Viikko sitten käytyjen eduskuntavaalien tuloksissa eniten huomiota on herättänyt keskustapuolueen odotettua pienempi vaalivoitto, perussuomalaisten kannatuksen säilyminen vuoden 2011 jytkyvaalien tasolla ja sdp:n täydellinen romahtaminen vasta neljänneksi suurimmaksi puolueeksi. Maamme arvoliberaalin kulttuuri- ja mediaeliitin julkinen parkaisu heille epätoivotusta vaalituloksesta oli hyvin kuvaava ja paljasti täysin niin kutsutun punavihreän suvaitsevaiston käsityksen demokratiasta. Nämä maailmanhalaajat ja tiedostavat tahot nimittäin ovat kansanvallan ylimpiä puolestapuhujia vain siihen asti, kun vaalit tuottavat heitä miellyttäviä tuloksia. Toki ei voida väittää vihervasemmistolaisten maailmanparantajien olevan demokratian vastaisia, mutta heidän suitsutuksensa Suomen kansan tahtotilan näkymisestä valtiollisissa vaaleissa on vahvasti riippuvainen siitä, ettei arvokonservatiivisen ja kansallismielisen perussuomalaisten kannatus vaaleissa ole korkea.
Suomi on toisiin Pohjoismaihin ja myös muuhun Länsi-Eurooppaan nähden varsin konservatiivinen maa. Suomessa on ollut vuoden 1970 eduskuntavaaleista lähtien ei-sosialististen puolueiden enemmistö eduskunnassa. Tämä ei-vasemmistolainen enemmistö kasvoi viime viikon vaaleissa yhä suuremmaksi sosiaalidemokraattien ja vasemmistoliiton paikkamäärien sulamisen vuoksi. Vaikka Suomen eduskunnassa vasemmistopuolueilla ei siis ole ollut omaa enemmistöä vuosikymmeniin, on eri Suomen hallitusten politiikkaa leimannut hyvin vahvasti viime vuosina erimuotoinen vasemmistolaisuus, mikä on näkynyt lähinnä löysänä talous-, punavihreänä yhteiskunta-, hallitsemattomana maahanmuutto- ja sylikoiramaisena EU-politiikkana. Niin kutsuttu oikeisto onkin siis maassamme toteuttanut hyvin arvoliberaalia ja vasemmistoviritteistä politiikkaa, vaikka sillä olisi ollut mahdollisuus ajaa parlamentaarisen voimansa vuoksi kansallisvaltiokeskeisempää linjaa. Mikäli EU- ja maahamuuttoasioista löytyy sopu PS:n, keskustan ja kokoomuksen välillä, olisi syytä yrittää muodostaa maahamme perusporvarillinen oikeistohallitus, joka pyrkisi toteuttamaan aitoja työmarkkina-, sosiaaliturva- ja veroreformeja, tiukentaisi maahanmuuttopolitiikkaa ja nostaisi kansallisen edun ajamisen etusijalle EU-politiikassa Brysselin byrokraattien miellyttämisen sijasta. Tämä olisi todellinen muutos kylmän sodan jälkeen Suomessa perinteisesti noudatetulle politiikalle, jossa isänmaan etu on aina alistettu erimuotoiselle punavihreydelle ja globalisaatiohankkeille.
Suomen talouspolitiikan suunnan kääntäminen on ensiarvoisen tärkeää ensi vaalikaudella. Maamme joutui 2012 kaksoistaantumaan, joka on revähdyttänyt valtiontalouden alijäämän lähes 10 miljardiin euroon, jos lasketaan yhteen sekä valtion että kuntatalouden alijäämä. Suomi rikkoo tänä vuonna EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen julkisen talouden alijäämää ja julkisen velan astetta koskevia kriteerejä. Myös talousunionisopimuksen osana oleva rakenteellisen alijäämän kriteeri paukkuu tänä vuonna Suomen osalta. Suomen bkt:n kasvutrendi on tätä nykyä Italian ohella EU-maiden häntäpäätä. Suomi on menettänyt kilpailukykyään keskeisiin kilpailijamaihin Saksaan ja Ruotsiin nähden tuntuvasti viime vuosina liian korkeiden palkankorotusten ja poukkoilevan veropolitiikan vuoksi ja, koska täällä ei ole kyetty sopimaan tarvittavista sosiaaliturva- ja työmarkkinareformeista hallituksen ja työmarkkinaosapuolten välillä.
