Globalisaatio hiipumassa

Reaalisosialismin murtumisen jälkeen globalisaatiosta on tullut ilmiö, jota myötäillen tai vastustaen eri kansakunnat hahmottavat roolinsa maailmassa. Terminä globalisaatio on harhaanjohtava. Kyseessä ei ole oikeastaan uuden maailmankulttuurin muotoutuminen, joka ammentaisi vaikutteita eri maanosien kulttuureista, vaan pikemminkin maapallon amerikanisaatio. Amerikkalaisjohtoinen rahamarkkinoiden vapauttaminen, ylikansallisten yritysten voittokulku ja kansainvälisten järjestöjen kuten IMF:n ja WTO:n vallan kasvu heikentävät kansallisvaltioiden suvereniteettia ja alistavat poliittisen koneiston toimimaan ylikansallisuuden ehdoilla.

1990-luku brändättiin tämän kehityksen vuosikymmeneksi, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen teki globalisaation kylkeen ensimmäiset säröt.

Finanssikriisi sekä islamilaisen ja läntisen maailman yhteentörmäys haastoivat globalisaation siunauksellisuuden tavalla, joka on pistänyt eurooppalaisetkin poliitikot pohtimaan suhtautumistaan maanosamme kohtalon kysymyksiin. Amerikkalaisjohtoisen globaalitalouden umpikuja ja islamilaiselle radikalismille tietä tasoittava monikulttuurisuuden ideologia ovat pulmia, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Ongelmat on ensisijaisesti ratkaistava kansallisiin teeseihin, ei globalisaatioaatteeseen tukeutuen.

Edesmennyt amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Samuel P. Huntington kuvasi aikamme ihmistä "Davosin mieheksi". Tämä ylikansallinen tekijä ei ole lojaali millekään valtiolle. Davosin mies ei tunnusta kansallisia rajoja, sillä hänen toimintaansa motivoi voittojen maksimointi ja oman uran edistäminen hyväksikäyttämällä ylikansallisia verkostoja vähät välittämättä seurauksista ympäristölle. Varsinkin ylikansallisissa yrityksissä davosilaisuus on vallalla.

Poskettoman ahneuden ajama amerikkalainen talouden uusliberalismi ei ole kuitenkaan päämäärä, johon idän nousevat mahdit pyrkivät. Kiina on päättäväisesti vastustanut Yhdysvaltain vaatimuksia valuuttansa revalvoinnista ja vientivetoisuuden korvaamista kotimaisella velkakuluttamisella. Amerikan esimerkin vastaisesti Kiinalla ei ole aikomustakaan korvata kotimaisia työntekijöitään ulkomaalaisilla halpatyöläisillä tai siirtää kokonaisia tuotannonaloja vielä halvemman tuotannon maihin.

Amerikkalaishenkinen globalisaatio on kokenut haaksirikon myös poliittisella sektorilla. Amerikkalaisen demokratianäkemyksen voittokulku ei ole ollut ehdoton kaikkialla maailmassa. Lähi-idässä tukeudutaan hyvin teokraattisiin hallintomalleihin, kun taas Itä-Aasiassa yhdistellään paikalliseen autotääriseen valtiokulttuuriin piirteitä länsimaisesta oikeus- ja valtiojärjestelmästä hylkäämättä kansallista identiteettiä. Länsi-Eurooppassa on taas viimeisen 10 vuoden aikana syntynyt lähes jokaisessa maassa vahvoja kansallismielisiä puolueita, jotka ovat muuttaneet maittensa poliittisen kulttuurin radikaalisti. Varsinkin Hollannissa ja Tanskassa muutos on ollut niin suuri, ettei entisiä 60-lukulaisten ihannemaita tunnista entisikseen. Amerikkalainen naiivi usko liberaalidemokraattisiin julistuksiin sekä vapaiden markkinoiden kaikkivoipaisuuteen näyttääkin törmänneen kiviseinään kaikkialla maailmassa. Euroopassakaan kansalaiset eivät halua mukisematta joutua ylikansallisten asiantuntijaelimien tai kansainvälisen pääoman ohjailtavaksi.

