnot Turkissa olivat todella ihmeellisiä ja täysin vastoin ps:n kriittistä Turkki-linjaa. Soini tuli puheessaan tietoisesti suitsuttaneeksi Turkin islamistipresidentti Erdoganin hallintoa, joka on luomassa Turkista uutta Ottomaanien valtakuntaa, jossa islam määrittää turkkilaisen yhteiskunnan kaikki normit ja arvot. 

Soini väitti tänään julkaistussa Wall Street Journalin haastattelussa, että Trump tulee sovittamaan agendansa virkaanastujaisten jälkeen vallitsevaan konsensukseen. Tosiasiassa ei voida pitää mitenkään varmana sitä, että Trump tulee taipumaan päämäärissään etenkin koskien siirtolaisuutta, vapaakauppaa ja ulkopolitiikkaa. Soinin mukautuminen muiden puolueiden agendaan ei millään muotoa toimi ennakkotapauksena muiden populististen poliitikkojen toiminnalle vallan asemassa. Wall Street Journalin antamat kehut Soinin maltillisuudesta herättävät taas kysymyksen, mitä virkaa yleensä on perussuomalaisella ulkoministerillä, jos hän vain toistelee eliitin agendaa? Ei se, että valtioneuvosto yhdessä presidentin kanssa määrittää ulkopolitiikan suuret linjat, välttämättä tarvitse johtaa ulkoministerin vaikenemiseen kaikista omista painotuksistaan ulkopolitiikassa. 

Konservatiivinen kansallismielisyys ja common sense-politiikka tulee länsimaissa voittamaan kansainväliseen liberalismiin ja globalisaatioon perustuvan eliittien yhteiskuntamallin, joka on aiheuttanut länsimaiden kulttuurisen rapautumisen, hallitsemattoman maahanmuuton, haitallisen EU-integraation ja keskiluokan sosioekonomisen aseman heikentymisen. Trumpin valinta USA:n presidentiksi ja Brexit olivat vasta alku kehityksessä, joka tulee kaatamaan eliittien viime vuosikymmeniä rakentaman vaarallisen yhteiskuntakokeilun. 

Perussuomalaisilla on aito tilaisuus Jyväskylän puoluekokouksen puheenjohtavalinnan myötä siirtyä modernin kansallismielisyyden tielle ja torjua orastava kehitys kohti maltillista yhteistyöpuoluetta/arvokasta valtionhoitajapuoluetta. PS kaipaa kovasti uusia teemapainotuksia sen sijaan, että kaikki tarmo puolueessa asetettaisiin sosiaalipopulististen päämäärien edistämiseen. Jää nähtäväksi, onko ps:stä aidoksi kansallismieliseksi vaihtoehdoksi, vai taantuuko se sosiaalipopulistiseksi pienpuolueeksi.