Euroopan keskuspankin aloittaman rahapoliittisen kevennyksen vaikutus ei välttämättä tule nostamaan Suomea siitä kansantaloudellisesta suosta, johon olemme joutuneet, sillä esimerkiksi Ruotsin kruunu ja Venäjän rupla ovat devalvoituneet vahvasti euroon nähden EKP:n aloitettua massiiviset rahamarkkinaoperaationsa. Suomen viennin lukuisten ongelmien joukkoon kuuluu myös ulkomaankauppaan suuntautuneiden yritystemme kyvyttömyys tuottaa sellaisia tavara- tai palvelukonsepteja, jotka pystyisivät aidosti kilpailemaan maailmanmarkkinoilla. Korkean lisäarvon tuotteiden vienti Suomesta on täysin romahtanut sen jälkeen, kun Nokian alamäki alkoi viime vuosikymmenen loppupuolella. Ainoat valonpilkut vientilastoissamme ovat lähinnä hissejä valmistava Kone ja eräät konepajayhtiöt. Paljon puhutuista biotaloudesta tai cleantechistä Suomen uuden talouskasvun veturina ei myöskään ole havaintoja ollut, minkä vuoksi voidaan esittää perusteltu epäilys siitä, onko Suomella aitoa mahdollisuutta päästä 2 % talouskasvu-uralle, jonka tuleva keskustalainen pääministeri Juha Sipilä on asettanut talouspolitiikkansa lähtökohdaksi. Alkavalla vaalikaudella on hallituksen kokoonpanosta huolimatta edessä erittäin ankarat julkiset leikkaukset, joista tuskin edes vähäosaisimmat suomalaiset säästyvät. Lähes kaikkien sosiaalietuisuuksien indeksikorotukset tullaan jäädyttämään, työttömyyskorvausten kestoa ja tasoa tullaan laskemaan, verovähennyksiä ja verotukia tullaan leikkaamaan tai poistamaan kokonaan, kehitysapua vähennetään ja julkisen vallan finanssipolitiikan avulla toteutettavaa kokonaiskysynnän lisäämistä astettain pienennetään.
Suomi ei ole klassinen maahanmuuttomaa, sillä maamme historiaa on leimannut melkein tuhat vuotta ainutlaatuinen itämerensuomalainen kulttuuri, vaikka kansakuntamme oli ensiksi Ruotsin vallan alla 700 vuotta ja Venäjän keisarin alamaisena reilut 100 vuotta. Suomen kulttuurinen identiteetti ei ole muodostunut siten, että maahamme olisi historiallisesti suuntautunut suuria vieraiden kulttuuriryhmien, edes eurooppalaisten, edustajien muuttoliikettä, jolloin näiden ryhmien edustajien kulttuurit olisivat Suomessa kohdanneet suomalaisen kulttuurin, jolloin olisi muodostunut uusi sekakulttuuri. Suomi olikin ennen vuotta 1990 historiallisen Länsi-Euroopan homogeenisin yhtenäiskulttuurin maa. Tähän asiaintilaan on kuitenkin tullut iso muutos viimeisten 25 vuoden aikana, kun maahamme on kohdistunut suuri kansainvälinen muuttoliike sekä Euroopan sisältä että mantereen ulkopuolelta. Suomessa asuu tätä nykyä jo yli 300 000 ihmistä, jotka ovat muuttaneet tänne ulkomailta tai joilla on maahanmuuttajatausta. Suomessa oleskelee jo siis enemmän ulkomaalaistaustaisia ihmisiä kuin suomenruotsalaisia, jotka ovat suurin historiallinen vähemmistömme.
