Suomen kansallista identiteettiä vahvistettava

Suomen juhliessa 96-vuotista taivaltaan itsenäisenä kansakuntana on mielenkiintoista tarkastella, minkälaisessa henkisessä tilassa isänmaamme on. Suomalaiskansallinen ajattelu on kansan syvien rivien parissa säilynyt viimeiset vuosikymmenet yllättävän vahvana huolimatta 1960-70-lukujen vasemmistoradikalismista. Sotaveteraanien nousu keskeiseen rooliin maamme kansallissankareina tapahtui viimeistään 1990-luvulla Neuvostoliiton ja reaalisosialismin romahdettua Euroopassa. Nykypäivänä kaikista epäkansallisin ajattelu- ja keskustelukulttuuri on Suomessa löydettävissä poliittisen, taloudellisen, kulttuurisen sekä mediaeliitin keskuudessa. Näille tahoille ei ole problemaattista siirtää suomalaista päätöksentekovaltaa rajojemme ulkopuolelle EU:n ja YK:n kaltaisille yhteenliittymille sekä näin häivyttää kansallisen identiteetin merkitys. Hallitsevien luokkien globalistinen konsensus onkin saattanut valtavirtayhteiskunnan hämmennyksen tilaan ja epävarmaksi omasta kansallisesta identiteetistään. Kansalaisiamme on suuresti hämmästyttänyt eliitin kansainvälisyysagenda, sillä tosiasiallisesti maailmankansalaisuusideologia on aatteena harhauttava ja naiivi, eikä se koskaan aidosti pysty korvaamaan jokaisen yksilön luonnollista kansallista tietoisuutta. 

Suomen 100-vuotisjuhlien valmisteluun on mediassa olleiden tietojen mukaan värvätty rutkasti vasemmistolaiseen yhteiskunta-ajatteluun sitoutuneita henkilöitä taiteilijoista akateemikkoihin. Voidaankin pitää varsin todennäköisenä, että Suomen satavuotista taivalta neljän vuoden päästä juhlitaan tavalla, jossa eliitti haluaa himmentää kansallisen yksimielisyyden ja tahtotilan merkitystä korvaamalla sen kansainvälisyyshumpalla. Voidaankin ennustaa, että muun muassa kylmän sodan päättymisen jälkeen Suomeen saapuneiden vähemmistöjen rooli nostetaan näissä karkeloissa jalustalle ylistävin sanankääntein huolimatta heidän vähäisestä merkityksestä kansalliselle identiteetille. 100-vuotista Suomen itsenäistä taivalta olisikin syytä mielummin juhlistaa korostamalla kansallista identiteettiä sekä jokaisen suomalaisen jakaman isänmaanrakkauden merkitystä maamme menestystarinan perustana. 

Suomen kansallinen tehtävä on ollut varjella ainutlaatuista Idän ja Lännen vuorovaikutuksesta syntyneen suomalaisen kulttuurin elinvoimaa Pohjolassa. Tämän tavoitetilan täyttäminen tulevaisuudessa edellyttääkin kansallisen ajattelun vahvistamista kaikissa kansalaisluokissa, myös eliitin parissa. Eliitin valistaminen kansallisen ajattelun hyödyistä tulisi kansallismielisten toimijoiden ottaa pitkän aikavälin yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteekseen.  Kukaan suomalainen ei ole valmis kamppailemaan ja kaatumaan EU:n tai vastaavan ylikansallisen yhteenliittymän vuoksi. Ainoastaan vahva kansallisvaltio Suomi on se instanssi, jonka puolesta suomalainen pystyy henkilökohtaiset etunsa sekä mukavuutensa uhraamaan, mikäli isänmaa sitä häneltä hädässä vaatisi.

