Suomenruotsalaisuuden uudet tuulet

Väitös suomenruotsalaisten oikeuksien jatkuvasta polkemisesta on ollut yksi tämän vaalikauden polttavimmista poliittisista kysymyksistä. Yhteiskunnassamme parina viime vuosikymmenenä tapahtuneet suuret sosiokulttuuriset muutokset sekä lukuisat kuntataloudelliset reformit ovat heikentäneet maamme kaksikielistä luonnetta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden supistaminen kaksikielisillä alueilla sekä pula ruotsinkieltä taitavista työntekijöistä kuntasektorilla ovat aiheuttaneet kielivähemmistössämme runsaasti katkeruutta. Vuodesta 1990 alkanut laajamittainen maahanmuutto on tuonut Suomeen yli 200 000 vieraskielistä asukasta. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, ovat suomenruotsalaiset 2030 tienoilla vain yksi vähemmistö muiden joukossa.

Nykyisten kärkipoliitikkojemme toisen kotimaisen taito ei usein edes riittäisi yliopistojen virkamieskurssin suorittamiseen. Yhteispohjoismaisissa yrityksissäkin on viime vuosina siirrytty englannin käyttöön yrityskielenä ruotsin sijaan. Jos kehityskulku jatkuu samanlaisena, edessä on väistämättä yhä etenevä ruotsin kielen marginalisoituminen Suomessa.

Ruotsalainen kansanpuolue on reagoinut Suomen ruotsinkielisen kulttuurin kriisiin hyvin selkeällä yhteiskunta-analyysilla. Rkp:n Kasnäsin julistuksen mukaan yhä kasvava kulttuuris-etninen moninaisuus sekä yleisen arvoliberalismin edistäminen ovat vastaus suomenruotsalaisen elämäntavan säilyttämiseksi. Suomen maahanmuuttajataustaisen väestön kasvu ei kuitenkaan taanne suomenruotsalaisten oikeuksien säilymistä. Se tuskin haluaa uhrata omaa kulttuurista identiteettiään suomenruotsalaisuuden hyväksi. Arvoliberalismikaan ei todennäköisesti nouse patenttiratkaisuksi kaksikielisen Suomen varjelemiseksi. Arvoliberaali näkökulma pikemminkin painostaa kaikkia väestöryhmiä samalle viivalle ja tällöin ruotsinkielisten etuoikeudet joutuisivat yhä tarkemmin suurennuslasin alle.

Loogisin keino suomenruotsalaisen kulttuurin varjelemiseksi olisi konservatismi. Siihen Rkp:n nykyjohdolla tuskin on halua. Pikemminkin radikaali arvoliberalismi maahanmuuton ja homoavioliiton kaltaisissa kysymyksissä on nostettu Rkp:n asialistalla korkealle. Näiden linjauksien taustalla on yleinen pohjoismainen vapaamielisyys, mutta tämä ei ole missään nimessä pätevä syy. Tanskassa ja Norjassa kansallismieliset sekä kulttuurikonservatiiviset puolueet kuuluvat suurimpiin ryhmiin maittensa parlamenteissa. Tosiasiassa tämä Rkp:n esille tuoma pohjoismainen vapaamielisyys tarkoittaa riikinruotsalaisuutta. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti hajaantuva Ruotsi on kuitenkin jäämässä yksin Euroopassa yhteiskuntavisionsa kanssa.

