Ensimmäisen maailmansodan loppuratkaisu

Ensimmäinen maailmansota on jäänyt konfliktina enemmän kuolonuhreja vaatineen ja sotana laajemman toisen maailmansodan varjoon. Ensimmäinen maailmansota teki lopun Euroopasta sellaisena kuin se oli ollut Napoleonin sodista lähtien, sillä sodan seurauksena mahtavat keisarikunnat kaatuivat Saksassa, Itävalta-Unkarissa ja Venäjällä. Dynastioiden Euroopasta siirryttiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurten kansanjoukkojen valtakauteen. Kuluvan vuoden marraskuussa vietämme tämän suuren konfliktin päättymisen satavuotispäivää. On siis hyvä palauttaa mieliin, miten ensimmäinen maailmansota saavutti loppuratkaisunsa ja mitkä rauhan seuraukset olivat.

Euroopan suurvallat Britannia, Ranska, Italia, Itävalta-Unkari, Saksa ja Venäjä olivat hallinneet maailman kohtaloa suvereenisti koko 1800-luvun USA:n toimiessa vielä tarkkailijana suurvaltapolitiikassa. 1870-luvun lähtien Länsi-Euroopan maat lähtivät kilpajuoksuun Afrikasta, joka oli siihen asti ollut ainoa manner, jota ei oltu asetettu eurooppalaisen siirtomaavallan alle. Tämä imperialismiksi kutsuttu ilmiö yhdessä yleisen kehitysuskon ohella sai eurooppalaiset tuntemaan itsensä voittamattomiksi. 1900-luvun koittaessa myrskypilvet alkoivat kuitenkin vaivihkaa kertyä Euroopan ylle.

Euroopassa oli muodostunut kaksi liittojärjestelmää, jossa ympärysvallat Britannia, Ranska ja Venäjä olivat liittosuhteessa Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian keskusvaltoja vastaan. Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Franz Ferdinandin murha Sarajevossa kesäkuussa 1914 laukaisi mantereen laajuisen diplomaattisen kriisin, joka johti yleiseurooppalaisen sodan syttymiseen Itävalta-Unkarin marssittaessa armeijansa Serbiaan. Britannian sodanjulistuksen ratkaisi Saksan marssi puolueettoman Belgian läpi Ranskaan. Italia jäi vielä 1914 konfliktin ulkopuolelle, vaikka oli virallisesti liittosuhteessa Itävalta-Unkarin ja Saksan kanssa.

Saksan tavoite nopeasta voitosta Ranskaa vastaan ei toteutunut vuoden 1914 kesällä ranskalaisten, belgialaisten ja brittien odottamattoman kovan vastarinnan ja Venäjän armeijan nopean mobilisaation vuoksi. Saksa myös joutui hajauttamaan joukkojaan Itävalta-Unkarin heikon sotilaallisen iskukyvyn takia. Länsirintamalla sota juuttui aina vuoteen asti 1918 asemasodaksi. Verdunin ja Sommen kaltaiset lukemattomia kuolonuhreja vaatineet suurtaistelut eivät saaneet ratkaisua aikaan tällä rintamaosiolla. Sama toistui Italian loikattua ympärysvaltojen puolelle 1915 ja yrittäessään Itävalta-Unkarin nujertamista. Italian ja kaksoismonarkian vastainen rintama juuttui vuosikausiksi näiden maiden rajaseuduilla käytyihin taisteluihin. Itä- ja Kaakkois-Euroopassa rintama oli liikkuvampi. Täällä keskusvallat Saksa-johtoisesti pystyivät lyömään Romanian ja Serbian sekä miehittämään isoja alueita Venäjältä. Turkki liittyi loppuvuonna 1914 keskusvaltojen puolelle, mutta yhteistoiminta Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa sotilaallisissa operaatioissa jäi koko sodan ajaksi vähäiseksi.