Vallitseva talousajattelu ei tue kansallismielisyyttä

Ovatko globaalikapitalismi ja kansallismielisyys luonnollinen yhdistelmä? Monet tosiseikat puhuvat tätä väittämää vastaan. Juuri nykyisenmuotoinen liberaalikapitalismi on mahdollistanut globalisaatioilmiön, jossa kokonaisia tuotannonaloja siirretään länsimaista kehittyviin talouksiin. Myös yhä kiihtyvä ihmisten massamuutto eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiseen on ollut mahdollista vasta globaalin kapitalismin oloissa. Monet niin sanotut salonkikonservatiivit ovat astuneet uusliberaalin talousajattelun ansaan ihailemalla erityisesti amerikkalaisia markkinatalousradikaaleja. Tämä valtavirtakonservatiivien ideologinen lukkiutuma ei hellitä edes siinä tapauksessa, jos heille esitetään todisteet siitä, ettei heidän palvomien markkinaliberaalien ajattelijoiden maailmassa ole sijaa kansallisvaltioille. Edes vuoden 2008 suuren finanssikriisin aiheuttama täystuho reaalitaloudelle ei tätä kuppikuntaa ole saanut irtautumaan heidän suuren rahan palvonnastaan. 

Länsimaisen yhteiskuntafilosofian yksi terävimmistä ajattelijoista Oswald Spengler näki jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen julkaisemassaan ”Länsimaiden perikato”-teoksessa materialismin ja rahan palvonnan merkkinä kulttuurin lopunajoista. Vallitsevan talousjärjestelmän pitäisikin toimia kansallisen hyvinvoinnin takaajana, eikä ottaa kansallisvaltioita panttivangikseen samalla synnyttäen maailmanlaajuista epätasa-arvoisuutta. Talouden uusliberalistinen aikakausi 1970-luvun lopusta tähän päivän saakka on merkinnyt valtavia yhteiskunnallisia muutoksia Euroopassa. Materiaalisen hyvinvoinnin kasvu on ollut tänä lyhyenä aikana ennennäkemättömän suurta vanhalla mantereella. Myös historiallisesti köyhemmän Etelä-Euroopan elintason nousu lähelle Alppien pohjoispuolisen Euroopan tasoa on historiallinen saavutus. Tätä Etelä-Euroopan menestystä varjostaa kuitenkin suuresti sen saavuttaminen lähinnä poliittisen eurohankkeen avulla. Euromaiden yhteinen korko- ja valuuttapolitiikka nimittäin loi edellytykset sille, että oliivimaat pystyivät synnyttämään nykyisen vaurautensa velkaantumalla hillittömästi ulkomaille. Aina vuodesta 2010 lähtien nämä maat ovat kuitenkin vajonneet yksi kerrallaan kansataloudelliseen konkurssiin sekä vauraimpien emumaiden elätettäviksi. Nyt oliivimaissa joudutaankin pohjoiseurooppalaisten antamien tukimiljardien ehtona suorittamaan ankaria sisäisen devalvaation operaatioita, jotka eivät vielä vuosikausiin tuo helpotusta mañaña-talouksien kilpailukykyyn. 

Suurta materiaalisen hyvinvoinnin kasvua on seurannut ennennäkemätön henkisen ajattelun kriisi Euroopassa. Ikiaikaiset kulttuurit ja traditiot ollaan eliitin toimesta korvaamassa maailmankansalaisuusajattelulla ja monikulttuurisuusideologialla, jotka utopistisuudessaan lähentelevät parodialuokkaa.  Tämänlainen kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman liberaalikapitalismin nousua hallitsevaksi yhteiskunnalliseksi konsensukseksi. Monetaristinen rahapolitiikka 1970-1980-luvuilla ja sitä seurannut pääomamarkkinoiden vapauttaminen olivat kuolinisku kansallisen talouspolitiikan suvereniteetille. Samalla talouskasvu nostettiin eliittien toimesta yhteiskunnalliseksi johtotähdeksi huolimatta siitä perustuiko BKT:n vuosittainen kasvu tuotannollisen toiminnan lisääntymiselle vai keinotekoiselle arvonnousulle pääomamarkkinoilla. Hallitsevat luokat olivat myös tässä yhteydessä valmiita heittämään kansallisen identiteetin historian romukoppaan. Tänä päivänä olemme siinä tilanteessa, jossa kansallisvaltioiden on pakko mukautua liberaalikapitalistiseen konsensukseen finanssi- ja rahapolitiikkaa toteuttaessaan. Suomen kaltaisella avoimella ja pienellä kansantaloudella ei tämänkaltaisessa globaalissa pelissä ole muuta kuin häviäviä kortteja kädessään.

