Maahanmuuttokeskustelu tuuliajolla

Vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkimainingeissa käynnistynyt maahanmuuttokeskustelu on saanut viime aikoina groteskejakin piirteitä. Muutamien häiriintyneiden ihmisten tekemät tappouhkaukset ministereitä sekä maahanmuuttotutkijoita vastaan on eliitin taholta tulkittu yleisiksi maahanmuuttokriitikkojen toimintatavoiksi.

Tämä väite ei voisi olla kauempana totuudesta. Itse en missään nimessä hyväksy Thorsia kohtaan tehtyjä uhkauksia, vaikken kannata hänen toteuttamaansa maahanmuuttopolitiikkaa millään tasolla. Media on myös viljellyt harhaluuloja kantasuomalaisten etnistä ylemmyyttä korostavasta liikkeestä, joka verhoutuu maahanmuuttokritiikin varjon alle. Voin todeta, ettei suurinta osaa maahanmuuttoa arvostelevista tahoista kiinnosta tulijoiden etninen tausta. Maahanmuutto on käytännössä pelkästään sosiokulttuurinen ja taloudellinen ongelma, eikä näin ihmisten etnisellä alkuperällä ole maahanmuuttokeskustelussa sijaa. Tämän keskustelun keskiössä ovatkin rasistisen diskurssin sijasta pääosin sosiaali- ja terveyssektorin kasvavat kustannukset, kulttuurilliset törmäykset, rikollisuus ja sananvapauskysymykset.

Maahanmuuttoon sinisilmäisesti suhtautuvat tahot ovat monesti viljelleet käsityksiä sen rikastavasta vaikutuksesta kulttuuriimme ja talouselämäämme sekä huomauttaneet meitä koskevista kansainvälisistä velvoitteista. Euroopan poliittista tilannetta seuranneena voin todeta, että monikulttuurisen yhteiskunnan kauniit visiot ovat romahtaneet kaikkialla Länsi-Euroopan alueella.

Muun muassa Hollannin, Tanskan ja Itävallan kaltaiset maat ovat käytännössä täysin kahtia jakaantuneita kantaväestöön sekä maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin huolimatta vuosikymmeniä kestäneestä monikulttuurisesta kotouttamispolitiikassa sekä poliittisen korrektiuden nostamisesta yhteiskunnan johtotähdeksi. Kasvava rikollisuus, orastava islamismi ja maahanmuuttajien juurettomuus ovat Länsi-Euroopan nk. monikulttuuristen valtioiden arkipäivää, mikä ei omiaan antamaan ruusuista kuvaa Suomenkaan tulevaisuudesta.

Talouselämää koskevat argumentit maahanmuuton puolesta kalpenevat Saksan esimerkin myötä. Saksan ulkomaalaisväestö kasvoi vuoden 1970 3,5 miljoonasta 7,5 miljoonaan vuoteen 2000 mennessä. Silti työssä käyvien ulkomaalaisten määrä pysyi samassa kahdessa miljoonassa.

Kansainväliset velvoitteetkaan eivät käy selityksenä hallituksen leväperäiselle maahanmuuttopolitiikalle. Suomea sitovat ainoastaan Geneven pakolaissopimus sekä EU:n maahanmuuttoa koskevat direktiivit. Työperäisen maahanmuuton säätely EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta on sitä vastoin käytännössä yksin Suomen säädeltävissä.

Julkaistu Ilkassa 29.3 2010

60-lukulaisuus länsimaisuuden tuho

Vuosi 2008 käytettiin ympäri Eurooppaa, varsinkin Saksassa ja Ranskassa, Euroopan hullun vuoden 1968 muisteluun. 42 vuotta sitten yliopistoihin siirtyneet sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat aiheuttivat kuohuntaa ympäri Eurooppaa vallankumouksellisella vasemmistoradikalismillaan. He vaativat länsimaisten yhteiskuntien muuntamista tasa-arvoisemmaksi, solidaarisempaa asennoitumista kolmatta maailmaa kohtaan sekä vastustivat vanhempien ikäluokkien konservatiivista yhteiskuntakulttuuria.

Saivatko nämä 60-luvun paremman huomisen esitaistelijat jotain merkittävää aikaan? Vastaus tähän kysymykseen on myöntävä. Vuoden 68 radikaalit nimittäin aiheuttivat eurooppalaisen kulttuurin alasajon.

Euroopan konservatiiviset piirit ovat sysänneet monet maanosamme ongelmista 60-luvulla sosiaaliromantiikkaa ajaneiden vasemmistoradikaalien syyksi. Tämä on hyvin lähellä totuutta. Usein porvariperheistä yliopistoihin siirtyneet lapset elivät vanhempiensa sukupolven luomassa yltäkylläisyydessä. Tämä oli ilmeistä varsinkin entisessä Länsi-Saksassa maan "talousihmeen" aikoina. Yleinen elintason nousu ei kuitenkaan riittänyt 68-sukupolvelle. He halusivat kapinoida ja kaataa vallitsevan yhteiskuntakulttuurin ja luoda maailman, jossa kaikki ihmiset tanssivat käsi kädessä kohti parempaa huomista. He saivat näin aikaan katkoksen Euroopan tuhatvuotisen kristillis-länsimaisen kulttuurin jatkumossa kieltämällä sen ainutlaatuisuuden.

60-lukulaiset uskoivat vakavasti utopistiseen haavemaailmaan, jonka luomisesta saamme maksaa nyt kallista hintaa mm. monikulttuurisen kokeilun ja kehitysapukaaoksen myötä.

68-sukupolven aikaansaama kristillisen moraalin katoaminen sekä länsimaisen identiteettimme hämärtyminen ei saanut mitään hyvää aikaan Euroopassa, eikä liioin muualla maailmassa. Se sitä vastoin rohkaisi kehitys- ja kommunistimaiden diktaattoreja sortamaan kansoja yhä kovemmin, sillä kulttuurirelativismin nimissä emme enää saaneet arvostella paikallisia tapoja. Eurooppalaisten oli ymmärrettävä sikäläiset "olosuhteet". Tämä kävi varsinkin toteen monien meille tuttujen vasemmistovaikuttajien marssiessa nuoruuden päivinään massamurhaajien kuten Ho Chin Minhin, Maon sekä Che Guevaran puolesta.

60-lukulaiset kunnostautuivat myös ns. monikulttuurisen yhteiskunnan kehittämisessä Länsi-Euroopan alkaessa rekrytoida työvoimaa toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Afrikasta. He näkivät käymistilassa olevat islamilaiset kulttuurit yhteensopivina kristilliseen kulttuuriimme. Tämän erehdyksen hintaa maksamme tänään vakavina kotouttamisongelmina eri puolella Eurooppaa.

Euroopassa on kasvamassa nuori eurooppalaisten sukupolvi, joka ensimmäistä kertaa moneen vuosikymmeneen suhtautuu ylpeydellä eurooppalaiseen identiteettimme. Tämä on näkynyt mm. Itävallan, Hollannin, Tanskan sekä myös Suomen kansallismielisten puolueiden korkeana nuorisokannatuksena. Nykyiset nuoret sukupolvet eivät ole vain korostetun liberaaleja maailmankansalaisia. Yhä kasvava osuus maanosamme nuorista ei halua nähdä Euroopan islamisoituvan eikä tuhatvuotisten länsimaisten saavutustemme häviävän. Euroopan hellenistis-kristillis-humanistisperäisen kulttuurin pelastajiksi näyttääkin nousevan maanosamme nuorempi polvi eivät katkerat vanhat miehet.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.3 2010