Vuoden 1918 keväällä maailmansota läheni loppuratkaisuaan. USA oli edellisenä vuonna liittynyt sotaan kotimaisen paineen ja Saksan rajoittamattoman sukellusvenesodan takia. Saksa ja sen liittolaiset olivat maaliskuussa 1918 Brest-Litovskissa solmineet rauhan Venäjällä edellisenä vuonna vallan kaapanneiden bolsevikkien kanssa. Venäjä joutui rauhanteossa luopumaan muun muassa Baltian maista, Puolasta ja Suomesta. Saksa pystyi itärintaman rauhoittamisen jälkeen keskittämään länsirintamalle 60 uutta divisioonaa. Näin Saksan armeija nousi numeerisesti länsiliittoutuneiden joukkoja suuremmaksi. Ympärysvaltojen sotilaallinen johto olikin varma, että Saksan suurhyökkäys voisi käynnistyä hetkenä minä hyvänsä.

Saksan suuren keväthyökkäyksen käynnisti 21.3.1918 Operaatio Michael. Valtavan tykistökeskityksen jälkeen Saksan erikoisjoukot Stosstruppenit lähtivät etenemään ja mursivat ranskalaisten ja englantilaisten rintaman monessa kohtaa. Saksan keisari Wilhelm II oli euforisessa mielentilassa armeijansa ensimmäisistä voitoista ja määräsi valtakunnassaan vietettäväksi ylimääräisen lomapäivän. Myös Saksan korkeimassa sotilasjohdossa kenraalisotamarsalkka Hinderburg ja päämajoitusmestari kenraali Ludendorff olivat operaatio Michaelin ensimenestysten jälkeen jo varmoja siitä, että lopullinen voitto on lähellä.

Akuutin kriisin torjumiseksi länsiliittoutuneet päättivät keskittää kaikkien sotavoimiensa komennon ranskalaisen kenraali Fochin käsiin, joka oli tunnettu periksi antamattomasta asenteestaan. Ranskalaisten ja englantilaisten koveneva puolustus lopulta amerikkalaisten tukemana onnistui kesällä 1918 leikkaamaan terän Saksan hyökkäykseltä. Saksa ei kyennyt vuosien 1914 toisintona etenemään kuin Marne-joelle asti, johon länsiliittoutuneet lopullisesti pysäyttivät etenevät saksalaiset hyökkäyskiilat. Saksa oli kärsinyt suurhyökkäyksensä alettua suuria henkilö- ja materiaalisia tappioita, joita se ei kyennyt mitenkään korvaamaan. Ympärysvaltojen asema taas vahvistui viikko viikolta Amerikasta Eurooppaan saapuvien sotilaiden ja kaluston myötä.

Elokuussa 1918 länsiliittoutuneet aloittivat vastahyökkäyksen, joka hitaasti mutta varmasti työnsi Saksan armeijan taaksepäin kohti Saksan valtakunnan rajaa. Saksan sodanjohdossa alkoi jatkuvien vastoinkäymisten johdosta syyskuussa 1918 kypsyä ajatus rauhan anomisesta USA:n presidentti Woodrow Wilsonin samana vuonna esittämän 14 kohdan rauhanesityksen pohjalta. Saksan tuskaa lisäsi sen tärkeimpien liittolaisten Itävalta-Unkarin ja Turkin edessä häämöttävä sotilaallinen romahdus. Lisätäkseen Saksan mahdollisuuksia edulliseen rauhaan marsalkka Hindenburg painosti marraskuun alussa 1918 Wilhelm II:n luopumaan keisarin kruunustaan ja lähtemään maanpakoon Alankomaihin. Aseet sammuivat vihdoin länsirintamalla aseleposopimuksen mukaisesti 11.11.1918 klo 11.

