Suomi vedenjakajalla

Ps:n puheenjohtajavaalit on ehkä ratkaisevin poliittinen tapahtuma, mitä Suomessa on tapahtunut euroalueeseen liittymisen jälkeen. Käynnissä olevassa pj-kampanjassa on tietynlainen analogia USA:n 2016 presidentinvaalien kanssa. Suomessa USA:n tapaan koko poliittinen ja media-eliitti on ryhmittynyt kansallismielistä aitoa muutosta edustavaa ps:n pj-ehdokasta vastaan, eikä kaihda keinoja tämän nitistämiseksi. Toinen yhtäläisyyskohta on ps:n puolue-eliitin voimakas vastarinta Jussia vastaan pelottelukampanjalla ja vaihtoehtoisilla faktoilla. USA:ssakin hillotolpista nautiskeleva republikaanijohto jatkuvasti heitti kapuloita Trumpin rattaisiin, sillä Trump kyseenalaisti monia puoluejohdon teemapainotuksia, eikä kaihtanut tuoda esiin republikaanien tekemiä virheitä valta-asemassa.

Viimeisten kahden vuoden aikana Suomen EU-politiikka ei ole valitettavasti muuttunut lähes lainkaan. Heti vaalikauden alussa ps joutui hyväksymään Kreikan kolmannan tukipaketin, Suomi on Maltan ohella ainoa EU-maa, joka totettaa turvapaikanhakijoiden sisäisten siirtojen kiintiön täysimääräisesti, Suomi on cheerleader EU:n yhteisen puolustuksen rakentamisessa, Suomi tukee EU:n syyttäjävirastoa ym. Ps:n vaikutus Suomen EU-politiikkaan 2015-2017 välillä ei ole siis ollut läheskään riittävä.

Maahanmuuttopolitiikan osalta ongelma on se, että kahden hallitusvuoden kuluessa Suomen turvapaikkapolitiikka on jäänyt pohjoismaiden löysimmäksi perheenyhdistämisten, oleskelulupien ja rajakäytäntöjen suhteen. On hyvät syyt epäillä, onko niillä ps-toimijoilla, jotka ovat 2015-2017 välillä neuvotelleet näistä asioista, kykyä saada mitään aitoa muutosta aikaan Suomen turvapaikkakäytäntöihin kasvaneen terrorivaaran takia. 

On ollut erittäin harmillista huomata puoluejohdon suosikkia ps:n pj:ksi kannattavien ryhtyneen käyttämään ns. vaihtoehtoisia faktoja ehdokkaansa tukemisessa. He ovat väittäneet Jussin haluavan johtaa puoluetta Brysselistä (meppi ei asu Brysselissä). Lisäksi Jussin valinta kuulemma johtaisi hallituskriisiin, vaikka tämä ei ole minkään osapuolen pyrkimyksenä. Viimeisin vaihtoehtoinen fakta on puhuminen puolueen hajottajista. Onko se todella puolueen hajottamista, jos haluaa ps:n pitävän kiinni hallituksessa erityisesti maahanmuutto-ja EU-kritiikistä ja on pettynyt liikkeen aatteen hämärtymiseen, kun ps on hallituksessa tehnyt muodonmuutoksen maltilliseksi yhteistyöpuolueeksi?

Mikäli ps haluaa aidosti tehdä uuden alun puolueena siirtymällä kohti modernia kansallismielisyyttä, on tähän vaikeaa yhdistää Soinin jatkaminen hallituksessa vanhana isäntänä raskaimmalla ministerisalkulla. Juuri Soiniin henkilöityy ps:n maltillinen yhteistyöpolitiikka ja osittain väärä teemojen painotus kahtena ensimmäisenä hallitusvuonna, jotka olivat keskeisimmät syyt ps:n kuntavaaliromahdukseen. Ps:n olisi vaihdettava moodia ja esitettävä Suomelle selkeä tiekartta hallittuun eroon sekä EU:sta että eurosta ja vakuutettava suomalaiset tämän linjan oikeutuksesta. Hallituksessa ps:n pitäisi myös vaikuttaa siten, että turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma toteutettaisiin kokonaisuudessaan. Tällöin etenkin oleskelulupa-, perheenyhdistämis- ja rajakäytännöt asetettaisiin muiden pohjoismaiden tasolle. Ylläolevat tavoitteet on mahdollista saavuttaa vain, jos Jussi valitaan Jyväskylässä perussuomalaisten puheenjohtajaksi.