Kansanyhteisöllinen sosiaalipolitiikka yhdistettynä patrioottiseen elinkeinopolitiikkaan tulisi olla isänmaallisen liikehdinnän ideologisina ohjenuorina kansallisuusaatteen ohella. Tämän saavuttamiseksi Suomen olisi välittömästi selvitettävä välinsä euroeliitin kanssa ja irtauduttava emujäsenyyden tuomasta taloudellisesta pakkopaidasta. Suomi ei pysty samanaikaisesti elättämään etelän sankareita tukipakettimiljardien muodossa ja kurjistamaan omaa elintasoaan valuutalla, jolla ei ole mitään konkreettisia taloudellisia hyötytekijöitä tarjottavanaan maallemme. Myös globaalien finanssimarkkinoiden reformointi olisi pidemmällä aikavälillä syytä ottaa tavoitteeksi, jotta kansallisvaltioilla olisi jälleen mahdollisuus tehokkaalla raha- ja finanssipolitiikalla luoda aitoa hyvinvointia kansalaisilleen.

Ote David Cameronin puheesta Ipswichissä 25.3.2013

But while I’ve always believed in the benefits of migration and immigration, I’ve also always believed that immigration has to be properly controlled. Without proper controls, community confidence is sapped, resources are stretched and the benefits that immigration can bring are lost or forgotten. As I’ve long‑argued, under the previous government immigration was far too high and the system was badly out of control. Net migration needs to come down radically from hundreds of thousands a year, to just tens of thousands, and as we bring net migration down so we must also make sure that Britain continues to benefit from it.

There are those who say – in terms of these arguments you hear, there are those who say you can’t control immigration without damaging your economic policy and again I think this is wrong too. Let me give you two examples. There were some who said that our cap on economic migrants from outside the European economic area would damage business. But let’s look at what actually happened. The cap has played a part in controlling migration, but not one business request has been rejected because of the limit, and not one scientist or engineer has been turned down for lack of space. Our limit on economic migrants, which we set at 20,700, has been undersubscribed each and every month since it was introduced, with businesses using only half their monthly quotas.
Now another example, relevant in a university like this, is that when we said we would clamp down on bogus students, some people thought that would damage our universities, but the number of applications to study at British universities has actually gone up, including right here at University College Suffolk. Now, we want the best and the brightest students in the world to come and choose our universities, so we’ve said no cap on student numbers at our world-class universities. Our universities are able to get out there and market themselves around the world on the basis that any genuine student in any country in the world who earns a place at one of our universities and has a basic English qualification, they will be able to come and study here.

So, under my direction, all this is changing, and today I want to tell you how. Let me start with the system we inherited when the Coalition Government was formed. Under the last government, immigration in this country, as I’ve said, was too high and out of control. Put simply, Britain was a soft touch. Look at the numbers that have been coming in. In 2010 alone 591,000 people came here intending to stay for a year or more. Across the last decade that number is a staggering 5.6 million.
Now, of course, some migrants stay for a period and then return home and at the same time, of course, you’ve got a number of British people are choosing to live abroad. So, it’s right that we look at net migration: the difference between those coming and leaving. But this has been out of control too. Between 1997 and 2009, net migration to Britain totalled more than 2.2 million people. That is more than twice the population of Birmingham, and it was over a quarter of a million in 2010 alone. Now, it’s not just that the numbers were out of control; we had no real control over the skills of the people we were bringing in.