Julkaistu Pohjalaisessa 15.8 2010

Vihreiden politiikka faktojen sivuuttamista

Vaasan seudun vihreiden puheenjohtaja Juha Tuomikoski ruoti vastineessaan (Pohjalainen 20.7) kantojani punavihreiden tahojen politiikasta. En yksilöinyt puoluetta, jonka agendaan punavihreys kuuluisi. Vaikka tarkoitukseni oli yhteiseurooppalaisesta näkökulmasta pohtia rajojen poistamista toivovien ideologiaa, on vihreiden politiikkaa juuri malliesimerkki kansallisen edun sivuuttavasta punavihreydestä.

Vihreiden maahanmuuttopoliittinen linja perustuu idealismiin, jonka mukaan maahanmuuttoa on turha säädellä ja kansainvaellukset ovat väistämättömiä. Tämä siitäkin huolimatta, että kolmannen maailman ihmisten laajamittainen siirtäminen korkean elintason Eurooppaan lisää maanosan teollisia päästöjä väestönkasvun takia.

Kasvava islamisaatio, joka tarkoittaa naisten sosioekonomista alennustilaa, vihaa sukupuolivähemmistöjä kohtaan ja teokratian paluuta Eurooppaan, ei tunnu vihreitä haittaavan. Vihreä poliitikko Elina Moisio totesi Vihreässä langassa Sveitsin minareettikiellon jälkeen maanosan olevan jo islamilainen. Se on huolestuttava lausunto tuhansia vuosia kristillisen sivilisaation muovaaman Euroopan nykytilasta.

Halpatyövoimamarkkinoiden luominen ulkomaisella vuokratyövoimalla on tekeillä vihreän työministeri Anni Sinnemäen ansiosta. Täysin vapaan työperäisen maahanmuuton mahdollistava lakihanke massatyöttömyydestä ja väärinkäytöksistä kärsivän rakennusalan nykytilasta huolimatta on jo edennyt valiokuntakäsittelyyn. Laki palvelee halpatyövoimaa himoavia uusliberalisteja, jotka näin saavat vetoapua vihreältä ministeriltä.

Vihreiden perusarvoihin kuuluu Tuomikosken mukaan myös pohjoismainen hyvinvointivaltio. Sen säilyttäminen on mahdollista vain valikoivan maahanmuuttopolitiikan oloissa, jolloin emme ota taakaksemme valtavia määriä sosioekonomisesti vaikeassa tilassa olevia ihmisiä.

Hyvinvointivaltion pyörittämiseen tarvittavaan energiatuotannon turvaamiseen vihreillä ei ole vastauksia. Nykyisessä tilanteessa, jossa ei korvaavia energialähteitä ole tarjolla, on vastuutonta vastustaa ydinvoiman lisärakentamista.

Suomalaiskansallisen kulttuurin korvaaminen joka puolella Eurooppaa epäonnistuneella ja konflikteja synnyttävällä monikulttuurisuudella heikentää kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta rahoittaa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoa. Monikulttuurisuuden edistäminen on silti vihreiden kärkiteemoja. Jos heidän poliittinen painoarvonsa pysyy nykyisenkaltaisessa kohtuuttomuudessa, ei pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon ja suomalaiseen elämänmuotoon perustuvalla kulttuurillamme ole ruusuisia tulevaisuudennäkymiä.

Julkaistu Pohjalaisessa 24.7 2010

Uusliberalistit ja punavihreät poistaisivat kansalliset rajat

Globalisaatiota kannattavien yhteenotot punavihreiden aktivistien kanssa ovat arkipäivää lähes jokaisen suuren talouspoliittisen foorumin kokoontuessa. G20-kokouksissa ovat tulleet normiksi laajat mielenosoitukset kokousalueen ulkopuolella. Mielenosoittajat koostuvat sekalaisista anarkisteista, kovan linjan vasemmistolaisista ja muista tyytymättömistä, joille nyky-yhteiskunnan kehityksen suunta ei ole mieleen.

Punavihreys on tätä moniäänistä seurakuntaa eniten yhdistävä tekijä. Kuitenkaan rajatonta markkinoiden valtaa edustavien talousfoorumeiden osallistujat eivät ole niin kaukana punavihreistä. Molemmat pyrkivät luomaan uuden maailman, jossa perinteisellä länsimaisella kulttuurilla ei juuri ole sijaa.