Euroopan viimeinen tilaisuus

Kommunistisen järjestelmän romahdettua Itä-Euroopassa 1990-luvun alussa tunnettu yhdysvaltainen John Hopkins yliopiston tutkija Francis Fukuyama julkaisi teesinsä historian lopusta. Reaalisosialismin hävittyä kylmän sodan oli maailma Fukuyaman näkemyksen mukaan menossa kohti historiansa päätepistettä liberaalidemokratian siivittämänä. Vaihtoehdon tälle kehitysoptimistiselle tulevaisuudenkuvalle esitti 1990-luvulla niin ikään amerikkalainen Harvardin yliopiston tutkija Samuel P. Huntington. Huntington näki kapitalistisen lännen ja kommunistisen idän vastakkainasettelun korvautuvan eri sivilisaatioiden välisenä kamppailuna. Erityisesti hän kiinnitti huomiota islamilaisen sivilisaation moniin konflikteihin tämän sivilisaation raja-alueilla, niin Euroopassa kuin Aasiassa. Huntingtonin näkemys sivilisaatioiden välisestä väistämättömästä konfliktista on saanut paljon arvostelua osakseen erityisesti suvaitsevaisuuteen ja monikulttuurisuuteen vannovien taholta. Siitä tosiasiasta ei kuitenkaan pitäisi olla erimielisyyttä, että Huntington oli huomattavasti Fukuyamaa tarkkanäköisempi arvioissaan kylmän sodan jälkeisen maailman kehityskulusta. 

Revansistinen Venäjä, autoritäärinen Kiina ja islamisoituva Turkki ovat näkyvimpiä todisteita siitä, etteivät kaikki maailman maat halua lähestyä länsimaalaistyylistä yhteiskuntaa, vaan pitäytyvät omissa kansallisissa normeissaan ja arvoissaan. Yksinapainen USA:n johtama maailma onkin korvautumassa moninapaisella maailmanjärjestyksellä, jossa itsevaltaiset hallintomallit haastavat demokraattisen universalismin. Kulttuurien yhteensulautumisen mahdottomuuden on myös osoittanut massiivinen maahanmuutto Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Euroopan entisten siirtomaiden itsenäistyttyä Aasiassa, Afrikassa ja Amerikoissa nämä maat alkoivat pian sen jälkeen lähettää kansalaisiaan entisiin emämaihin siirtolaisina. Näin syntyivät pysyvät siirtolaisyhteisöt Euroopan perinteisiin siirtomaavaltoihin Alankomaihin, Belgiaan, Britanniaan ja Ranskaan. Näihin ja muihinkin Länsi-Euroopan maihin ei-eurooppalainen maahanmuutto alkoi myös lisääntyä vierastyövoiman värväämisen myötä 1950-luvulta lähtien. Vaikka vierastyövoiman rekrytointi loppui maailman suureen öljykriisiin 1970-luvun alussa, on maahanmuutto Euroopan ulkopuolisista maista jatkunut katkeamattomana tähän päivään asti perheenyhdistämisen, turvapaikanhaun ja sosiaalisen siirtolaisuuden muodoissa. Tämä historiallisesti täysin vieras ja ennennäkemätön vieraiden kulttuurien tulo Eurooppaan ei ole johtanut monikulttuuriseen unelmaan, vaan valtaviin julkisiin kustannuksiin, rikollisuuslukujen räjähtämiseen ja maan lakien ulkopuolella operoiviin ulkomaalaisghettoihin. Yleiseksi uhkakuvaksi on monien eurooppalaisten mielissä noussut myös useiden maahanmuuttajien tunnustaman islamin leviäminen, jonka pelätään johtavan koko Euroopan islamisoitumiseen. 

Globalisoitunut maailmantalous on toisaalta johtanut valtavaan elintasoloikkaan ja köyhyyden vähentymiseen etenkin osassa Aasiaa, hinnaltaan huokeiden kulutustavaroiden ja palveluiden tarjonnan räjähdysmäiseen kasvuun länsimaissa ja uusien työtilaisuuksien tarjoutumiseen erityisosaajille arvoketjujaan globaalisti ketjuttaneiden yritysten leivissä. Samaan aikaan länsimaiden keskiluokka on kuitenkin saanut kokea globalisaation vanavedessä palkkojensa stagnaation ja valmistavan teollisuuden työpaikkojen joukkopaon kaukomaille. Kehityksessä kohti globalisoituneempaa maailmaa iso rooli on ollut erimuotoisilla kansainvälistä integraatiota edistävillä järjestöillä, kuten IMF:llä, Maailmanpankilla, YK:lla ja Euroopan unionilla. Erityisesti Euroopan unioni on nähty malliesimerkkinä onnistuneesta kansainvälisestä integraatiosta, jossa oman kansallisen suvereniteetin luovuttaminen yhteisesti tunnustetuille kansainvälisille toimielimille johtaa positiiviseen yhteistyöhön valtioiden välillä. EU on tosiasiassa kuitenkin ollut aina transatlanttisten eliittien projekti, jossa eurooppalaisten kansojen mielipidettä ei ole haluttu tai uskallettu kysyä. Tämä on tullut esiin monissa EU-perussopimusäänestyksissä vuosien varrella, jossa EU-eliitin toiveet vallan keskittämisestä Brysseliin on ensiksi tyrmätty kansanäänestyksissä, mutta kansan mielipiteestä välittämättä integraatiota on viety voimakkaasti eteenpäin. Maa on kuitenkin pettämässä EU:n alta, sillä eurokriisi, Euroopan turvapaikanhakijakriisi ja Britannian lähteminen Euroopan unionista ovat kukin vakavalla tavalla murentaneet EU:n olemassaolon oikeutusta. Kysymys ei olekaan enää hajoaako EU, vaan milloin EU hajoaa. 