So, that’s how we’re changing immigration in this country. Getting net migration down radically. Making sure that the people who come here, wherever they come from, are coming for the right reasons. Breaking out of the old government silos and making immigration a centrepiece of our economic policy, so that we train our young people to fill more of the jobs being created in our economy with genuine incentives to work, and so we attract the hardworking, wealth creators who can help us to win in the global race.

The new British citizenship test is coming in today and, in my view, that sums up very clearly the kind of values that make us the country we are. We want people who are interested in what they can offer to Britain, to contribute to and to enrich our communities. That sense of fairness is what matters most. You put into Britain, you don’t just take out. And if you put in, we will stand with you. That’s how it is in this country. That’s how it should be and that is how it will be for anyone who wants to come here.

http://mikaellith.wordpress.com/2013/08/02/david-cameron/

Ote Enoch Powellin puheesta Birminghamissa 20.4.1968

The supreme function of statesmanship is to provide against preventable evils. In seeking to do so, it encounters obstacles which are deeply rooted in human nature. One is that by the very order of things such evils are not demonstrable until they have occurred: at each stage in their onset there is room for doubt and for dispute whether they be real or imaginary. By the same token, they attract little attention in comparison with current troubles, which are both indisputable and pressing: whence the besetting temptation of all politics to concern itself with the immediate present at the expense of the future. Above all, people are disposed to mistake predicting troubles for causing troubles and even for desiring troubles: “If only,” they love to think, “if only people wouldn’t talk about it, it probably wouldn’t happen.”
Perhaps this habit goes back to the primitive belief that the word and the thing, the name and the object, are identical. At all events, the discussion of future grave but, with effort now, avoidable evils is the most unpopular and at the same time the most necessary occupation for the politician.

I can already hear the chorus of execration. How dare I say such a horrible thing? How dare I stir up trouble and inflame feelings by repeating such a conversation? The answer is that I do not have the right not to do so. Here is a decent, ordinary fellow Englishman, who in broad daylight in my own town says to me, his Member of Parliament, that his country will not be worth living in for his children. I simply do not have the right to shrug my shoulders and think about something else. What he is saying, thousands and hundreds of thousands are saying and thinking – not throughout Great Britain, perhaps, but in the areas that are already undergoing the total transformation to which there is no parallel in a thousand years of English history. In 15 or 20 years, on present trends, there will be in this country three and a half million Commonwealth immigrants and their descendants. That is not my figure. That is the official figure given to parliament by the spokesman of the Registrar General’s Office. There is no comparable official figure for the year 2000, but it must be in the region of five to seven million, approximately one-tenth of the whole population, and approaching that of Greater London. Of course, it will not be evenly distributed from Margate to Aberystwyth and from Penzance to Aberdeen. Whole areas, towns and parts of towns across England will be occupied by sections of the immigrant and immigrant-descended population.

It almost passes belief that at this moment 20 or 30 additional immigrant children are arriving from overseas in Wolverhampton alone every week – and that means 15 or 20 additional families a decade or two hence. Those whom the gods wish to destroy, they first make mad. We must be mad, literally mad, as a nation to be permitting the annual inflow of some 50,000 dependants, who are for the most part the material of the future growth of the immigrant-descended population. It is like watching a nation busily engaged in heaping up its own funeral pyre. So insane are we that we actually permit unmarried persons to immigrate for the purpose of founding a family with spouses and fiances whom they have never seen. Let no one suppose that the flow of dependants will automatically tail off. On the contrary, even at the present admission rate of only 5,000 a year by voucher, there is sufficient for a further 25,000 dependants per annum ad infinitum, without taking into account the huge reservoir of existing relations in this country – and I am making no allowance at all for fraudulent entry. In these circumstances nothing will suffice but that the total inflow for settlement should be reduced at once to negligible proportions, and that the necessary legislative and administrative measures be taken without delay.

