Huhtikuisista eduskuntavaaleista lähtien mediat ovat olleen pullollaan pääkirjoitustoimittajien, akateemikkojen, järjestelmäpoliitikkojen sekä erinnäisten "asiantuntijoiden" parkaisuja Suomessa vellovasta vihapuheen ja rasismin aallosta. Media on lisäksi hanakasti vahdannut eduskuntaan nousseiden uusien kansanedustajien tai jopa heidän taustajoukkojensa kommentointia sosiaalisessa mediassa löytääkseen todisteita heidän ihmisvastaisesta agendastaan. Tämä kaikki voidaan kuitenkin katsoa vain 1990-luvun globaalisaatio-monikulttuurisuusideologiaan hirttäytyneen eliitin epätoivoiseksi viimeiseksi yritykseksi hiljentää kansan syvistä riveistä nouseva populistinen liikehdintä.
Eliitti ei halua puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tälle joukolle integroitumiskyvyttömät maahanmuuttajat ovat voimavara, suomalaisen kulttuurin näivettyminen ulkolaisten tapojen vyöryessä rikkaus sekä rahan kippaaminen taloudellisesti surkastuneille Etelä-Euroopan maille vastuunkannon osoitus. Eliitti myös ihannoi kaikkea sitä taidetta ja muuta kulttuuria, mikä on mahdollisimman kaukana perisuomalaisista arvoista ja ihanteista. Parhainta kulttuuria eliitin mielestä on se, mikä asettaa koko suomalaisen identiteetin kyseenalaiseksi. Eihän Suomi olekaan eliitin mielestä kansakuntana, kun vain sosiaalinen konstruktio tai alistusmekanismi, joka tukahduttaa kaikenlaisten vähemmistöjen elinvoiman.
Populistinen liikehdintä lähtee kansan ytimestä. Se uskoo ihmisen henkiseen ja sivistykselliseen kasvuun, ilman eliitin ohjailua, jossa pyrkimyksenä on "väärien" mielipiteiden ja toimintapojen kitkeminen. Tämä päättäjiemme suitsuttama "asennekasvatus" on vastenmielinen tapa, jossa pyrkimyksenä on kasvattaa uusista sukupolvista eliitin ohjailtavissa olevia massoja. Eliitin unelma on Suomi kulttuurien sekamelskana ja postmodernina kerskakulutusyhteiskuntana, jolla on piikki auki Etelä-Euroopan suuntaan solidaarisuuden nimissä. Asiantuntijat ja järjestelmäpoliitikot näkisivät mieluusti Euroopan komission johtavan Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa sekä eurooppalaisen taloushallituksen sanelevan finanssipolitiikkaamme. Rahapolitiittinen päätöksentekohan on jo luovutettu Ekp:lle käytännössä ilman julkista keskustelua 1990-luvulla.
Populistinen liike tyrmää kaikki nämä eliitin hellimät visiot. Suomessa saa ajatella arvokonservatiivisesti ja tuoda julki kansallisen itsemääräämisoikeuden välttämättömyyden. Eliitin pitää perääntyä ja sallia kansalaisten mielipiteiden moniäänisyyys, eikä yrittää vuoden 1994 EU-kansanäänestyksen aikoihin harjoitetun mediajunttauksen tavoin pakottaa suomalaisia hyväksymään EU-supervaltiota, kansainvaelluksia ja utopiaradikalistisia yhteiskuntakokeiluja. Vihapuhedebatin kaltaiset kansalaisten harhautusyritykset eivät enää uuden mediakulttuurin aikakaudella tuo eliitille sen tavoittelemaa mielipidediktatuuria. Suomen kansa ei ole riippuvainen teoreetikkojen tai erinnäisten kuppikuntien määrittelemistä tulevaisuuden kuvista, vaan suomalaiset voivat itse valita tiensä ja kohtalonsa tässä yhä kaoottisemmaksi menevässä maailmassa.