Huolimatta punavihreiden ja liberaalioikeistolaisten puolueiden, median ja erilaisten eliittien väittämistä, maahanmuutto Suomeen ei varsinaisesti ole ollut menestystarina. Laajan maahanmuuttajasegmentin kiinnittyminen suomalaiseen yhteiskuntaan on ollut varsin heikohkoa tarkasteltaessa koulutus-, työllisyys- tai rikostilastoja. Eri maahanmuuttajaryhmien välillä on kuitenkin suuria eroja kotoutumisen onnistumisessa, sillä esimerkiksi länsieurooppalaiset ja itäaasialaiset keskimääräisesti integroituvat Suomeen hyvin, kun taas Afrikasta tai Lähi-idästä tulevat ihmiset valitettavan usein jäävät sulautumatta suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaan. Elinkeinoelämä, kokoomus, rkp ja vihreät etunenässä ovat viime aikoina kovaan ääneen vaatineet maahanmuuton kasvattamista poistamalla EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta Suomeen tulevan työvoiman saatavuusharkinnan. Näiden tahojen mukaan maahanmuuttoa lisäämällä varmistetaan riittävä työvoiman tarjonta työvoimapulan vuoksi ja maahanmuuttajat ovat heidän mukaansa huippuosaajia, jotka tuovat uusia ideoita suomalaisiin yrityksiin. Tosiasiassa Suomessa on työttömiä jo tällä hetkellä, jos erilaisissa työllistämiseen liittyvissä tukitoimissa mukana olevat henkilöt lasketaan mukaan, jo melkein 500 000, mikä asettaa outoon valoon väitteet työvoimapulasta. Lisäksi tässä puolen miljoonan työttömän joukossa on erittäin paljon vieraskielisiä ihmisiä, joiden työllistämisen tulisi olla ensisijaista siihen nähden, että maahamme tuotaisiin lisää ulkomaista työvoimaa. Massiivista työperäisen maahanmuuton lisäämistä ajavat toimijat eivät myös rehellisesti myönnä sitä, että työvoiman saatavuusharkintaa ei ole vuosikausiin enää sovellettu korkeaa osaamista omaaviin ulkoeurooppalaisiin työntekijöihin, vaan ainoastaan suorittavaa työtä tekeviin ei-eurooppalaisiin työläisiin. Elinkeinoelämän ja ulkomaisen työvoiman tuontia kannattavien eduskuntapuolueiden tavoitteena onkin tosiasiassa poistamalla saatavuusharkinta vauhdittaa Aasiasta ja Afrikasta Suomeen tulevaa alhaisen osaamistason maahanmuuttoa, jotta suomalaisten työläisten palkkatasoa saadaan laskettua ja työehtoja heikennettyä.
Talouspolitiikan täyskäännöksen ohella Suomen uuden hallituksen olisi syytä toteuttaa maahanmuuttopolitiikan täysreformi. Tarvittessa tämä uudistus olisi saatettava voimaan säätämällä uusi ulkomaalaislaki, joka korvaisi nykyisen ulkomaalaislain, joka on auttamatta vanhentunut Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen räjähtämisen vuoksi viimeisten vuosien aikana. Vielä 1990-luvulla nettomaahanmuutto Suomeen oli vain joitakin tuhansia vuodessa, kun se on viimeiset vajaa 10 vuotta ollut jo lähes 20 000 per vuosi. Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa on asetettu tavoitteeksi laskea muuttoliike Suomeen 1990-luvun tasolle, jotta sosiaalinen rauha ja integraatioresurssien riittävyys säilyisi maassamme. Maahanmuuttoa Suomeen on mahdollista vähentää selkeiden muutosten kautta maamme ulkomaalaislakiin. Kaikkien ulkomaalaisten ja Suomen kansalaisten perheenyhdistämisten ehdoksi tulisi asettaa toimeentulovaatimus, jonka osalta nykyisin on liikaa poikkeuksia. Perheenyhdistämisten lisäehdoiksi voisi myös lisätä kahden vuoden asumisaikavaatimuksen, riittävän asunnon osoittamisen yhdistettävälle perheelle, 21 vuoden ikärajan avio- tai avopuolisoiden perheenyhdistämisissä, alkeellisen kielitaidon osoittamisvaatimuksen yhdistettävälle puolisolle ja riippumattomuuden sosiaalituista tiettynä ajanjaksona. Kansainvälisen suojelun myöntämistä tiukentamalla ja turvapaikanhakijoiden toimeentulotukea vähentämällä voitaisiin taas tehokkaasti vähentää turvapaikanhakijoiden hakeutumista Suomeen. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden palautuksia olisi lisäksi vauhditettava nykyisestä. Pakolaiskiintiön kokoa voitaisiin myös tarkastella uudestaan ja kiintiön sisällytettävien kansalaisuusryhmien kotoutumisennusteelle olisi asetettava nykyistä suurempi merkitys kiintiöpakolaisia valittaessa. Työvoiman maahanmuutossa nykyiset käytännöt olisi säilytettävä, jolloin EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta Suomeen tulevan alhaisen osaamistason maahanmuuton kohdalla sovellettaisiin yhä saatavuusharkintaa.
