Ensimmäisen maailmansodan loppuratkaisu

Ensimmäinen maailmansota on jäänyt konfliktina enemmän kuolonuhreja vaatineen ja sotana laajemman toisen maailmansodan varjoon. Ensimmäinen maailmansota teki lopun Euroopasta sellaisena kuin se oli ollut Napoleonin sodista lähtien, sillä sodan seurauksena mahtavat keisarikunnat kaatuivat Saksassa, Itävalta-Unkarissa ja Venäjällä. Dynastioiden Euroopasta siirryttiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurten kansanjoukkojen valtakauteen. Kuluvan vuoden marraskuussa vietämme tämän suuren konfliktin päättymisen satavuotispäivää. On siis hyvä palauttaa mieliin, miten ensimmäinen maailmansota saavutti loppuratkaisunsa ja mitkä rauhan seuraukset olivat.

Euroopan suurvallat Britannia, Ranska, Italia, Itävalta-Unkari, Saksa ja Venäjä olivat hallinneet maailman kohtaloa suvereenisti koko 1800-luvun USA:n toimiessa vielä tarkkailijana suurvaltapolitiikassa. 1870-luvun lähtien Länsi-Euroopan maat lähtivät kilpajuoksuun Afrikasta, joka oli siihen asti ollut ainoa manner, jota ei oltu asetettu eurooppalaisen siirtomaavallan alle. Tämä imperialismiksi kutsuttu ilmiö yhdessä yleisen kehitysuskon ohella sai eurooppalaiset tuntemaan itsensä voittamattomiksi. 1900-luvun koittaessa myrskypilvet alkoivat kuitenkin vaivihkaa kertyä Euroopan ylle.

Euroopassa oli muodostunut kaksi liittojärjestelmää, jossa ympärysvallat Britannia, Ranska ja Venäjä olivat liittosuhteessa Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian keskusvaltoja vastaan. Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Franz Ferdinandin murha Sarajevossa kesäkuussa 1914 laukaisi mantereen laajuisen diplomaattisen kriisin, joka johti yleiseurooppalaisen sodan syttymiseen Itävalta-Unkarin marssittaessa armeijansa Serbiaan. Britannian sodanjulistuksen ratkaisi Saksan marssi puolueettoman Belgian läpi Ranskaan. Italia jäi vielä 1914 konfliktin ulkopuolelle, vaikka oli virallisesti liittosuhteessa Itävalta-Unkarin ja Saksan kanssa.

Saksan tavoite nopeasta voitosta Ranskaa vastaan ei toteutunut vuoden 1914 kesällä ranskalaisten, belgialaisten ja brittien odottamattoman kovan vastarinnan ja Venäjän armeijan nopean mobilisaation vuoksi. Saksa myös joutui hajauttamaan joukkojaan Itävalta-Unkarin heikon sotilaallisen iskukyvyn takia. Länsirintamalla sota juuttui aina vuoteen asti 1918 asemasodaksi. Verdunin ja Sommen kaltaiset lukemattomia kuolonuhreja vaatineet suurtaistelut eivät saaneet ratkaisua aikaan tällä rintamaosiolla. Sama toistui Italian loikattua ympärysvaltojen puolelle 1915 ja yrittäessään Itävalta-Unkarin nujertamista. Italian ja kaksoismonarkian vastainen rintama juuttui vuosikausiksi näiden maiden rajaseuduilla käytyihin taisteluihin. Itä- ja Kaakkois-Euroopassa rintama oli liikkuvampi. Täällä keskusvallat Saksa-johtoisesti pystyivät lyömään Romanian ja Serbian sekä miehittämään isoja alueita Venäjältä. Turkki liittyi loppuvuonna 1914 keskusvaltojen puolelle, mutta yhteistoiminta Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa sotilaallisissa operaatioissa jäi koko sodan ajaksi vähäiseksi.