Marraskuun 1918 aseleposopimuksen aikaan Saksan johdossa olleet toiveet reilusta rauhasta eivät tulleen toteen 1919 solmitussa Versaillesin rauhansopimuksessa, jossa Saksalle saneltiin tyrmäävät rauhanehdot. Saksa menetti Ranskalle Elsass-Lothringenin alueen, isoja alueita Puolalle, osia maastaan Tanskalle ja Belgialle sekä kaikki siirtomaansa. Saksan armeijalle asetettiin myös isoja rajoituksia ja Saksa joutui ottamaan syyt niskoilleen sodan syttymisestä. Kaiken tämän päälle Saksalle langetettiin jättimäiset sotakorvaukset, jotka tunnettu ekonomisti John Maynard Keynes katsoi täysin mahdottomaksi suorittaa. Itävalta-Unkarin keisarikunta taas hajosi St. Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa, jotka ympärysvallat tekivät erikseen Itävallan ja Unkarin kanssa. Turkin pilkkominen toteutettiin samaan aikaan Britannian ja Ranskan toimesta.

Ensimmäisen maailmansodan piti olla sota, joka tekee tulevat sodat tarpeettomiksi. Erityisesti Ranskan painostamana länsivaltojen keskusvalloille asettamat ankarat rauhanehdot kuitenkin kylvivät siemenet uudelle suursodalle. Saksan täydellinen nöyryytys rauhanteossa yhdistettynä harhakäsityksiin siitä, että Saksan armeija oli tullut kotiin ”Auf dem Felde unbesiegt” (sotakentällä lyömättömänä), saivat monet saksalaiset uskomaan selkäänpuukotuslegendaan. Tämän legendan mukaan Saksan tappio ei aiheutunut sotilaallisesta romahduksesta, vaan tappion syypäitä olivat petturit kotimaassa, kuten sosiaalidemokraatit, juutalaiset ja pasifistit, jotka iskivät urhoollista Saksan armeijaa puukolla selkään. Revanssin saaminen ensimmäisen maailmansodan nöyryytyksestä ja nk. ”Versaillesin diktaatin” kumoaminen olivatkin kansallissosialistien keskeisimpiä iskulauseita 1920-1930-lukujen Saksassa.

Kokonaisuudessaan Euroopan merkitys maailman keskuksena järkkyi vakavasti ensimmäisen maailmansodan seurauksena, sillä Saksa oli nujerrettu ja valtavaa imperiumia hallinnoiva Britannia oli joutunut vararikon partaalle neljä vuotta kestäneiden taistelujen jälkeen. Ranska taas oli sodassa vuotanut kuiviin ja alkoi rakentaa Maginot-linjaa sekä hakea liittolaisia juuri itsenäistyneistä Itäisen Keski-Euroopan maista Saksan uhan patoamiseksi. Italia sitä vastoin kääntyi pian 1920-luvun alussa fasismiin petyttyään vaatimattomiin aluevoittoihin raskaista sotauhreista huolimatta. Venäjästä puolestaan muodostui kommunistinen tyrannia Neuvostoliiton muodossa. Henkinen kärsimys oli vaikeammin mitattavissa, mutta se näkyi muun muassa 1920-luvun pessimistisessä kirjallisuudessa Euroopassa, jossa ennustettiin länsimaiden perikatoa.

Tänä päivänä Euroopan kansallismielisiä puolueita yhdistää tahto puolustaa Euroopan ainutlaatuista kulttuurista kokonaisuutta maahanmuuttoa, globalisaatiota ja islamisaatiota vastaan. Tässä projektissa katseet ovat suunnattuna tulevaisuuteen hyvinvoivan ja vahvan Euroopan luomiseksi. Jokaisen isänmaallisen eurooppalaisen on kuitenkin hyvä tuntea ensimmäisen maailmansodan tragedia, joka oli malliosoitus siitä, miten mahtava sivilisaatio voi väärien valintojen myötä aiheuttaa itselleen peruuttamatonta vahinkoa. Tästä viisaampana on tehtävä se johtopäätös, että Euroopan uusi nousu on mahdollinen vain kaikkien Euroopan patrioottien yhdistyttyä.