Globalisaatio massiivisina ihmisvirtoina, työpaikkojen menetyksinä ja kansallisten kulttuurien hämärtymisenä on tämän ajan megatrendeistä se, joka on eniten myötävaikuttanut eurooppalaisen kansallismielisyyden renessanssiin. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelta lähtien eurooppalaiset kansallismieliset puolueet ovat vakiinnuttaneet asemansa Länsi-Euroopan puoluekentällä. Erityisinä pioneereina tältä saralta voidaan mainita Itävallan vapauspuolue (FPÖ) ja Ranskan kansallinen rintama (FN). Kyseiset puolueet saavuttivat jo 1980-1990-lukujen taitteessa suuria vaalivoittoja kyseenalaistamalla massiivisen ulkoeurooppalaisen maahanmuuton oikeutuksen. FPÖ:n vaalimenestys Itävallassa johti aina hallitusvastuuseen asti vuosituhannen alussa maan konservatiivipuolueen kanssa, jota seurasi EU-maiden surullisenkuuluisa boikotti Itävallan hallitusta kohtaan. Ranskan kansallisen rintaman ensimmäinen maailmanlaajuista huomiota aiheuttanut jymymenestys oli puolueen perustajan Jean-Marie Le Penin yltäminen vuonna 2002 maan presidentinvaalien toiselle kierrokselle Jacques Chiracia vastaan.Vuoden 2014 eurovaaleissa kahdessa isossa EU-maassa Britanniassa ja Ranskassa suosituimmaksi puolueeksi valittiin kansallismieliset Britannian itsenäisyyspuolue (UKIP) ja FN. Myös Tanskassa Tanskan kansanpuolue (DF) oli eurovaaleissa suurin puolue yli 20 % kannatuksella. Eurovaalien jälkeisen vajaan kolmen vuoden aikana kansallismielinen vyöry on edennyt Euroopassa yhä lisää mm. Ranskan, Saksan, Itävallan ja Italian paikallisvaaleissa. Tämä kehitys kulminoitui kevään 2016 EU-kansanäänestykseen Britanniassa, jossa kansa äänesti EU-eron puolesta huolimatta globalistisen eliitin massiivisesta propagandasodasta Brexitiä vastaan. Brexitin mahdollisti erityisesti UKIP:n pitkäaikaisen puheenjohtajan Nigel Faragen pyyteetön yli kahden vuosikymmenen työ maansa irrottamiseksi EU:n kahleista. Pian järjestettävissä Alankomaiden ja Saksan parlamenttivaaleissa on odotettavissa, että isänmaalliset Alankomaiden vapauspuolue (PVV) ja Vaihtoehto Saksalle (AFD) saavuttavat historiansa parhaat tulokset. FN:n Marine Le Penin odotetaan myös pärjäävän erittäin hyvin Ranskan presidentinvaaleissa ensi toukokuussa. Le Penin valinta Ranskan presidentiksi sinetöisi EU:n pikaisen siirtymisen historian tunkiolle. 

Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi marraskuun 2016 vaaleissa antaa uutta pontta Euroopan patriooteille voimainkoetuksessa globalististen toimijoiden kanssa. Trumpin kampanjan vahva isänmaallinen paatos ja Amerikan edun laittamisen kaiken tehdyn politiikan lähtökohdaksi muistuttaa paljon eurooppalaisten kansallismielisten puolueiden agendaa. Trumpia vastustavassa kampanjassa näkyi sama monikulttuurisglobalistinen koalitio, joka Euroopassakin taistelee isänmaallisia voimia vastaan. Tämä järjestelmäpuolueista, kirkoista, valtamediasta, työmarkkinajärjestöistä, investointipankeista, suuryrityksistä ja erilaisista aktivistiliikkeistä koostuva blokki on jokaisessa Euroopan maassa aktivoitunut kansallisystävällisen politiikan torjumiseksi. Tällaisen vastarinnan edessä Euroopan kansallismielisillä liikkeillä on toiminnassaan äärimmäisen suuri vastuu. He eivät kamppaile vain kyseistä globalistista yhteenliittymää vastaan, vaan he kantavat harteillaan koko eurooppalaisen sivilisaation tulevaisuutta. Euroopassa nyt puhaltava kansallismielinen tuuli on vanhan mantereen viimeinen tilaisuus ottaa kohtalo omiin käsiinsä ja irtautua globalistisesta ideologiasta, joka on ajamassa maanosaa sosiaaliseen ja kulttuuriseen kaaokseen. Jos Euroopan isänmaallinen rintama häviää tämän taistelun, tulee esirippu laskeutumaan pysyvästi Euroopan mantereelle.