Onko suomenruotsalaisuuden hyväksi siis mitään tehtävissä? Ruotsin kielen saattaminen vähemmistökieleksi yleisen väestökehityksen vuoksi sekä kaksikielisten julkistaloudellisten panostusten keskittäminen ainoastaan rannikkoalueille olisivat hyvä lähtökohta. Suomenruotsalaisuuden markkinoiminen tärkeänä osana Suomen kristillis-länsimaista kulttuuria saisi suomenkielisten suosion. Riikinruotsalaisen kulttuurin orastava matkiminen sitä vastoin saa jatkossakin täystyrmäyksen valtaväestöltä. Nyky-Ruotsin vajoaminen postmodernismin syövereihin kulttuurisen itseinhon takia antaa suomenruotsalaiselle väestönosalle suuren vastuun ruotsinkielisten saavutusten säilyttämiseksi maailmankartalla. Suomi voikin olla tulevaisuudessa se maa, jossa ruotsinkielisen kulttuurin merkit ovat parhaiten nähtävissä.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.4 2010

Aktivistituomarit kansanvallalle ongelmallisia

KHO:n maaliskuinen ennakkopäätös ydinperheen ulkopuolelle kuuluvien ulkomaalaisten oikeudesta saada pysyvä oleskelulupa Suomeen perheenyhdistämisen nojalla on herättänyt maassamme laajaa keskustelua. Viimeistään "arvojohtaja" Tarja Halosen kipakka kritiikki ulkomaalaisten mummojen "epäinhimillisiä" karkotuksia kohtaan nosti teemaan poliittisen päätöksenton keskiöön. KHO:n äänestyksessä casessa mamumummot vs. maahanmuuttovirasto vähemmistöön jäänyt KHO:n presidentti Pekka Hallberg on myös julkisuudessa aktiivisesti tuonut esiin ulkomaalaisten mummojen karkottamisen vääryyden. Matti Vanhanen ilmoittikin tavattuaan karkotetuksi määrättyjen mummojen omaisia lainsäädännön lieventämisaikeista. Hallituksen onkin tarkoitus ennen kesätaukoa saada tarvittavat lakimuutokset läpi inhimillisisten tekijöiden korostamiseksi ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämisessä.

KHO:n päätöksen sivuuttaminen ja näkyvä arvostelu johtavien poliitikkojen sekä hallintolainkäytännön valvojien taholta on vallan kolmijaon kannalta hyvin arveluttavaa. KHO:n päätöstä tuskin ennätettiin sulatella, kun jo ideologinen maahanmuuttoministeri Astrid Thors, KHO:n äänestyksessä hävinnyt Hallberg ja Halonen tuomitsivat ratkaisun näkyvästi mediassa. Erityisen ongelmallinen on Pekka Hallbergin rooli. Hallberg oli itse linjaamassa KHO:n päätöstä ja jäätyään vähemmistöön päätöksestä äänestettäessä hän yhtäkkiä päättääkin lähteä Astrid Thorsin ulkomaalaiset mummot Suomeen-kampanjan kärjeksi? Pekka Hallbergin KHO:n nimissä kirjoitettu kirje jo karkoitetuksi määrättyjen mummojen maassa pysymisen varmistamiseksi sai poliisin ylimmän johdon yllättäen taipumaan. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero vielä kiitteli Hallbergin KHO:n nimissä tekemää karkottamiskieltoa inhimillisyyssyistä. Tämänkaltainen lainsäätäjien ja tuomiovallan edustajien yhteenpelaaminen sekä sopuilu on suomalaisen kansanvallan kannalta ennenkuulumatonta. Hallbergin toiminta muistuttaa hyvin paljon Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen ideologisesti valittujen tuomareiden näkemystä lainvalvojen tehtävästä. Tärkeintä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden yksittäisille jäsenille ei ole lain henki tai kestävät oikeudelliset ratkaisut, vaan oman ideologisen viiteryhmänsä etujen edistäminen lainvalvojan ominaisuudessa. Tälle tielle Suomikin on valitettavasti menossa Pekka Hallbergin juridisen aktivismin vuoksi.