Suomi on toisiin Pohjoismaihin ja myös muuhun Länsi-Eurooppaan nähden varsin konservatiivinen maa. Suomessa on ollut vuoden 1970 eduskuntavaaleista lähtien ei-sosialististen puolueiden enemmistö eduskunnassa. Tämä ei-vasemmistolainen enemmistö kasvoi viime viikon vaaleissa yhä suuremmaksi sosiaalidemokraattien ja vasemmistoliiton paikkamäärien sulamisen vuoksi. Vaikka Suomen eduskunnassa vasemmistopuolueilla ei siis ole ollut omaa enemmistöä vuosikymmeniin, on eri Suomen hallitusten politiikkaa leimannut hyvin vahvasti viime vuosina erimuotoinen vasemmistolaisuus, mikä on näkynyt lähinnä löysänä talous-, punavihreänä yhteiskunta-, hallitsemattomana maahanmuutto- ja sylikoiramaisena EU-politiikkana. Niin kutsuttu oikeisto onkin siis maassamme toteuttanut hyvin arvoliberaalia ja vasemmistoviritteistä politiikkaa, vaikka sillä olisi ollut mahdollisuus ajaa parlamentaarisen voimansa vuoksi kansallisvaltiokeskeisempää linjaa. Mikäli EU- ja maahamuuttoasioista löytyy sopu PS:n, keskustan ja kokoomuksen välillä, olisi syytä yrittää muodostaa maahamme perusporvarillinen oikeistohallitus, joka pyrkisi toteuttamaan aitoja työmarkkina-, sosiaaliturva- ja veroreformeja, tiukentaisi maahanmuuttopolitiikkaa ja nostaisi kansallisen edun ajamisen etusijalle EU-politiikassa Brysselin byrokraattien miellyttämisen sijasta. Tämä olisi todellinen muutos kylmän sodan jälkeen Suomessa perinteisesti noudatetulle politiikalle, jossa isänmaan etu on aina alistettu erimuotoiselle punavihreydelle ja globalisaatiohankkeille.
Suomen talouspolitiikan suunnan kääntäminen on ensiarvoisen tärkeää ensi vaalikaudella. Maamme joutui 2012 kaksoistaantumaan, joka on revähdyttänyt valtiontalouden alijäämän lähes 10 miljardiin euroon, jos lasketaan yhteen sekä valtion että kuntatalouden alijäämä. Suomi rikkoo tänä vuonna EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen julkisen talouden alijäämää ja julkisen velan astetta koskevia kriteerejä. Myös talousunionisopimuksen osana oleva rakenteellisen alijäämän kriteeri paukkuu tänä vuonna Suomen osalta. Suomen bkt:n kasvutrendi on tätä nykyä Italian ohella EU-maiden häntäpäätä. Suomi on menettänyt kilpailukykyään keskeisiin kilpailijamaihin Saksaan ja Ruotsiin nähden tuntuvasti viime vuosina liian korkeiden palkankorotusten ja poukkoilevan veropolitiikan vuoksi ja, koska täällä ei ole kyetty sopimaan tarvittavista sosiaaliturva- ja työmarkkinareformeista hallituksen ja työmarkkinaosapuolten välillä.