Kirjoitus julkaistu Rahvas-lehdessä 1/2017

Perussuomalaiset tarvitsevat puheenjohtajan vaihdoksen

Perussuomalaiset on vajaan 2 vuoden hallitusvastuunsa myötä romahtanut kannatuksessa 8-10 % luokkaan. Puolue on tätä nykyä kannatukseltaan Länsi-Euroopan heikoimpia kansallismielisiä puolueita. On selvää, että hallitusvastuussa jokaisen puolueen kannatus laskee, mutta ps:n kannatuksen täydellinen romahdus on osoitus perustavanlaatuisimmista ongelmista. Keskeisin syy perussuomalaisten kannatuskatoon on täysin vääränlainen asemoituminen hallituksessa maltilliseksi yhteistyöpuolueeksi, joka orjallisesti noudattaa hallitusohjelmaa ja kaikin tavoin välttää ärsyttämästä hallituskumppaneita. Toinen kardinaalivirhe ps:n hallitustaipaleella on ollut puolueen äänestäjille vähemmän merkityksellisiin asioihin juuttuminen maahanmuutto- ja EU-politiikan kustannuksella. Eläkeläisten asumistuen leikkaamisen perumisen ja eläkearmahduksen kaltaisten asioiden läpiviemiseen on ps käyttänyt huomattavaa poliittista pääomaa hallituksessa samalla, kun Suomella on yhä pohjoismaiden löysin turvapaikkapolitiikka ja EU-politiikka ei ole muuttunut edelliseen hallitukseen nähden lainkaan.  Ps:n EU-politiikan haaksirikosta voi parhaiten nostaa esimerkiksi hallituksen surullisenkuuluisan päätöksen kesällä 2015 myöntää Kreikalle kolmannen tukipaketin ps:n siunauksella. 

Ylivoimaisesti suurimman vastuun ps:n hallituksessa pärjäämisestä kantaa puolueen pj. Timo Soini. Menemättä syvemmälle Soinin henkilökohtaisiin teemapainotuksiin hallituksessa on mielenkiintoista arvioida hänen ulkopoliittista visiota ja toimintaa ulkoministerinä. Erityisesti tarkastelemalla Soinin antamaa puhetta Ankarassa ja Wall Street Journalin haastattelua voidaan sukeltaa sisään Soinin ulkopoliittiseen ajatteluun.

Soini piti viime viikolla puheen Ankarassa, joka herätti Suomessakin laajalti huomiota. Puheessaan Soini positioi Suomen Turkin ehdottomaksi ystäväksi ja näki kummankin maan jakavan yhteiset demokraattiset arvot. Turkki ja EU hyötyvät myös Soinin mukaan Turkin EU-jäsenyysneuvotteluista. Liioittelematta voidaan sanoa, että Soinin antamat lausunnot Turkissa olivat todella ihmeellisiä ja täysin vastoin ps:n kriittistä Turkki-linjaa. Soini tuli puheessaan tietoisesti suitsuttaneeksi Turkin islamistipresidentti Erdoganin hallintoa, joka on luomassa Turkista uutta Ottomaanien valtakuntaa, jossa islam määrittää turkkilaisen yhteiskunnan kaikki normit ja arvot. 

Soini väitti tänään julkaistussa Wall Street Journalin haastattelussa, että Trump tulee sovittamaan agendansa virkaanastujaisten jälkeen vallitsevaan konsensukseen. Tosiasiassa ei voida pitää mitenkään varmana sitä, että Trump tulee taipumaan päämäärissään etenkin koskien siirtolaisuutta, vapaakauppaa ja ulkopolitiikkaa. Soinin mukautuminen muiden puolueiden agendaan ei millään muotoa toimi ennakkotapauksena muiden populististen poliitikkojen toiminnalle vallan asemassa. Wall Street Journalin antamat kehut Soinin maltillisuudesta herättävät taas kysymyksen, mitä virkaa yleensä on perussuomalaisella ulkoministerillä, jos hän vain toistelee eliitin agendaa? Ei se, että valtioneuvosto yhdessä presidentin kanssa määrittää ulkopolitiikan suuret linjat, välttämättä tarvitse johtaa ulkoministerin vaikenemiseen kaikista omista painotuksistaan ulkopolitiikassa. 