Sekä uusliberalistit että punavihreät ovat rajoittamattoman maahanmuuton kannalla. Punavihreiden inho kansallisia kulttuureja kohtaan on syynä heidän kritiikittömään suhtautumiseensa Euroopan islamisaatiota kohtaan. Ei-länsimaalainen maahanmuutto on punavihreille väline tuhota satoja vuosia vanhat eurooppalais-länsimaiset kulttuurit.

Uusliberalistit taas toivovat massamaahanmuuton pitävän kotimaisten työntekijöiden palkat alhaalla ja sekoittavan työehtosopimusjärjestelmän luomalla halpatyömarkkinat. Maahanmuutossa punavihreät arvot kohtaavatkin harmaat markkinavoimat kumpiakin tahoja hyödyttävällä tavalla.

Tavoite luoda uusi ihminen on monien totalitarististen ideologioiden taustalla. Yllättäen sekä uusliberalistit että punavihreät pyrkivät juuri tähän. Molemmille ideologioille kansallisilla rajoilla ei ole mitään väliä. Ihminen on punavihreille ja uusliberalisteille globaali tekijä, jonka prioriteetteina ovat nälänhädän poistaminen Afrikasta tai osakesijoitusten maksimointi Itä-Aasian markkinoilla kansallisten ongelmien ja epäkohtien korjaamisen sijasta.

Tämänkaltainen juureton, lähiympäristöstään vähät välittävä maailmankansalainen parhaiten pystyy edistämään punavihreiden ja uusliberalistien toivomaa kehitystä. Siksi lobbaus onkin suurta molemmmilta tahoilta, että vastaavanlaisen juurettomuuden tukeminen otettaisiin jo peruskouluopintojen pohjaksi.

Ihminen on aina määrittänyt itsensä suhteessa vallitsevaan ympäristöön alkaen ydinperheestä aina kansakuntaan. Tämän vuorovaikutusketjun tarkoituksellinen rikkominen poliittis-taloudellisen eliitin toimesta näkyy eurooppalaisten äänestyskäyttäytymisessä. Maa toisensa jälkeen on antanut äänivyöryn kansallisuusaatetta puolustaville populistipuolueille. Syy tähän on yksinkertainen.

Vasemmisto ja oikeisto eivät ole enää toistensa vaihtoehtoja. Kumpikin taho pyrkii luomaan uuden maailman, jossa oikeiston hellimät markkinavoimat tai vasemmiston tapauksessa punavihreät, sosiaaliromanttiset unelmat korvaavat kansallisen kulttuurin ja kotiseuturakkauden.

Populistien vaihtoehdot koetaan vaaraksi eurooppalaiselle demokratialle. Kansallisuusaatteella ratsastavat liikkeet eivät ole kuitenkaan Euroopalle uhka. Päinvastoin, parhaimmassa tapauksessa ne palauttavat uusliberalismiin tai monikulttuurisuuden utopioihin hurahtaneet järjestelmäpoliitiikot kestävimmille urille, mikä parantaisi Eueoopan asemaa kiihtyvässä kilpailussa Aasian nousevia mahteja vastaan.

Julkaistu Pohjalaisessa 15.7 2010

Keskustan harharetket

Vaalirahaskandaaleista, huonoissa kannatusluvuista sekä sisäisestä hajaannuksesta kärsivä Keskusta uudisti Lahden puoluekokouksessaan lähes koko puoluejohtonsa. Kenkää saivat monien kohujen keskiöön joutunut puoluesihteeri Jarmo Korhonen sekä viimeinen keskustakonservatiivinen varapuheenjohtaja Antti Rantakangas. Nykyinen Keskustan puoluejohto puoluetoimiston ohella on näin viherliberaalien keskustalaisten käsissä. Johtaako tämä kasvojenpesu Keskustan taholta kasvaviin kannatuslukuihin? Lukuisat faktat puhuvat Keskustan uutta nousua vastaan.