Euroopan keskuspankin aloittaman rahapoliittisen kevennyksen vaikutus ei välttämättä tule nostamaan Suomea siitä kansantaloudellisesta suosta, johon olemme joutuneet, sillä esimerkiksi Ruotsin kruunu ja Venäjän rupla ovat devalvoituneet vahvasti euroon nähden EKP:n aloitettua massiiviset rahamarkkinaoperaationsa. Suomen viennin lukuisten ongelmien joukkoon kuuluu myös ulkomaankauppaan suuntautuneiden yritystemme kyvyttömyys tuottaa sellaisia tavara- tai palvelukonsepteja, jotka pystyisivät aidosti kilpailemaan maailmanmarkkinoilla. Korkean lisäarvon tuotteiden vienti Suomesta on täysin romahtanut sen jälkeen, kun Nokian alamäki alkoi viime vuosikymmenen loppupuolella. Ainoat valonpilkut vientilastoissamme ovat lähinnä hissejä valmistava Kone ja eräät konepajayhtiöt. Paljon puhutuista biotaloudesta tai cleantechistä Suomen uuden talouskasvun veturina ei myöskään ole havaintoja ollut, minkä vuoksi voidaan esittää perusteltu epäilys siitä, onko Suomella aitoa mahdollisuutta päästä 2 % talouskasvu-uralle, jonka tuleva keskustalainen pääministeri Juha Sipilä on asettanut talouspolitiikkansa lähtökohdaksi. Alkavalla vaalikaudella on hallituksen kokoonpanosta huolimatta edessä erittäin ankarat julkiset leikkaukset, joista tuskin edes vähäosaisimmat suomalaiset säästyvät. Lähes kaikkien sosiaalietuisuuksien indeksikorotukset tullaan jäädyttämään, työttömyyskorvausten kestoa ja tasoa tullaan laskemaan, verovähennyksiä ja verotukia tullaan leikkaamaan tai poistamaan kokonaan, kehitysapua vähennetään ja julkisen vallan finanssipolitiikan avulla toteutettavaa kokonaiskysynnän lisäämistä astettain pienennetään.
Suomi ei ole klassinen maahanmuuttomaa, sillä maamme historiaa on leimannut melkein tuhat vuotta ainutlaatuinen itämerensuomalainen kulttuuri, vaikka kansakuntamme oli ensiksi Ruotsin vallan alla 700 vuotta ja Venäjän keisarin alamaisena reilut 100 vuotta. Suomen kulttuurinen identiteetti ei ole muodostunut siten, että maahamme olisi historiallisesti suuntautunut suuria vieraiden kulttuuriryhmien, edes eurooppalaisten, edustajien muuttoliikettä, jolloin näiden ryhmien edustajien kulttuurit olisivat Suomessa kohdanneet suomalaisen kulttuurin, jolloin olisi muodostunut uusi sekakulttuuri. Suomi olikin ennen vuotta 1990 historiallisen Länsi-Euroopan homogeenisin yhtenäiskulttuurin maa. Tähän asiaintilaan on kuitenkin tullut iso muutos viimeisten 25 vuoden aikana, kun maahamme on kohdistunut suuri kansainvälinen muuttoliike sekä Euroopan sisältä että mantereen ulkopuolelta. Suomessa asuu tätä nykyä jo yli 300 000 ihmistä, jotka ovat muuttaneet tänne ulkomailta tai joilla on maahanmuuttajatausta. Suomessa oleskelee jo siis enemmän ulkomaalaistaustaisia ihmisiä kuin suomenruotsalaisia, jotka ovat suurin historiallinen vähemmistömme.