Konservatiivinen kansallismielisyys ja common sense-politiikka tulee länsimaissa voittamaan kansainväliseen liberalismiin ja globalisaatioon perustuvan eliittien yhteiskuntamallin, joka on aiheuttanut länsimaiden kulttuurisen rapautumisen, hallitsemattoman maahanmuuton, haitallisen EU-integraation ja keskiluokan sosioekonomisen aseman heikentymisen. Trumpin valinta USA:n presidentiksi ja Brexit olivat vasta alku kehityksessä, joka tulee kaatamaan eliittien viime vuosikymmeniä rakentaman vaarallisen yhteiskuntakokeilun. 

Perussuomalaisilla on aito tilaisuus Jyväskylän puoluekokouksen puheenjohtavalinnan myötä siirtyä modernin kansallismielisyyden tielle ja torjua orastava kehitys kohti maltillista yhteistyöpuoluetta/arvokasta valtionhoitajapuoluetta. PS kaipaa kovasti uusia teemapainotuksia sen sijaan, että kaikki tarmo puolueessa asetettaisiin sosiaalipopulististen päämäärien edistämiseen. Jää nähtäväksi, onko ps:stä aidoksi kansallismieliseksi vaihtoehdoksi, vai taantuuko se sosiaalipopulistiseksi pienpuolueeksi.

Suomi 99-vuotta

On syytä toivottaa onnea rakkaalle isänmaalle Suomelle 99 vuodesta itsenäisenä. Suomella on takanaan sankarillinen historia vuosisataisesta taistelusta itäistä naapuriamme vastaan Suomen kansan elämäntavan ja vapauden puolesta. Suomalaiset rakensivat uutterasti suursodan 1939-1945 jälkeen omin käsin raunioituneen maansa yhdeksi vauraimmista valtioista nykymaailmassa, mitä voidaan pitää yhtenä maailmanhistorian merkittävimmistä saavutuksista. Perisuomalaiset hyveet kuten luotettavuus, ahkeruus, sisu ja vaatimattomuus leimaavat yhä kansamme imagoa mitä positiivisimmalla tavalla valtakunnan rajojen ulkopuolella. Suomella ei täten ole mitään syytä tuntea huonoa omatuntoa historiastaan tai identiteetistään.

Reilun vuoden työskentely Brysselissä on vain vahvistanut käsitystäni siitä, miten hyvä maa Suomi on meille suomalaisille. Kun on pidempään ollut poissa isänmaan kamaralta, sitä osaa antaa enemmän arvoa sellaisille asioille Suomessa kuin luotettava julkinen hallinto, puhdas luonto, toimivat peruspalvelut ja stabiili yleinen järjestys. Vahva suomalainen identiteetti on kansamme lahja maailmalle, josta on syytä olla ylpeä. Kansallinen identiteetti myös voimaannuttaa suomalaisia suuressa kansojen välisessä kilpailussa kansainvälisillä politiikan ja talouden areenoilla.

Suomen on syytä irtautua globalisaation suuresta valheesta ja asetettava oman maan edun maksimointi etusijalle kaikessa päätöksenteossa. Näin Suomi seuraisi tämänhetkisen maailmanpolitiikan megatrendiä, jota leimaa kansallismielisyyden renessanssi. Suomen ei ole näin enää syytä alistua globaalien eliittien ja kansainvälisten järjestöjen palvelijaksi, vaan voimallisesti toimia oman etunsa vartijana maailmalla. Yhdysvaltain tulevaa presidenttiä Donald J. Trumpia mukaillen on aika "Finland first"-politiikalle.

Länsimaiden uusi aamunkoitto

Kiinteistömoguli Donald J. Trumpin valinta republikaanina USA:n presidentiksi on aiheuttanut shokkiaallon liberaaliglobalistisissa eliiteissä niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Trump voitti USA:n presidentinvaaleissa valitsijamiehissä selkeästi demokraattien Hillaryn Clintonin, jonka valinnan varmuudesta myös suomalaiset mediat ja ns. asiantuntijat olivat viikkokausia ennen vaalipäivää toitottaneet.

Amerikan suvereeni kansa, erityisesti amerikkalainen työläinen, otti USA:n presidentinvaaleissa kohtalon omiin käsiinsä ja päätti valita presidentiksi Trumpin Clintonin sijasta. Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi on todella raikas tuulahdus ummehtuneeseen yhteiskuntakulttuuriin länsimaissa, joka on rakentunut viimeiset vuosikymmenet kulttuuriselle itseinholle, poliittiselle korrektiudelle ja globalismille. Trumpin valintaa vastaan operoivat kaikki ylikansalliset eliitit, järjestöt ja muut kuppikunnat, joiden tavoitteena on pitää länsimaiden kansat alennustilassa eliittien edun maksimoimiseksi. Trump ei vastustajiensa määrää pelästynyt, vaan haastoi heidät väkevästi ja selviytyi taistosta voittajana. Trumpilla on nyt suuri paine pitää kiinni vaalilupauksistaan kumoamalla maansa korruptuneiden eliittien politiikan erityisesti vapaakauppasopimusten, laittoman maahanmuuton ja ulkopolitiikan suhteen.

