Ovatko globaalikapitalismi
ja kansallismielisyys luonnollinen yhdistelmä? Monet tosiseikat puhuvat tätä
väittämää vastaan. Juuri nykyisenmuotoinen liberaalikapitalismi on mahdollistanut globalisaatioilmiön,
jossa kokonaisia tuotannonaloja siirretään länsimaista kehittyviin talouksiin.
Myös yhä kiihtyvä ihmisten massamuutto eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiseen
on ollut mahdollista vasta globaalin kapitalismin oloissa. Monet niin sanotut
salonkikonservatiivit ovat astuneet uusliberaalin talousajattelun
ansaan ihailemalla erityisesti amerikkalaisia markkinatalousradikaaleja. Tämä
valtavirtakonservatiivien ideologinen lukkiutuma ei hellitä edes siinä tapauksessa,
jos heille esitetään todisteet siitä, ettei heidän palvomien markkinaliberaalien
ajattelijoiden maailmassa ole sijaa kansallisvaltioille. Edes vuoden 2008
suuren finanssikriisin aiheuttama täystuho reaalitaloudelle ei tätä kuppikuntaa
ole saanut irtautumaan heidän suuren rahan palvonnastaan.
Länsimaisen yhteiskuntafilosofian yksi terävimmistä ajattelijoista Oswald Spengler näki jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen julkaisemassaan ”Länsimaiden perikato”-teoksessa materialismin ja rahan palvonnan merkkinä kulttuurin lopunajoista. Vallitsevan talousjärjestelmän pitäisikin toimia kansallisen hyvinvoinnin takaajana, eikä ottaa kansallisvaltioita panttivangikseen samalla synnyttäen maailmanlaajuista epätasa-arvoisuutta. Talouden uusliberalistinen aikakausi 1970-luvun lopusta tähän päivän saakka on merkinnyt valtavia yhteiskunnallisia muutoksia Euroopassa. Materiaalisen hyvinvoinnin kasvu on ollut tänä lyhyenä aikana ennennäkemättömän suurta vanhalla mantereella. Myös historiallisesti köyhemmän Etelä-Euroopan elintason nousu lähelle Alppien pohjoispuolisen Euroopan tasoa on historiallinen saavutus. Tätä Etelä-Euroopan menestystä varjostaa kuitenkin suuresti sen saavuttaminen lähinnä poliittisen eurohankkeen avulla. Euromaiden yhteinen korko- ja valuuttapolitiikka nimittäin loi edellytykset sille, että oliivimaat pystyivät synnyttämään nykyisen vaurautensa velkaantumalla hillittömästi ulkomaille. Aina vuodesta 2010 lähtien nämä maat ovat kuitenkin vajonneet yksi kerrallaan kansataloudelliseen konkurssiin sekä vauraimpien emumaiden elätettäviksi. Nyt oliivimaissa joudutaankin pohjoiseurooppalaisten antamien tukimiljardien ehtona suorittamaan ankaria sisäisen devalvaation operaatioita, jotka eivät vielä vuosikausiin tuo helpotusta mañaña-talouksien kilpailukykyyn.
Suurta materiaalisen hyvinvoinnin kasvua on seurannut ennennäkemätön henkisen ajattelun kriisi Euroopassa. Ikiaikaiset kulttuurit ja traditiot ollaan eliitin toimesta korvaamassa maailmankansalaisuusajattelulla ja monikulttuurisuusideologialla, jotka utopistisuudessaan lähentelevät parodialuokkaa. Tämänlainen kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman liberaalikapitalismin nousua hallitsevaksi yhteiskunnalliseksi konsensukseksi. Monetaristinen rahapolitiikka 1970-1980-luvuilla ja sitä seurannut pääomamarkkinoiden vapauttaminen olivat kuolinisku kansallisen talouspolitiikan suvereniteetille. Samalla talouskasvu nostettiin eliittien toimesta yhteiskunnalliseksi johtotähdeksi huolimatta siitä perustuiko BKT:n vuosittainen kasvu tuotannollisen toiminnan lisääntymiselle vai keinotekoiselle arvonnousulle pääomamarkkinoilla. Hallitsevat luokat olivat myös tässä yhteydessä valmiita heittämään kansallisen identiteetin historian romukoppaan. Tänä päivänä olemme siinä tilanteessa, jossa kansallisvaltioiden on pakko mukautua liberaalikapitalistiseen konsensukseen finanssi- ja rahapolitiikkaa toteuttaessaan. Suomen kaltaisella avoimella ja pienellä kansantaloudella ei tämänkaltaisessa globaalissa pelissä ole muuta kuin häviäviä kortteja kädessään.