As I look ahead, I am filled with foreboding; like the Roman, I seem to see “the River Tiber foaming with much blood”. That tragic and intractable phenomenon which we watch with horror on the other side of the Atlantic but which there is interwoven with the history and existence of the States itself, is coming upon us here by our own volition and our own neglect. Indeed, it has all but come. In numerical terms, it will be of American proportions long before the end of the century. Only resolute and urgent action will avert it even now. Whether there will be the public will to demand and obtain that action, I do not know. All I know is that to see, and not to speak, would be the great betrayal.

http://mikaellith.wordpress.com/2013/05/01/enoch-powell/

Aktiivinen ja toimeenpanokykyinen demokratia

Pääministeri Jyrki Kataisen katastrofihallitus on saavuttanut hallituskauden puolivälin virstanpylvään. Puolivälin krouviin saapuminen ei kuitenkaan tässä tapauksessa ole juhlan aihe, sillä hallituksen tähän astinen työskentely on ollut yhtä vaivalloista taapertamista. Kataisen kabinetin lähes kaikki keskeiset hankkeet ovat joko jääneet toteuttamatta tai epäonnistuneet. Tämän lisäksi EU-politiikassa ja sisäisen turvallisuuden ylläpitämisessä hallitus on epäonnistunut surkeasti. 

Hallitus on todistanut Suomen yhtä taloushistorian suurimmista romahduksista kuluneiden kahden vuoden aikana. Vaihtotase on romahtanut kenties pysyvästi alijäämäiseksi Suomen jalostussektorin kuihtuessa pois ja maamme velkaantuukin yhä kiihtyvämmällä tahdilla ulkomaille. Hallitus on myös ollut kyvytön taittamaan Suomen julkisen sektorin velkaantumiskehitystä sekä pienentämään budjettitalouden kroonista alijäämää. Hallitus on tarjonnut elinkeinosektorillemme lähinnä raippaa erilaisten energiaverojen, rikkidirektiivien sekä liiketoimintaa häiritsevän byrokratian muodossa. 

Suomi on aidon systeemimuutoksen tarpeessa. Nykyinen ummehtunut konsensusdemokratia on tullut tiensä päähän. Maamme olisi aika siirtyä aktiiviseen demokratiaan, jossa poliittiset päätökset voidaan saattaa paremmin voimaan. Tämä vahvistaisi yhteiskunnan toimivuutta sekä mahdollistaisi Suomen pelastamisen sosioekonomisesta syöksykierteestä, johon maamme on joutunut. Aktiivinen demokratia on mahdollista oloissa, jossa kansalaisilla on mahdollista paikantaa päättäjä sekä asettaa hänet vastuuseen epätoivottavasta politiikasta. Tämä tarkoittaa vahvoja koalitiohallituksia, toimivaltaista presidenttiä sekä kansanäänestysten yhä lisääntyvää käyttöä. Suomen kansalle onkin annettava aito aloiteoikeus heitä puhutteleviin poliittisiin teemoihin Sveitsin mallin mukaisesti. Aktiivinen demokratia olisi hyvä vaihtoehto nykyiselle aikansa eläneelle hallinnointidemokratialle, jossa erilaiset piilopoliittiset asiantuntijat sekä ammattimaiset lobbarit määrittelevät maamme suunnaan.