Mikael Lith

Kirjoittaja toimii avustajana Euroopan parlamentissa

Julkaistu Rahvas-lehdessä 4/2018

Kolumni: Uusi alku kansankodille?

KOLUMNI Saksan ohella Ruotsi on Euroopan valtioista se, joka on eniten vaikuttanut suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen.

Suomen lähes 700-vuotinen yhteys Ruotsin valtakuntaan jätti jälkensä siten, että Suomesta tuli osa laajempaa länsimaista sivilisaatiota. Länsimaiseen kohtalonyhteyteen liittyminen toi maallemme eurooppalaisen sivistyksen, kulttuurin ja taiteet, jotka nostivat maanosamme vuosisadoiksi maailman valtiaaksi. Ruotsin ajan vaikeat hetket, joihin lukeutuivat etenkin Ruotsin kuninkaiden sotaseikkailuiden aiheuttamat Suomen alueen miehitykset ja raskaat sotaväenotot, eivät kuitenkaan poissulje sitä tosiasiaa, että Ruotsin ajan saldo jäi Suomelle positiiviseksi.
Molemmat suursodat 1900-luvulla välttänyt Ruotsi nousi 1950-1970-luvuilla nopeasti yhdeksi maailman vauraimmista teollisuusvaltioista. Ruotsin talousihmeen keskeisenä moottorina olivat sadattuhannet suomalaiset siirtotyöläiset, jotka menivät etsimään onneaan lahden takaa sijaitsevasta ihmemaasta. Monille suomalaisille Ruotsiin lähtö oli ainoa mahdollisuus saada tuona ajanjaksona pysyvä työpaikka, sillä agraari-Suomen loppu ja maatilojen hiljentyminen tekivät mahdottomaksi jatkaa esi-esien ammatissa.

Kenties maailmansodista välttyminen ja maan suuri vaurastuminen 1900-luvun loppupuolella sai Ruotsissa aikaan vahvan humanitarismin eetoksen, joka ilmeni haluna osoittaa solidaarisuuttaan maailmalle avokätisenä kehitysavun antamisena ja humanitaaristen maahanmuuttajien vastaanottamisena suurissa määrin. Ruotsin maine maailman areenoilla ns. humanitaarisena suurvaltana oli asia, josta Olof Palmen johtaman kansankodin asukkaat olivat 1980-luvulla kiistatta pohjattoman ylpeitä.

2010-luvulle tultaessa säröt ruotsalaisen kansankodin arjessa tekivät mahdolliseksi ruotsidemokraattien vaalivoiton eilisissä valtiopäivävaaleissa. Lukuisat mellakoinnista kärsivät maahanmuuttajalähiöt ja maahanmuuttajajengien ammuskelut ja käsikranaatti-iskut keskellä kirkasta päivää maan suurkaupungeissa ovat aiheuttaneet valtavaa hämmennystä ei vain ruotsalaisten vaan koko maailman silmissä. On tullut selväksi, ettei ruotsalaisella kansankodilla ole ollut kykyä sulauttaa Aasian ja Afrikan sekasortoisilta alueilta tulleita ihmisiä pelkällä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon voimalla.

Ruotsilla on nyt mahdollisuus positiivisen valtiopäivävaalituloksen jälkeen viitoittaa uusi alku ruotsalaiselle kansankodille. Massiivinen maahanmuutto Aasian ja Afrikan levottomilta alueilta Ruotsiin on syytä lopettaa ja maassa jo olevat ulkomaalaistaustaiset ihmiset on saatettava Ruotsin yhteiskunnan valtavirtaan tiukoin ottein. Ruotsi on yksi Euroopan vanhimmista kulttuurivaltioista, eikä näin olisi maailmankulttuurille eduksi, mikäli Ruotsi hallitsemattoman maahanmuuton myötä kaatuisi yhteiskuntana.