Huolimatta punavihreiden ja liberaalioikeistolaisten puolueiden, median ja erilaisten eliittien väittämistä, maahanmuutto Suomeen ei varsinaisesti ole ollut menestystarina. Laajan maahanmuuttajasegmentin kiinnittyminen suomalaiseen yhteiskuntaan on ollut varsin heikohkoa tarkasteltaessa koulutus-, työllisyys- tai rikostilastoja. Eri maahanmuuttajaryhmien välillä on kuitenkin suuria eroja kotoutumisen onnistumisessa, sillä esimerkiksi länsieurooppalaiset ja itäaasialaiset keskimääräisesti integroituvat Suomeen hyvin, kun taas Afrikasta tai Lähi-idästä tulevat ihmiset valitettavan usein jäävät sulautumatta suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaan. Elinkeinoelämä, kokoomus, rkp ja vihreät etunenässä ovat viime aikoina kovaan ääneen vaatineet maahanmuuton kasvattamista poistamalla EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta Suomeen tulevan työvoiman saatavuusharkinnan. Näiden tahojen mukaan maahanmuuttoa lisäämällä varmistetaan riittävä työvoiman tarjonta työvoimapulan vuoksi ja maahanmuuttajat ovat heidän mukaansa huippuosaajia, jotka tuovat uusia ideoita suomalaisiin yrityksiin. Tosiasiassa Suomessa on työttömiä jo tällä hetkellä, jos erilaisissa työllistämiseen liittyvissä tukitoimissa mukana olevat henkilöt lasketaan mukaan, jo melkein 500 000, mikä asettaa outoon valoon väitteet työvoimapulasta. Lisäksi tässä puolen miljoonan työttömän joukossa on erittäin paljon vieraskielisiä ihmisiä, joiden työllistämisen tulisi olla ensisijaista siihen nähden, että maahamme tuotaisiin lisää ulkomaista työvoimaa. Massiivista työperäisen maahanmuuton lisäämistä ajavat toimijat eivät myös rehellisesti myönnä sitä, että työvoiman saatavuusharkintaa ei ole vuosikausiin enää sovellettu korkeaa osaamista omaaviin ulkoeurooppalaisiin työntekijöihin, vaan ainoastaan suorittavaa työtä tekeviin ei-eurooppalaisiin työläisiin. Elinkeinoelämän ja ulkomaisen työvoiman tuontia kannattavien eduskuntapuolueiden tavoitteena onkin tosiasiassa poistamalla saatavuusharkinta vauhdittaa Aasiasta ja Afrikasta Suomeen tulevaa alhaisen osaamistason maahanmuuttoa, jotta suomalaisten työläisten palkkatasoa saadaan laskettua ja työehtoja heikennettyä.
Talouspolitiikan täyskäännöksen ohella Suomen uuden hallituksen olisi syytä toteuttaa maahanmuuttopolitiikan täysreformi. Tarvittessa tämä uudistus olisi saatettava voimaan säätämällä uusi ulkomaalaislaki, joka korvaisi nykyisen ulkomaalaislain, joka on auttamatta vanhentunut Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen räjähtämisen vuoksi viimeisten vuosien aikana. Vielä 1990-luvulla nettomaahanmuutto Suomeen oli vain joitakin tuhansia vuodessa, kun se on viimeiset vajaa 10 vuotta ollut jo lähes 20 000 per vuosi. Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa on asetettu tavoitteeksi laskea muuttoliike Suomeen 1990-luvun tasolle, jotta sosiaalinen rauha ja integraatioresurssien riittävyys säilyisi maassamme. Maahanmuuttoa Suomeen on mahdollista vähentää selkeiden muutosten kautta maamme ulkomaalaislakiin. Kaikkien ulkomaalaisten ja Suomen kansalaisten perheenyhdistämisten ehdoksi tulisi asettaa toimeentulovaatimus, jonka osalta nykyisin on liikaa poikkeuksia. Perheenyhdistämisten lisäehdoiksi voisi myös lisätä kahden vuoden asumisaikavaatimuksen, riittävän asunnon osoittamisen yhdistettävälle perheelle, 21 vuoden ikärajan avio- tai avopuolisoiden perheenyhdistämisissä, alkeellisen kielitaidon osoittamisvaatimuksen yhdistettävälle puolisolle ja riippumattomuuden sosiaalituista tiettynä ajanjaksona. Kansainvälisen suojelun myöntämistä tiukentamalla ja turvapaikanhakijoiden toimeentulotukea vähentämällä voitaisiin taas tehokkaasti vähentää turvapaikanhakijoiden hakeutumista Suomeen. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden palautuksia olisi lisäksi vauhditettava nykyisestä. Pakolaiskiintiön kokoa voitaisiin myös tarkastella uudestaan ja kiintiön sisällytettävien kansalaisuusryhmien kotoutumisennusteelle olisi asetettava nykyistä suurempi merkitys kiintiöpakolaisia valittaessa. Työvoiman maahanmuutossa nykyiset käytännöt olisi säilytettävä, jolloin EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta Suomeen tulevan alhaisen osaamistason maahanmuuton kohdalla sovellettaisiin yhä saatavuusharkintaa.