Suomi syöksykierteessä

Suomi on viime aikojen uutisten perusteella huonossa kunnossa niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti. On vaikeaa ennustaa, onko maallamme enää mitään mahdollisuuksia säilyttää nykyistä elintasoa lähivuosikymmeninä. Hyvin realistinen kehityksenkulku on se, että maamme talouden pohja romahtaa ja vajoamme 1970-luvun tasolle pohjoismaisiin naapureihimme verrattuna. Nykyinen hallitus tuntuu olevan siinä mielessä erikoinen, ettei se ole saanut yhtäkään suurta päätöstä tehtyä, ellei mukaan lasketa rahan kippaamista muihin euromaihin. Ilmeisesti EU-liittolaisten pelko on ainoa asia, joka saanut sekametelihallituksen rivit riittävän suoriksi EVM:stä, pankkiunionista ja vastaavista mekanismeista päätettäessä. Kotimaisia asioita, kuten kunta- ja sote-uudistusta, hallitus ei ole kovasta yrityksestä huolimatta pystynyt edistämään merkittävästi. 

Suomi tarvitsisi tällä hetkellä todellisia asiantuntijoita avustamaan kansantaloutemme ohjauksessa, sillä tilanne on hyvin kriittinen kaikkien talousindikaattorien näyttäessä punaista valoa. Ei ole millään muotoa ihmeteltävää, jos joku kansalainen tässä vaiheessa on täysin menettänyt uskonsa poliittisen järjestelmän kykyyn puolustaa suomalaista hyvinvointimallia. Jotkut ovat esittäneet väitteen, että 1990-luvun Nokia-ihme ainoastaan viivästytti väistämätöntä suomalaisen kansantalouden kriisiytymistä. Nyt ovatkin hyvät neuvot tarpeen, sillä aikaa ei ole enää kauaa Suomi-laivan kurssin kääntämiseksi. Talouteemme olisi nopeasti saatava jostain uutta puhtia, sillä aitona vaarana on se, että Suomi taantuu Pohjois-Euroopan periferiaksi, jonka elättävät hitaasti kuihtuvat elinkeinot.

Suomen talouden tulevaisuudenkuva sysimusta

Hallituksen päätös olla myöntämättä STX-yhtiölle sen Turun telakalle tarvitsemaa lainaa sekä siitä syntynyt kohu on vain sivujuonne traagisessa Suomen talouden romahtamiskehityksessä. Suomella ei tosiasiallisesti ole minkäänlaisia näkymiä siitä, että pääsisimme samankaltaiselle talouden nousu-uralle, mikä leimasi BKT-kehitystä tämän vuosituhannen ensimmäisenä vuosikymmenenä. Päättäjämme tarjoavat tässä taloudellisessa kriisitilanteessa reseptiksi uuteen nousuun pääsemiseksi ainoastaan halpatyövoiman rahtaamista ulkomailta korvaamaan suomalaiset työläiset sekä innovaatiopelleilyn ylenpalttisen rahoittamisen jatkamista. Tässä he ampuvat ohi maalin hehtaarikaupalla, sillä Suomen kansantalouden kipukohdat ovat aivan jossain muualla, kun ulkomaalaisten vähyydessä tai työvoiman tietotaidon puutteessa. 

Syy Saksan ja Ruotsin menestymiseen Suomeen verrattuna selittyy pitkälti onnistuneemmalla työmarkkina- ja palkkapolitiikalla sekä maiden historiallisesti Suomea paljon laajemmalla teollisuuden pohjalla. Pitää ottaa huomioon se, että nämä molemmat maat teollistuisivat huomattavasti Suomea aikaisemmin ja lisäksi huomattava etunäkökohta on maiden sijainti lähellä Keski-Euroopan markkinoita. Saksassa ja Ruotsissa yleinen hintataso on tuntuvasti Suomea alhaisempi, minkä vuoksi näissä maissa kansalaisen ostovoima on meitä korkeampi, vaikka reaalipalkkatason kehitys ei ole Suomen tasolle yltänyt. Suomi on ylivoimaisesti kallein euromaa varsinkin asuminen ja ruoan keskimääräinen hinta huomioon ottaen, mikä on syönyt suuren osan viime vuosien palkankorotusten vaikutuksista yksityiseen kysyntään varsinaisilla kulutusmarkkinoilla.