Hallituksen kaavailemat "inhimillistämiset" ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämisessä ovat täysin tarpeettomat. Jo vuonna 2004 säädetty ulkomaalaislaki tarjoaa maahanmuuttoviranomaisille mahdollisuuden myöntää pysyvä oleskelulupa, mikäli ulkomaalaisen ydinperheen ulkopuolinen jäsen on Suomessa asuvasta perheenkokoajasta täysin riippuvainen. Suomen perheenyhdistämispolitiikka pohjautuu pitkälti Euroopan Unionin 2003 voimaan tulleen perheenyhdistämisdirektiivin säädöksiin. Perheenyhdistämisdirektiivi velvoittaa yhteisön jäsenvaltiota myöntämään oleskeluluvan perheenkokoajan puolisolle sekä alaikäisille lapsille perheenyhdistämistapauksissa. Ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämiseen direktiivi ottaa kantaa vain huomauttamalla, että jäsenvaltio saa käyttää perheenyhdistämistapauksissa laajempaa perhekäsitettä halutessaan. Tähän mennessä yksikään yhteisön jäsenmaa ei ole laajentanut perhekäsitettä. Ulkomailta Suomeen raijatut mummot rikkovat lisäksi Suomen viisumilainsäädäntöä. Perheenyhdistämisprosessissa oleskelulupapäätöstä olisi odotettava lähtömaassa, eikä tulla Suomeen notkumaan laittomasti olettaen päätöksen olevan positiivinen.

Koko mummotapauksessa haiskahtaa vahvasti elitistinen maailmanparannusinto. Suomalaista perheenyhdistämispolitiikka ollaan muuttamassa kahden ulkomaalaisen isoäidin mediakampanjan, ideologisten poliitikkojen sekä yhden aktivistituomarin toimesta. Kaiken lisäksi skandaalien ja korruptiosyytösten vuoksi virastaan eroava pääministeri Vanhanen haluaa viedä "Lex Mummon" läpi nopeutetussa järjestyksessä vielä viimeisenä lahjanaan Suomen kansalle.

Tapaukseen sekaantuneiden poliitikkojen sekä KHO:n presidentti Hallbergin olisi nyt syytä rauhoittua sekä miettiä tarkkaan seurauksia, jotka ovat väistämättömät, mikäli ulkomaalaislakia aiotaan pikaisesti sorvata. Yhdellä ainoalla lisäyksellä ulkomaalaislain pykäliin voi olla merkittäviä vaikutuksia oleskelulupahakemusten määriin. Halutaanko Suomesta todellakin tehdä koko maailman sosiaalilaitos, jonne kolmannen maan kansalaiset saavat tuoda mummonsa nauttimaan suomalaisesta sosiaaliturvasta sekä terveydenhoidosta? Ymmärrän hyvin ihmisten halun olla isovanhempiensa luona sekä toiveen lähimmäisten onnellisesta vanhuudesta. Suomi on kuitenkin ensisijaisesti suomalaisten maa, eikä sosiaali- ja terveyssektoriamme ole rakennettu maailman epäkohtien korjaamiseksi. Mikäli ihmiset eivät halua jättää isovanhempiaan kärsimään yksinäisyydestä lähtömaissa on heidän syytä itse jäädä huolehtimaan seuranpidosta tai vaatia paikallisilta päättäjiltä parannusta sikäläisiin terveys-ja sosiaalipalveluihin. Suomen ulkomaalaislainsäädännön perusta ei voi olla aktivistituomarien ideologian ajaminen tai sinisilmäinen maailmanparantaminen, vaan suomalaisten kokema oikeudenmukaisuuden tunne. Oman vanhusterveydenhuollomme rapautumisen vuoksi olisi yksinkertaisesti moraalisesti väärin tuoda maahamme yhä enemmän ulkomaalaisia huollettavia. Kansan tahto mummocasessa on kristallinkirkas. Suomalaiset haluavat osoittaa mielellään solidaarisuutta kolmannen maiden asukkaiden vaikeuksia kohtaan, mutta se ei saa tapahtua sosiaalijärjestelmämme kustannuksella. Ongelmat on hoidettava lähtömaissa, eikä kotikonnuillamme.