Suomi syöksykierteessä

Suomi on viime aikojen uutisten perusteella huonossa kunnossa niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti. On vaikeaa ennustaa, onko maallamme enää mitään mahdollisuuksia säilyttää nykyistä elintasoa lähivuosikymmeninä. Hyvin realistinen kehityksenkulku on se, että maamme talouden pohja romahtaa ja vajoamme 1970-luvun tasolle pohjoismaisiin naapureihimme verrattuna. Nykyinen hallitus tuntuu olevan siinä mielessä erikoinen, ettei se ole saanut yhtäkään suurta päätöstä tehtyä, ellei mukaan lasketa rahan kippaamista muihin euromaihin. Ilmeisesti EU-liittolaisten pelko on ainoa asia, joka saanut sekametelihallituksen rivit riittävän suoriksi EVM:stä, pankkiunionista ja vastaavista mekanismeista päätettäessä. Kotimaisia asioita, kuten kunta- ja sote-uudistusta, hallitus ei ole kovasta yrityksestä huolimatta pystynyt edistämään merkittävästi. 

Suomi tarvitsisi tällä hetkellä todellisia asiantuntijoita avustamaan kansantaloutemme ohjauksessa, sillä tilanne on hyvin kriittinen kaikkien talousindikaattorien näyttäessä punaista valoa. Ei ole millään muotoa ihmeteltävää, jos joku kansalainen tässä vaiheessa on täysin menettänyt uskonsa poliittisen järjestelmän kykyyn puolustaa suomalaista hyvinvointimallia. Jotkut ovat esittäneet väitteen, että 1990-luvun Nokia-ihme ainoastaan viivästytti väistämätöntä suomalaisen kansantalouden kriisiytymistä. Nyt ovatkin hyvät neuvot tarpeen, sillä aikaa ei ole enää kauaa Suomi-laivan kurssin kääntämiseksi. Talouteemme olisi nopeasti saatava jostain uutta puhtia, sillä aitona vaarana on se, että Suomi taantuu Pohjois-Euroopan periferiaksi, jonka elättävät hitaasti kuihtuvat elinkeinot.

Suomen talouden tulevaisuudenkuva sysimusta

Hallituksen päätös olla myöntämättä STX-yhtiölle sen Turun telakalle tarvitsemaa lainaa sekä siitä syntynyt kohu on vain sivujuonne traagisessa Suomen talouden romahtamiskehityksessä. Suomella ei tosiasiallisesti ole minkäänlaisia näkymiä siitä, että pääsisimme samankaltaiselle talouden nousu-uralle, mikä leimasi BKT-kehitystä tämän vuosituhannen ensimmäisenä vuosikymmenenä. Päättäjämme tarjoavat tässä taloudellisessa kriisitilanteessa reseptiksi uuteen nousuun pääsemiseksi ainoastaan halpatyövoiman rahtaamista ulkomailta korvaamaan suomalaiset työläiset sekä innovaatiopelleilyn ylenpalttisen rahoittamisen jatkamista. Tässä he ampuvat ohi maalin hehtaarikaupalla, sillä Suomen kansantalouden kipukohdat ovat aivan jossain muualla, kun ulkomaalaisten vähyydessä tai työvoiman tietotaidon puutteessa. 

Syy Saksan ja Ruotsin menestymiseen Suomeen verrattuna selittyy pitkälti onnistuneemmalla työmarkkina- ja palkkapolitiikalla sekä maiden historiallisesti Suomea paljon laajemmalla teollisuuden pohjalla. Pitää ottaa huomioon se, että nämä molemmat maat teollistuisivat huomattavasti Suomea aikaisemmin ja lisäksi huomattava etunäkökohta on maiden sijainti lähellä Keski-Euroopan markkinoita. Saksassa ja Ruotsissa yleinen hintataso on tuntuvasti Suomea alhaisempi, minkä vuoksi näissä maissa kansalaisen ostovoima on meitä korkeampi, vaikka reaalipalkkatason kehitys ei ole Suomen tasolle yltänyt. Suomi on ylivoimaisesti kallein euromaa varsinkin asuminen ja ruoan keskimääräinen hinta huomioon ottaen, mikä on syönyt suuren osan viime vuosien palkankorotusten vaikutuksista yksityiseen kysyntään varsinaisilla kulutusmarkkinoilla.