Vuoden 1918 keväällä maailmansota läheni loppuratkaisuaan. USA oli edellisenä vuonna liittynyt sotaan kotimaisen paineen ja Saksan rajoittamattoman sukellusvenesodan takia. Saksa ja sen liittolaiset olivat maaliskuussa 1918 Brest-Litovskissa solmineet rauhan Venäjällä edellisenä vuonna vallan kaapanneiden bolsevikkien kanssa. Venäjä joutui rauhanteossa luopumaan muun muassa Baltian maista, Puolasta ja Suomesta. Saksa pystyi itärintaman rauhoittamisen jälkeen keskittämään länsirintamalle 60 uutta divisioonaa. Näin Saksan armeija nousi numeerisesti länsiliittoutuneiden joukkoja suuremmaksi. Ympärysvaltojen sotilaallinen johto olikin varma, että Saksan suurhyökkäys voisi käynnistyä hetkenä minä hyvänsä.

Saksan suuren keväthyökkäyksen käynnisti 21.3.1918 Operaatio Michael. Valtavan tykistökeskityksen jälkeen Saksan erikoisjoukot Stosstruppenit lähtivät etenemään ja mursivat ranskalaisten ja englantilaisten rintaman monessa kohtaa. Saksan keisari Wilhelm II oli euforisessa mielentilassa armeijansa ensimmäisistä voitoista ja määräsi valtakunnassaan vietettäväksi ylimääräisen lomapäivän. Myös Saksan korkeimassa sotilasjohdossa kenraalisotamarsalkka Hinderburg ja päämajoitusmestari kenraali Ludendorff olivat operaatio Michaelin ensimenestysten jälkeen jo varmoja siitä, että lopullinen voitto on lähellä.

Akuutin kriisin torjumiseksi länsiliittoutuneet päättivät keskittää kaikkien sotavoimiensa komennon ranskalaisen kenraali Fochin käsiin, joka oli tunnettu periksi antamattomasta asenteestaan. Ranskalaisten ja englantilaisten koveneva puolustus lopulta amerikkalaisten tukemana onnistui kesällä 1918 leikkaamaan terän Saksan hyökkäykseltä. Saksa ei kyennyt vuosien 1914 toisintona etenemään kuin Marne-joelle asti, johon länsiliittoutuneet lopullisesti pysäyttivät etenevät saksalaiset hyökkäyskiilat. Saksa oli kärsinyt suurhyökkäyksensä alettua suuria henkilö- ja materiaalisia tappioita, joita se ei kyennyt mitenkään korvaamaan. Ympärysvaltojen asema taas vahvistui viikko viikolta Amerikasta Eurooppaan saapuvien sotilaiden ja kaluston myötä.

Elokuussa 1918 länsiliittoutuneet aloittivat vastahyökkäyksen, joka hitaasti mutta varmasti työnsi Saksan armeijan taaksepäin kohti Saksan valtakunnan rajaa. Saksan sodanjohdossa alkoi jatkuvien vastoinkäymisten johdosta syyskuussa 1918 kypsyä ajatus rauhan anomisesta USA:n presidentti Woodrow Wilsonin samana vuonna esittämän 14 kohdan rauhanesityksen pohjalta. Saksan tuskaa lisäsi sen tärkeimpien liittolaisten Itävalta-Unkarin ja Turkin edessä häämöttävä sotilaallinen romahdus. Lisätäkseen Saksan mahdollisuuksia edulliseen rauhaan marsalkka Hindenburg painosti marraskuun alussa 1918 Wilhelm II:n luopumaan keisarin kruunustaan ja lähtemään maanpakoon Alankomaihin. Aseet sammuivat vihdoin länsirintamalla aseleposopimuksen mukaisesti 11.11.1918 klo 11.