Trumpin valinta presidentiksi sattui samalle päivälle, jolloin vietettiin Berliinin muurin murtumisen 27-vuotisjuhlia. Berliinin muurin murtumisesta käynnistynyt tapahtumasarja, joka romahdutti 1980-1990-lukujen taitteessa reaalisosialismiin tukeutuneen kommunistisen itäblokin, sai eräät yhteiskuntatieteilijät 1990-luvun alussa jo povaamaan historian loppua. Historian lopulla tarkoitettiin kommunismin romahtamisesta seuraavaa liberaalidemokratian ja globaalin kapitalismin pysäyttämätöntä voittokulkua yleismaailmallisina johtoideologioina. Tälle kansainvälisen liberalismin ja globalismin determinismille vaihtoehdon esitti edesmennyt amerikkalainen Harvardin yliopiston tutkija Samuel P. Huntington. Huntington linjasi teoksessaan Clash of Civilizations teesinsä maailman eri kulttuurien välisestä väistämättömästä konfliktista, joka korvaisi kylmän sodan aikana vallinneen kommunismin ja kapitalismin välisen vastakkainasettelun. Ottaen huomioon viimeisten 15 vuoden aikana tapahtuneen islamilaisen terroriaallon ympäri maailmaa ja muslimimaahanmuuton aiheuttaman vastareaktion eurooppalaisissa parlamenttivaaleissa viime vuosina, voidaan Huntington nostaa länsimaiden historian selvänäköisimpien yhteiskuntatieteilijöiden joukkoon.

Historian rattaat ovat kääntyneet pysyvästi Brexitin, Trumpin presidentinvaalivoiton ja Alankomaiden, Itävallan, Ranskan, Saksan ja muiden Euroopan maiden kansallismielisten puolueiden riemumarssin myötä. Uusi aikakausi on koittamassa länsimaailmassa, jota leimaa kansallismielisyyden paluu ja oman kansan edun nostaminen politiikan johtotähdeksi ylikansallisten eliittien sekä kv-järjestöjen (EU, YK, NATO, IMF etc.) miellyttämisen sijasta. Länsimaissa yhä enemmistönä oleva eurooppalaisperäinen keskiluokka ei ole niellyt ilman vastarintaa kansallisten ja kansainvälisten eliitin visiota, että on itseisarvo ja väistämätön kehityksenkulku nyt saattaa oma kansallinen identiteetti, kulttuuri ja elämänmuoto historian kirjojen sivuille. Juuri tavallisessa eurooppalaisperäisessä työväenluokassa ja alemmassa keskiluokassa kytee uuden kansallismielisen vallankumouksen kipinä eurooppalaisten kansakuntien pelastamiseksi monikulttuurisuuden, globalisaation ja massamaahanmuuton kauhistukselta. 

Suomi on toistaiseksi jäänyt sivuun niin Euroopan kansallismielisten puolueiden riemumarssin ja Trumpin valinnan aiheuttaman kansallismielisyyden hyökyaallon myötävaikutuksista. Ps on tällä hetkellä kannatustasoltaan Länsi-Euroopan heikoimpia populistipuolueita, johon syy voidaan johtaa tavasta, jolla puolue on toteuttanut hallituspolitiikkaansa. Suomella on yhä pohjoismaiden löysin turvapaikkapolitiikka, eikä maan EU-politiikka ole muuttunut käytännössä lainkaan kuluneen 1,5 vuoden aikana, vaikka ps on ollut toiseksi suurin hallituspuolue.  PS:n pj. Timo Soini, joka ei ideologisesti edusta kansallismielisyyttä, vaan vanhentunutta smp:läistä sosiaalipopulismia, ei ole selvästi halunnut asemoida ps:ää moderniksi eurooppalaiseksi nationalistipuolueeksi, vaan osaksi vallitsevaa valtaeliittiä Suomessa. Tämä voi herättää painetta ensi kesän ps-puoluekokouksessa tehdä puolueen kärkipaikoilla vaihdoksia ps:n linjan ja imagon päivittämiseksi 2010-luvulle 1980-lukulaisesta soinilaisesta sosiaalipopulismista.

