Länsimaisen demokratian juuret löytyvät antiikin Kreikan Ateenasta, jossa vapaat miehet kansankokouksissa päättivät julkisista asioista. On väitetty, että kreikkalaisten polisten liittouma kykeni persialaissodissa selviytymään koettelemuksesta ylivoimaista vihollista Persiaa vastaan, koska kreikkalaiset kokivat puolustavansa suurempia inhimillisiä hyveitä, kuten kansanvaltaa ja korkeata sivistystä, idän despotismia ja mystisismiä vastaan.
Nykymuotoinen demokratiamme on rakentunut hitaasti satojen vuosien aikana. Ensimmäisiä merkkejä demokraattisesta valtiomuodosta Länsi-Euroopassa todistettiin Englannissa 1200-luvulla, jossa Englannin kuningas Juhana Maattoman aikana laadittiin Magna Carta, joka rajoitti kuninkaan valtaa muun muassa verojen määräämisessä. Myöhemmin 1600-luvun lopussa Englannissa katolisen Jaakko II:n syrjäyttämiseen johtanut mainio vallankumous tasoitti tietä englantilaiselle parlamentarismille. Myöhemmin USA:n itsenäisyyssota 1775-1783 ja Ranskan suuri vallankumous 1789 toimivat merkittävinä katalysaattoreina kansanvallan etenemiselle länsimaissa, vaikka Ranskan vallankumous johtikin lyhyeksi aikaa jakobiinien hirmuvaltaan.
1800-luvun Euroopassa kansallismielisyys ja demokratia etenivät käsi kädessä. Nationalistisesti ajattelevat demokraatit olivat piikkinä lihassa etenkin monille Euroopan monikansallisille imperiumeille, jotka tukahduttivat lukuisten kansojen kansallishengen. Kansojen suuri vapautusaalto tapahtui vihdoin ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, jolloin Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarikunnat hajosivat. Nykyään kansallismielisyys ja demokratia asetetaan monissa yhteyksissä oudolla tavalla vastakkain aivan kuin kansallisylpeys poissulkisi demokratian. Tämä on älyllisesti epärehellinen toteama, sillä nimenomaan kulttuurirelativistinen monikulttuuripolitiikka heikentää demokratian edellytyksiä, kun valtion asukkailla ei ole enää yhteistä käsitystä keskeisistä normeista ja arvoista, mikä väistämättä riitauttaa päätöksenteon. Kansallismielisyys on kiistämättä ollut kristinuskon ohella se tekijä länsimaissa, joka on eniten lisännyt tasa-arvoa yhteiskunnassamme. Ilman kansallismielisyyden tuomaa painetta yleisen inhimillisen elämän kohottamiseksi eivät sellaiset tekijät kuin hyvinvointivaltio sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus olisi nähneet päivänvaloa.
Nykyaikana Suomessa ja muualla länsimaailmassa puhutaan paljon demokratian kriisistä. Itseasiassa useimmiten tämän keskustelun taustalla on vain liberaalien globalistien ja suvaitsevaisuusaatetta kannattavien ihmisten tuska siitä, että kansallismieliset ja konservatiivit etenevät vaaleissa sekä Amerikoissa että Euroopassa. Demokratia ei kuitenkaan tällä hetkellä toimi täysin tyydyttävästi. Demokratiaa ei voi olla ilman laajaa sananvapautta. Myös ilman laadukkaan koulutuksen tarjoamaa laajaa kansansivistystä kansalaisilla ei ole mahdollista tutkia asioita ja toimia aktiivisina kriittisinä kansalaisina. On siksi huolestuttavaa, että laajan sananvapauden sijasta Suomessa on alettu enemmän puhua sananvastuusta. Tämä epätermi pitää sisällään sen, että julkisessa keskustelussa kansalaisten pitäisi lähinnä puhua kivapuhetta, jossa sivuutetaan yhteiskunnan vakavat kipupisteet, kuten maahanmuuttajien surkea kotoutuminen ja islamilainen radikalismi.
Monipuolinen media pitää yllä ajattelun monipuolisuutta ja vaalii rohkeaa kyseenalaistamista. Elävä demokratia vaatii toimiakseen rehellisen median. Liian yksipuolinen media taas saa ihmiset pelkäämään eriävän mielipiteen esittämistä ja jopa yhteisöstä ulos sulkemista. On ollut havaittavissa ilmiö, jossa vakiintunut liberaali mediakenttä korotetaan ns. vastuulliseksi mediaksi, joka opettaa “hölmöjä kansalaisia”, miten pitää ajatella esimerkiksi maahanmuutosta, EU:sta tai globalisaatiosta.
Ainoa tapa kehittää demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa on pitää kiinni sananvapaudesta ja luottaa ihmisen kykyyn tehdä rationaalisia päätöksiä tulevaisuuttaan koskien. Kansallismielisyyden nousu Amerikoissa ja Euroopassa on terve vastareaktio kansainvälisen talouspoliittisen eliitin liberaalille globalismille, joka ei anna sijaa kansallisvaltioille eikä tunnusta oikeutta tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan. Päätösvalta on palautettava mahdollisimman lähelle ihmisiä ja kansallisia identiteetteja on voitava vaalia ylpeydellä. Demokraattisen päätöksenteon pitäisi lähteä siitä lähtökohdasta, että kansan tahto on loukkaamaton ja ylin ohjenuora. Eliitit eivät voi loputtomiin ajaa politiikkaa, joka ei nojaudu kansojen tuntoihin. Tarvittava korjausliike tulee tapahtumaan kansan toimesta ennemmin tai myöhemmin vaaleissa.