Saksassa Schröderin hallitus runnoi läpi 2000-luvun alussa niin sanonut Hartz I-IV-uudistukset, jotka heikensivät työttömyysturvan tasoa sekä kevensivät työmarkkinoiden säätelyä. Ruotsissa Reinfeldtin porvarihallitus on vuodesta 2006 asti harjoittanut hyvin markkinaorientoitunutta talouspolitiikkaa, mikä on omalta osaltaan lisännyt maan työllisyysastetta. Ruotsin porvarihallituksen päätöksellä vapauttaa työvoiman liikkuvuus EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta vuonna 2008 taas ei ole merkittävää vaikutusta Ruotsin työllisyyteen ollut, koska suurin osa näistä ulkoeurooppalaisista työntekijöistä on rekrytoitu alhaisen palkkatason väliaikaistöihin. Saksa taas on pitänyt kiinni tiukasta sääntelystä koskien ulkoeurooppalaista työvoiman muuttoa, joka perustuu vuoden 1973 Anwerbestopp-päätökseen. Eräiden talousasiantuntijoiden väitteet maahanmuuton keskeisestä vaikutuksesta Ruotsin ja Saksan talousmenestykseen ovatkin vain pelkkää urbaanilegendaa. 

Saksan ja Ruotsin tekemillä työmarkkinapoliittisilla ratkaisuilla on kuitenkin ollut epätoivottavia sivuvaikutuksia etenkin Saksassa. Saksassa on syntynyt Hartz-reformien myötä arviolta kuuden miljoonan hengen matalapalkkasektori, jossa työntekijöiden osana on suuri epävarmuus tulevaisuuden tulotasosta sekä työsuhteen kestosta. Suomen perinteisesti suojelluilla työmarkkinoilla vastaavanlaisen matalapalkkaköyhälistön syntyminen olisi todella ennenkuulumatonta. Toistaiseksi tämänkaltainen visiointi on kuitenkin turhaa, sillä Suomella ei ole työpaikkoja tarjottavana edes nykyisille työnhakijoille. Maatamme vaivaa samanaikainen krooninen korkean rakenteellisen työttömyyden taso sekä teollisen pohjan murentuminen. IT-bulkkiteollisuuden romahdus on tapahtunut viimeisten 5 vuoden aikana hyvin nopeasti, kun taas metsäteollisuus on hitaasti taantunut viimeisten parin vuosikymmenen ajan. Hallituksella ei ole minkäänlaista strategiaa siihen, millä Suomi saataisiin uudelle talouden kasvu-uralle. Innovaatiobisnes, joka lähinnä elättää kalliita valtionvirkamiehiä sekä muita epämääräisiä tahoja, ei ole pystynyt viimeisten 10 vuoden aikana edesauttamaan millään tavalla uusien kasvuyritysten syntymisessä maahamme. Silti hallitus pitää apinanraivolla kiinni innovaatiomantrassaan sen sijaan, että ohjaisi turhat t&k-varat konkreettisiin verohelpotuksiin pk-yrityksille. 

Hallituspuolueilla on nyt viimeinen hetki ottaa kynä kauniiseen käteen ja pelastaa Suomen talouden tulevaisuus. Piikki olisi laitettava välittömästi kiinni osallistumiselle eurotukipakettimekanismeihin. Nämä säästyneet varat olisi ohjattava perusinfrastruktuurin parantamiseen erityisesti alempiasteisen tiestön ja raideliikenteen osalta. Hallituksen olisi lisäksi poistettava yhteisövero työllistäviltä pk-yrityksiltä, jotka eivät nosta osinkoa tilikauden aikana. Arvonlisäverottoman liikevaihdon alarajaa sekä huojennusalueen kattoa olisi myös nostettava tuntuvasti nykyisestä. Näillä toimenpiteillä saataisiin Suomen talouden elpyminen käynnistettyä, joka on välttämätöntä hyvinvointivaltiomallimme pelastamiseksi.