Kansainvälisen liberalismin ja globalisaation aikakausi on ohi

Angela Merkel jää historiaan sinä Saksan liittokanslerina, joka loi olosuhteet kansallismielisyyden uudelle renessanssille maassa, jonka identiteetti on ollut hauras aina toisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Merkelin vastuuton turvapaikanhakijoiden tervetuloapolitiikka avasi tulvaportit suurimmalle kansainvaellukselle Euroopan mantereella sitten Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen 300-400-luvuilla. Myös Suomi joutui sijaiskärsijäksi Merkelin politiikasta, kun tämän kutsumia turvapaikanhakijoita valui Suomeen asti kymmeniä tuhansia viime vuonna. Merkelin päätöstä on yritetty selittää hänen väitetyllä kristillisellä vakaumuksella tai vastavuoroisesti vieraantumisella saksalaisten arkitodellisuudesta. Todennäköisin selitys Merkelin tuhoiselle päätökselle kutsua kaikki turvapaikanhakijat Eurooppaan on pikemmin hänen edustamansa kansainvälisen liberalismin ja globalisaation ideologiat, jotka ovat toimineet Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen johtoaatteina kylmän sodan päättymisestä lähtien. 

Kansainvälinen liberalismi ja globalisaatio perustuvat ajatukselle ihmiskunnan universalismista, jolloin kansallisilla kulttuureilla ei ole mitään eroa ja maailman hyvinvointi tulisi maksimoiduksi, jos kaikki maailman maat omaksuisivat yhteisen globaalikapitalismiin ja demokratiaan perustuvan yhteiskuntajärjestelmän. Liberaaliglobalismi on ylevistä periaatteista huolimatta ollut etenkin rahoitusmarkkinasektorin ja kansainvälisten konsernien ideologia. Rahoitusmarkkinoiden liberalisointi, teollisuuden ulkoistamisen helpottaminen ja ihmisten liikkuvuuden täydellinen vapauttaminen ovat nostaneet ylempien yhteiskuntaluokkien tulotasoa kaikissa länsimaissa. Myös kehitysmaiden köyhät, etenkin eräissä Aasian maissa, ovat hyötyneet liberaaliglobalismista suuresti. Länsi-Euroopan keskiluokka USA:n keskiluokan ohella taas ovat saaneet kokea palkkojensa stagnaation, teollisuustyöpaikkojen katoamisen ja monikulttuurisen kaaoksen ilmiöt. Länsimaiden keskiluokan identiteetin ja elintason romahdus ei ole kansainvälisissä eliiteissä herättänyt paljon sympatiaa. Näille juurettomille kosmopoliiteille ei merkitse mitään tuhatvuotisten kansallisten kulttuurien tuhoutuminen. Tärkeintä heille on elää omassa kuplassaan Genevessä, New Yorkissa tai Brysselissä samanmielisten kanssa ja hautoa päässään utopistia visioita maailmanhallituksesta. Globalisaation ja kansainvälisen liberalismin harhat ovat myös ilmenneet regime change ja nation building politiikkana, jolloin taloudellisesti ja kulttuurisesti alikehittyneitä maita on pakolla yritetty muuttaa länsimaistyylisiksi maiksi. Nämä kokeilut ovat epäonnistuneet täydellisesti varsinkin Syyriassa, Irakissa ja Libyassa. Brysselin ja Washingtonin puhuvat päät ovatkin demokratiaristiretkillään avanneet Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa Pandoran lippaan. Sekulaarien diktaattorien kaatamisen jälkeen näissä maissa ei ole vallinnut oikeusvaltion ja demokatian tila, vaan uskonnollinen ja etninen kaaos, pakolaisvirrat ja järkyttävät ihmiselämän menetykset. Liberaaliglobalistien aiheuttama täystuho interventionistisella ulkopolitiikalla on yksi keskeisempiä syitä, miksi Donald Trumpilla on hyvät mahdollisuudet voittaa USA:n presidentinvaaleissa Hillary "Crooked" Clinton marraskuussa. 

Euroopan nykyisen vaurauden pohja luotiin nopean talouskasvun vuosina 1945-1975. Tämän jälkeen talouskasvu on ollut Euroopassa enemmän ja vähemmän nopeaa, mutta silti trendinomaisesti vahvaa aina vuoden 2008 finanssikriisiin asti. Euroopan uusi nousu on mahdollinen, mutta se ei tapahdu nojaamalla kansainväliseen liberalismiin ja globalisaatioon. Eurooppa ei voi enää ottaa vastaan merkittäviä määriä maailman kurjimpia ihmisiä Aasiasta ja Afrikasta rajattoman maailman ideologian nimissä. Ei-länsimaisten maahanmuuttajien aiheuttamat kustannukset julkiselle hallinnolle ovat joka ikisessä Länsi-Euroopan maassa tähtitieteelliset. Monikulttuurinen yhteiskuntakokeilu onkin johtanut pitkälti moniongelmaiseen yhteiskuntaan lähiömellakoina, yleisen turvallisuuden heikentymisenä, islamistisina terrori-iskuina ja yleisen elinmukavuuden laskemisena. Euroopan ei myös ole syytä sopia sellaisia kauppasopimuksia, jotka hyödyttävät vain kansainvälisiä konserneja, kuten TTIP. Euroopan maiden on oman hyvinvointinsa vuoksi oltava avoin kansainväliselle kaupalle, mutta huoltovarmuuden vuoksi strategisilla aloilla on harjoitettava järkevää protektionismia. PK-yritysten kansainvälistymisen auttamiseksi on myös tulkittava uudelleen EU:n valtiontukisääntöjä. Omia kansojaan sortavat diktaattorit Afrikassa ja Aasiassa eivät ole toivottavia, mutta he ovat monissa tapauksissa pienempi paha kuin islamistinen tai etninen kaaos, joka on seurannut regime change-politiikasta. Bismarckilainen reaalipolitiikka toimikoot ohjenuorana Euroopan uudelle ulkopolitiikalle, sillä idealistinen ulkopolitiikka lähes säännöstään johtaa paljon pahempaan tilanteeseen lähtöasetelmään nähden.