Myös meille suomalaisille kansallismielisempi Ruotsi on suuri mahdollisuus. Isänmaalliset Suomi ja Ruotsi yhdessä voisivat myötävaikuttaa Pohjolan säilymiseen rauhan, hyvinvoinnin ja kulttuurin kehtona samaan aikaan, kun Keski-Eurooppa on sortumassa monikulttuurisen kaaoksen keskellä.

https://www.suomenuutiset.fi/kolumni-uusi-alku-kansankodille/

Kolumni: Italialainen näytelmä

Italian parlamenttivaalien tulos maaliskuussa oli suuri nöyryytys Brysselin EU-eliitille. Kansallismielisen Legan ja populistisen Viiden tähden liikkeen vaalimenestys viimeinkin lopettivat ne globalististen toimijoiden ja julkaisujen kannanotot ympäri Eurooppaa, joissa väitettiin Ranskan presidentinvaalien tarkoittaneen kansallismielisten puolueiden pysyvää heikentymistä EU:ssa.

Suomessa tässä kansallismielisten puolueiden vastaisessa paasauksessa on kunnostautunut maamme konsensuspuolueiden ohella erityisesti Helsingin Sanomat, joka on yrittänyt kaikkensa vähätelläkseen Saksan, Itävallan, Tsekin ja Italian protestipuolueiden murskaavaa etenemistä. On selvää, että HS:lle on ollut musertavaa todistaa lehden poliittisen vision romahtamista ympäri Eurooppaa.

Itävallan kansalliskonservatiivisen hallituksen seuraksi EU:hun oli vielä viime viikonloppuna tulossa vahva Legan ja Viiden tähden kansallispopulistinen hallitus. Italian presidentti Sergio Mattarellakieltäytyi kuitenkin viime hetkellä nimittämästä eurokritiikistään tunnettua Legan Paola Savonaa maan valtiovarainministeriksi. Tämä johti siihen, että pääministerikandidaatiksi nimitetty Giuseppe Contevetäytyi hallituksen muodostajan paikalta.
Nyt presidentti Mattarella on antanut hallituksen muodostajan tehtävän IMF:n entisen ekonomistin Carlo Cottarellin tehtäväksi, jonka kabinetille tosin ei uskota löytyvän riittävää tukea Italian parlamentista.

Italian presidentin uhkapeli hylätä Legan valtiovarainministeriehdokas sai suitsutusta muun muassa Ranskan eurofiililtä presidentiltä Emmanuel Macronilta. Myös Brysselissä on myhäilty tyytyväisyydellä sen johdosta, että presidentti Matteralla esti toistaiseksi toiminnallaan kansallispopulistisen hallituksen synnyn Italiassa.

On kuitenkin odotettavissa, että Italiassa on vuorossa uudet parlamenttivaalit jo syksyllä. Näiden vaalien lopputulos ei todennäköisesti voi olla mikään muu kuin Legan ja Viiden tähden liikkeen vahvistuminen yhä entisestään ja Italian järjestelmäpuolueiden romahtaminen yhä syvempään kannatuskuoppaan.

Historian pyörät ovat Euroopassa kääntyneet pysyvästi kohti kansallismielisyyden ja maahanmuuttokriittisyyden nousua. Globalistinen EU-eliitti tekee suuren virheen, jos se kuvittelee, että tämä poliittinen kehitys pystyttäisiin patoamaan sulkemalla kansallismieliset puolueet pois päätöksenteosta ja teeskentelemällä konsensuspolitiikan olevan ainoa vaihtoehto.
Viimeisen viikon aikana koettu italialainen näytelmä ei tule jäämään viimeiseksi voimainkoetukseksi globalistien ja kansallismielisten puolueiden välillä. Euroopan kansallismielisten puolueiden hetki on nyt lyönyt ja ne väistämättä tulevat ottamaan vahvan poliittisen roolin useissa EU-maissa tulevina vuosina.