Marraskuun 1918 aseleposopimuksen aikaan Saksan johdossa olleet toiveet reilusta rauhasta eivät tulleen toteen 1919 solmitussa Versaillesin rauhansopimuksessa, jossa Saksalle saneltiin tyrmäävät rauhanehdot. Saksa menetti Ranskalle Elsass-Lothringenin alueen, isoja alueita Puolalle, osia maastaan Tanskalle ja Belgialle sekä kaikki siirtomaansa. Saksan armeijalle asetettiin myös isoja rajoituksia ja Saksa joutui ottamaan syyt niskoilleen sodan syttymisestä. Kaiken tämän päälle Saksalle langetettiin jättimäiset sotakorvaukset, jotka tunnettu ekonomisti John Maynard Keynes katsoi täysin mahdottomaksi suorittaa. Itävalta-Unkarin keisarikunta taas hajosi St. Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa, jotka ympärysvallat tekivät erikseen Itävallan ja Unkarin kanssa. Turkin pilkkominen toteutettiin samaan aikaan Britannian ja Ranskan toimesta.

Ensimmäisen maailmansodan piti olla sota, joka tekee tulevat sodat tarpeettomiksi. Erityisesti Ranskan painostamana länsivaltojen keskusvalloille asettamat ankarat rauhanehdot kuitenkin kylvivät siemenet uudelle suursodalle. Saksan täydellinen nöyryytys rauhanteossa yhdistettynä harhakäsityksiin siitä, että Saksan armeija oli tullut kotiin ”Auf dem Felde unbesiegt” (sotakentällä lyömättömänä), saivat monet saksalaiset uskomaan selkäänpuukotuslegendaan. Tämän legendan mukaan Saksan tappio ei aiheutunut sotilaallisesta romahduksesta, vaan tappion syypäitä olivat petturit kotimaassa, kuten sosiaalidemokraatit, juutalaiset ja pasifistit, jotka iskivät urhoollista Saksan armeijaa puukolla selkään. Revanssin saaminen ensimmäisen maailmansodan nöyryytyksestä ja nk. ”Versaillesin diktaatin” kumoaminen olivatkin kansallissosialistien keskeisimpiä iskulauseita 1920-1930-lukujen Saksassa.

Kokonaisuudessaan Euroopan merkitys maailman keskuksena järkkyi vakavasti ensimmäisen maailmansodan seurauksena, sillä Saksa oli nujerrettu ja valtavaa imperiumia hallinnoiva Britannia oli joutunut vararikon partaalle neljä vuotta kestäneiden taistelujen jälkeen. Ranska taas oli sodassa vuotanut kuiviin ja alkoi rakentaa Maginot-linjaa sekä hakea liittolaisia juuri itsenäistyneistä Itäisen Keski-Euroopan maista Saksan uhan patoamiseksi. Italia sitä vastoin kääntyi pian 1920-luvun alussa fasismiin petyttyään vaatimattomiin aluevoittoihin raskaista sotauhreista huolimatta. Venäjästä puolestaan muodostui kommunistinen tyrannia Neuvostoliiton muodossa. Henkinen kärsimys oli vaikeammin mitattavissa, mutta se näkyi muun muassa 1920-luvun pessimistisessä kirjallisuudessa Euroopassa, jossa ennustettiin länsimaiden perikatoa.

Tänä päivänä Euroopan kansallismielisiä puolueita yhdistää tahto puolustaa Euroopan ainutlaatuista kulttuurista kokonaisuutta maahanmuuttoa, globalisaatiota ja islamisaatiota vastaan. Tässä projektissa katseet ovat suunnattuna tulevaisuuteen hyvinvoivan ja vahvan Euroopan luomiseksi. Jokaisen isänmaallisen eurooppalaisen on kuitenkin hyvä tuntea ensimmäisen maailmansodan tragedia, joka oli malliosoitus siitä, miten mahtava sivilisaatio voi väärien valintojen myötä aiheuttaa itselleen peruuttamatonta vahinkoa. Tästä viisaampana on tehtävä se johtopäätös, että Euroopan uusi nousu on mahdollinen vain kaikkien Euroopan patrioottien yhdistyttyä.

Mikael Lith

Kirjoittaja toimii avustajana Euroopan parlamentissa

Julkaistu Rahvas-lehdessä 4/2018