Ongelman ytimessä on islam itse

Eurooppaa ovat vavisuttaneet kuluneen vuoden aikana lukuisat äärimuslimien terrori-iskut. Näiden iskujen kaikilla tekijöillä on todistetusti ollut suora yhteys murhanhimoisen Islamilaisen valtion (Isis) kalifaattiin Syyrian ja Irakin rajaseuduilla. Islamilaisen valtion jihadistit tappoivat Pariisissa viime marraskuussa useiden sarjojen iskuissa  vajaa 200 ihmistä rynnäkkökiväärein ja räjähtein. Brysselissä tämän vuoden maaliskuussa isis-soturit tekivät itsemurhapommi-iskut Brysselin lentokentällä ja eräällä kaupungin metroasemista. Viime viikolla taas afganistanilainen turvapaikanhakija hyökkäsi Wurzburgissa kirveellä ihmisten kimppuun junassa ja toissapäivänä syyrialainen turvapaikanhakija räjäytti itsensä Ansbachissa. Molemmat näistä terroritekoihin syyllistyneistä turvapaikanhakijoista olivat julistautuneet Isiksen sotilaiksi.

Ongelma ei ole se, että islamia muka tulkitsisivat eräät ääriainekset "väärin", vaan islamin oppi sen ytimessä ei ole suvaitsevainen. Islamin perustaja profeetta Muhammad oli julma mies, joka johti lukuisia verisiä sotaretkiä Arabian niemimaalla, oli vastuussa kokonaisten juutalaisheimojen likvidoinnista ja otti vaimokseen pikkulapsen, jonka kanssa myös "täytti" avioliiton. Se fakta, että Muhammadia pidetään islamissa täydellisenä ihmisenä, antaa oikeutuksen äärimuslimeille tehdä karmeita tekoja. Ero ei voisi olla suurempi kristinuskon perustajaan Jeesukseen, joka julisti rauhaa, anteeksiantoa ja lähimmäisenrakkautta. Lisäksi Jeesus painotti, että hänen valtakuntansa on taivaassa, eikä hän halunnut Muhammadin tavoin luoda väkivalloin jumalvaltiota maan päälle. Islamin doktriinissa kaikki alueet, jotka eivät kuulu islamin alle ovat ns. sodan huone, jonka alueella muslimit saavat mm. valehdella ja toimia muutenkin epäeettisesti, jos se edistää islamin leviämistä. Emme tietenkään voi syyttää yksittäistä ihmistä, joka on syntynyt islamilaiseen perheeseen ja kasvanut tähän uskontoon, mutta tosiasioita on katsottava silmään. Muslimeiden pitäisi lännessä irtisanoutua aika keskeisistä islamin opinkappaleista, jotta toimiva yhteiselo Euroopan kantaväestöjen ja muslimivähemmistöjen kanssa olisi tulevaisuudessa mahdollista. Jos kehitys jatkuu tätä rataa, pelkään edessä odottavan vakavan yhteentörmäyksen. 

Euroopan rajat olisi nyt sinetöitävä ainakin toistaiseksi kiinni kaikista niistä maista, joissa on vakava terroriuhka. Myös joka ikinen muutamana viime vuonna maanosaan saapuneista turvapaikanhakijoista olisi laitettava ympärivuorokautiseen monitorointiin. Riskitapaukset näiden tp-hakijoiden joukossa taas pitäisi siirtää turvallisuussyistä säilöön. Yhteisen elämän pelisäännöt on pystyttävä luomaan Euroopan maissa eri yhteisöjen välillä tavalla, jossa painotetaan länsimaiskristillisten arvojen ja normien yleistä sitovuutta. Jos tähän arvo- ja normirakennelmaan ei maahanmuuttaja pysty sopeutumaan, tällöin tämän on vietettävä oman kulttuurinsa mukaista elämää alkuperämaassaan.