https://www.suomenuutiset.fi/kolumni-italialainen-naytelma/

Kommentti: Helsingin Sanomien vaihtoehtoinen totuus vähättelee kansallismielisten voittoja ja paisuttelee tappioita

HS on kärkäs tulkitsemaan kansallismielisten puolueiden oletettua pienemmät voitot viestiksi EU-projektin voittokulusta, muttei näe kansallismielisten puolueiden läpimurtovoittojen kohdalla muuta kuin yksittäistapauksia, vailla laajempaa merkitystä. Europarlamenttiavustaja, KTM Mikael Lith (ps.) kirjoittaa Helsingin Sanomien journalismista.

Italian parlamenttivaalien jälkeen Helsingin Sanomat antoi ymmärtää, että maassa koettu populistinen vyöry oli pelkkä yksittäistapaus, josta ei ole syytä tehdä johtopäätöksiä Euroopan yleisestä poliittisesta tilanteesta. Tämä on varsin merkillinen kannanotto ottaen huomioon sen, että HS kyllästymiseen asti on jankuttanut Alankomaiden ja Ranskan kansallismielisten puolueiden ennakoitua pienemmän vaalivoiton jälkeen, että populismi on nyt voitettu Euroopassa – ja että tästä seuraa euroalueen väistämätön tiivistäminen liittokansleri Angela Merkelin ja presidentti Emmanuel Macronin johdolla.

HS:n hurmahenkiseen narratiiviin eivät tuoneet muutosta Itävallan ja Tsekin parlamenttivaalit viime syksynä, joissa kansallismieliset puolueet saivat murskavoitot. Itävallassa kansallismielinen FPÖ vielä ylsi hallitusvastuuseen asti maan konservatiivien kanssa, jonka seurauksena Itävaltaa ajaa nyt EU:ssa väkevää kansalliskonservatiivista linjaa.

Viime viikolla varmistunut Saksan hallituksen muodostaminen sosiaalidemokraattien ja kristillisdemokraattien kesken oli myös HS:n mukaan EU-mielisten voitto. On kuitenkin varsin kyseenalaista pitää voittona sitä, että kaksi murskatappion syksyn liittopäivävaaleissa kärsinyttä puoluetta muodostaa pakkoavioliiton samalla, kun kansallismielinen AfD on 15-16 % kannatustasolla mielipidekyselyissä. AFD on näissä kyselyissä ajoittain jopa ohittanut sosiaalidemokraatit ja noussut Saksan toiseksi suosituimmaksi puolueeksi.

HS on selvästi omaksunut vaihtoehtoisen totuuden levittämisen strategian uutisoidessaan kansallismielisten puolueiden menestyksestä Euroopassa. Suuret voitot populistipuolueille ovat HS:lle yksittäistapauksia ja kansallismielisten ennakoitua pienemmät vaalivoitot taas merkkejä suuresta käänteestä globalistien hyväksi. HS koittaa näin informaatiovaikuttaa sitä tosiasiaa vastaan, että perussuomalaisten ajama moderni kansallismielisyys alkaa olla Euroopassa uusi normaali. Suomen poliittista tilannetta voidaan pitää tällä hetkellä varsin poikkeuksellisena Länsi-Euroopassa. Missään muussa Länsi-Euroopan maassa eivät konsensuspuolueet suurella vimmalla kilpaile siitä, kuka on EU- ja maahanmuuttomyönteisin liike. Perussuomalaisilla on edessään iso työ ennen ensi vuoden eduskunta- ja europarlamentti-vaaleja, jotta Euroopassa jo useamman vuoden tyrskynnyt kansallismielisyyden aalto yltäisi Suomeenkin asti.

https://www.suomenuutiset.fi/kommentti-helsingin-sanomien-vaihtoehtoinen-totuus-vahattelee-kansallismielisten-voittoja-paisuttelee-tappioita/