Saksassa Schröderin hallitus runnoi läpi 2000-luvun alussa niin sanonut Hartz I-IV-uudistukset, jotka heikensivät työttömyysturvan tasoa sekä kevensivät työmarkkinoiden säätelyä. Ruotsissa Reinfeldtin porvarihallitus on vuodesta 2006 asti harjoittanut hyvin markkinaorientoitunutta talouspolitiikkaa, mikä on omalta osaltaan lisännyt maan työllisyysastetta. Ruotsin porvarihallituksen päätöksellä vapauttaa työvoiman liikkuvuus EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta vuonna 2008 taas ei ole merkittävää vaikutusta Ruotsin työllisyyteen ollut, koska suurin osa näistä ulkoeurooppalaisista työntekijöistä on rekrytoitu alhaisen palkkatason väliaikaistöihin. Saksa taas on pitänyt kiinni tiukasta sääntelystä koskien ulkoeurooppalaista työvoiman muuttoa, joka perustuu vuoden 1973 Anwerbestopp-päätökseen. Eräiden talousasiantuntijoiden väitteet maahanmuuton keskeisestä vaikutuksesta Ruotsin ja Saksan talousmenestykseen ovatkin vain pelkkää urbaanilegendaa. 

Saksan ja Ruotsin tekemillä työmarkkinapoliittisilla ratkaisuilla on kuitenkin ollut epätoivottavia sivuvaikutuksia etenkin Saksassa. Saksassa on syntynyt Hartz-reformien myötä arviolta kuuden miljoonan hengen matalapalkkasektori, jossa työntekijöiden osana on suuri epävarmuus tulevaisuuden tulotasosta sekä työsuhteen kestosta. Suomen perinteisesti suojelluilla työmarkkinoilla vastaavanlaisen matalapalkkaköyhälistön syntyminen olisi todella ennenkuulumatonta. Toistaiseksi tämänkaltainen visiointi on kuitenkin turhaa, sillä Suomella ei ole työpaikkoja tarjottavana edes nykyisille työnhakijoille. Maatamme vaivaa samanaikainen krooninen korkean rakenteellisen työttömyyden taso sekä teollisen pohjan murentuminen. IT-bulkkiteollisuuden romahdus on tapahtunut viimeisten 5 vuoden aikana hyvin nopeasti, kun taas metsäteollisuus on hitaasti taantunut viimeisten parin vuosikymmenen ajan. Hallituksella ei ole minkäänlaista strategiaa siihen, millä Suomi saataisiin uudelle talouden kasvu-uralle. Innovaatiobisnes, joka lähinnä elättää kalliita valtionvirkamiehiä sekä muita epämääräisiä tahoja, ei ole pystynyt viimeisten 10 vuoden aikana edesauttamaan millään tavalla uusien kasvuyritysten syntymisessä maahamme. Silti hallitus pitää apinanraivolla kiinni innovaatiomantrassaan sen sijaan, että ohjaisi turhat t&k-varat konkreettisiin verohelpotuksiin pk-yrityksille. 

Hallituspuolueilla on nyt viimeinen hetki ottaa kynä kauniiseen käteen ja pelastaa Suomen talouden tulevaisuus. Piikki olisi laitettava välittömästi kiinni osallistumiselle eurotukipakettimekanismeihin. Nämä säästyneet varat olisi ohjattava perusinfrastruktuurin parantamiseen erityisesti alempiasteisen tiestön ja raideliikenteen osalta. Hallituksen olisi lisäksi poistettava yhteisövero työllistäviltä pk-yrityksiltä, jotka eivät nosta osinkoa tilikauden aikana. Arvonlisäverottoman liikevaihdon alarajaa sekä huojennusalueen kattoa olisi myös nostettava tuntuvasti nykyisestä. Näillä toimenpiteillä saataisiin Suomen talouden elpyminen käynnistettyä, joka on välttämätöntä hyvinvointivaltiomallimme pelastamiseksi.