Kansanyhteisöllinen sosiaalipolitiikka yhdistettynä patrioottiseen elinkeinopolitiikkaan tulisi olla isänmaallisen liikehdinnän ideologisina ohjenuorina kansallisuusaatteen ohella. Tämän saavuttamiseksi Suomen olisi välittömästi selvitettävä välinsä euroeliitin kanssa ja irtauduttava emujäsenyyden tuomasta taloudellisesta pakkopaidasta. Suomi ei pysty samanaikaisesti elättämään etelän sankareita tukipakettimiljardien muodossa ja kurjistamaan omaa elintasoaan valuutalla, jolla ei ole mitään konkreettisia taloudellisia hyötytekijöitä tarjottavanaan maallemme. Myös globaalien finanssimarkkinoiden reformointi olisi pidemmällä aikavälillä syytä ottaa tavoitteeksi, jotta kansallisvaltioilla olisi jälleen mahdollisuus tehokkaalla raha- ja finanssipolitiikalla luoda aitoa hyvinvointia kansalaisilleen.
Länsimaisen yhteiskuntafilosofian yksi terävimmistä ajattelijoista Oswald Spengler näki jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen julkaisemassaan ”Länsimaiden perikato”-teoksessa materialismin ja rahan palvonnan merkkinä kulttuurin lopunajoista. Vallitsevan talousjärjestelmän pitäisikin toimia kansallisen hyvinvoinnin takaajana, eikä ottaa kansallisvaltioita panttivangikseen samalla synnyttäen maailmanlaajuista epätasa-arvoisuutta. Talouden uusliberalistinen aikakausi 1970-luvun lopusta tähän päivän saakka on merkinnyt valtavia yhteiskunnallisia muutoksia Euroopassa. Materiaalisen hyvinvoinnin kasvu on ollut tänä lyhyenä aikana ennennäkemättömän suurta vanhalla mantereella. Myös historiallisesti köyhemmän Etelä-Euroopan elintason nousu lähelle Alppien pohjoispuolisen Euroopan tasoa on historiallinen saavutus. Tätä Etelä-Euroopan menestystä varjostaa kuitenkin suuresti sen saavuttaminen lähinnä poliittisen eurohankkeen avulla. Euromaiden yhteinen korko- ja valuuttapolitiikka nimittäin loi edellytykset sille, että oliivimaat pystyivät synnyttämään nykyisen vaurautensa velkaantumalla hillittömästi ulkomaille. Aina vuodesta 2010 lähtien nämä maat ovat kuitenkin vajonneet yksi kerrallaan kansataloudelliseen konkurssiin sekä vauraimpien emumaiden elätettäviksi. Nyt oliivimaissa joudutaankin pohjoiseurooppalaisten antamien tukimiljardien ehtona suorittamaan ankaria sisäisen devalvaation operaatioita, jotka eivät vielä vuosikausiin tuo helpotusta mañaña-talouksien kilpailukykyyn.
Suurta materiaalisen hyvinvoinnin kasvua on seurannut ennennäkemätön henkisen ajattelun kriisi Euroopassa. Ikiaikaiset kulttuurit ja traditiot ollaan eliitin toimesta korvaamassa maailmankansalaisuusajattelulla ja monikulttuurisuusideologialla, jotka utopistisuudessaan lähentelevät parodialuokkaa. Tämänlainen kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman liberaalikapitalismin nousua hallitsevaksi yhteiskunnalliseksi konsensukseksi. Monetaristinen rahapolitiikka 1970-1980-luvuilla ja sitä seurannut pääomamarkkinoiden vapauttaminen olivat kuolinisku kansallisen talouspolitiikan suvereniteetille. Samalla talouskasvu nostettiin eliittien toimesta yhteiskunnalliseksi johtotähdeksi huolimatta siitä perustuiko BKT:n vuosittainen kasvu tuotannollisen toiminnan lisääntymiselle vai keinotekoiselle arvonnousulle pääomamarkkinoilla. Hallitsevat luokat olivat myös tässä yhteydessä valmiita heittämään kansallisen identiteetin historian romukoppaan. Tänä päivänä olemme siinä tilanteessa, jossa kansallisvaltioiden on pakko mukautua liberaalikapitalistiseen konsensukseen finanssi- ja rahapolitiikkaa toteuttaessaan. Suomen kaltaisella avoimella ja pienellä kansantaloudella ei tämänkaltaisessa globaalissa pelissä ole muuta kuin häviäviä kortteja kädessään.
Kansanyhteisöllinen sosiaalipolitiikka yhdistettynä patrioottiseen elinkeinopolitiikkaan tulisi olla isänmaallisen liikehdinnän ideologisina ohjenuorina kansallisuusaatteen ohella. Tämän saavuttamiseksi Suomen olisi välittömästi selvitettävä välinsä euroeliitin kanssa ja irtauduttava emujäsenyyden tuomasta taloudellisesta pakkopaidasta. Suomi ei pysty samanaikaisesti elättämään etelän sankareita tukipakettimiljardien muodossa ja kurjistamaan omaa elintasoaan valuutalla, jolla ei ole mitään konkreettisia taloudellisia hyötytekijöitä tarjottavanaan maallemme. Myös globaalien finanssimarkkinoiden reformointi olisi pidemmällä aikavälillä syytä ottaa tavoitteeksi, jotta kansallisvaltioilla olisi jälleen mahdollisuus tehokkaalla raha- ja finanssipolitiikalla luoda aitoa hyvinvointia kansalaisilleen.