Suomessa on ylitarjontaa liberaalista politiikasta poliittisen vasemmiston, Rkp:n sekä suurien porvaripuolueiden sosiaaliliberaalien linjauksien vuoksi. Tähän arvokonservatismin kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan on Perussuomalaisten nousu perustunut. Keskusta ei näyttänyt puoluekokouksessaan pienintäkään myötämielistä elettä sen konservatiivisten kantaäänestäjien suuntaan. Sitä vastoin kovin sanankääntein muistutettiin Keskustan historiallisesta tehtävästä "äärioikeistoa" vastaan. Nämä olivat kauniita sanoja, mutta puolueen kannatukseen niillä tuskin on mitään merkitystä. Mikäli Keskusta nykypolitiikassakaan aikoo Vihreää puoluetta muistuttavalla humanismilla haastaa Perussuomalaisten nousun, tuloksena on Keskustan tippuminen keskisuurten puolueiden sarjaan.

Keskustan ideologiset linjavedot asettavat puolueen erikoiseen asemaan. Keskustan äänestäjät ovat pääosin maaseudulla asuvia vanhoillisia sekä monesti herätysliikkeisiin kuuluvia kansalaisia, Keskustan puoluejohdon edustavan samaan aikaan yleismaailmallista cityliberalismia. Kokoomuspuolue on Keskustan tavoin pitkälti hylännyt perinteisen konservatismin sosiaaliliberaalisuuden alttarilla. Kokoomus on kuitenkin tarjonnut foorumin myös ideologisilla toisinajattelijoille kuten Wille Rydmanille ja Kai Pöntiselle. Keskusta sitä vastoin on itsepäisesti kieltäytynyt nostamassa profiilia kansalaista huolestuttavissa kysymyksissä kuten ulkomaalaispolitiikassa.

Keskustan tie voi hyvinkin seurata Norjan ja Tanskan tietä, jossa sikäläiset keskustapuolueet ovat viiden prosentin kannatuksen tuntumassa. Euroopassa liberalismiin vetoavat puolueet ovat menestyneet, vain jos linjaksi on otettu kovaa linjaa rikollisuutta ja maahanmuuttoa kohtaan ajava sekä markkinatalouden myönteisyyttä korostava oikeistoliberalismi. Tanskan oikeistoliberaalin Venstre-puolueen lukuisat vaalivoitot sekä Hollannin oikeistoliberaalin VVD:n tuore nousu maan suurimmaksi puolueeksi yli sataan vuoteen ovat tästä todiste. Sosiaaliliberaalien kannatus Norjassa, Ruotsissa, Englannissa ja Saksassa on sitä vastoin pohjamudissa. Suomessa näyttää olevan tapahtumassa selkeä poliittinen kulttuurin muutos, jossa politiikka on polarisoitumassa oikeiston ja vasemmiston kamppailuksi, poliittisen keskustan jäädessä paitsioon.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.6 2010

USA menossa Rooman tietä

Kaikki maailmanhistorian suurimmat valtakunnat ovat kaatuneet. Rooman valtakunnan, Bysantin keisarikunnan sekä Britannian imperiumin kaltaiset maailmanvallat ovat nykyihmiselle vain erinäisiä lukuja historian lehdillä.

Nykymaailman ainoa todellinen supervalta Amerikan Yhdysvallat on ollut käymistilassa syksyllä 2008 alkaneesta finanssikriisistä asti. On mielenkiintoista pohtia, ovatko sen johdosta syntyneet valtavat sisäpoliittiset kiistat ja ulkopoliittiset vaikeudet oire Yhdysvaltain valta-aseman lopullisesta heikentymisestä?

USA oli 70-luvulla, selvitettyään vuosisataiset kiistakysymykset mustaihoisten amerikkalaisten kansalaisoikeuksista, maailman ylivoimaisesti voimakkain maa sekä kansantaloudellisesti että poliittis-militaristisesti.

Jo NL:n johtajan Brezhnevin aikana alkoi näkyä selkeitä merkkejä reaalisosialismin mahdottomuudesta. Amerikka olikin 20 vuoden päästä kylmän sodan yksinoikeutettu voittaja. Yhdysvallat oli 70-luvulla myös kulttuurisesti varsin yhtenäinen huolimatta 60-luvun turbulenssista. Väestörakenteeltaan maa oli vahvasti anglosaksinen, joka takasi läheiset välit varsinkin Isoon-Britanniaan. Tämä kaikki on kuitenkin jo historiaa, vaikkei aikaa ole kulunut edes puolta vuosisataa.

Amerikan väestörakenne on kokemassa historiallisesti ainutlaatuisen muutoksen. Eurooppaan juurensa määrittävät ihmiset ovat vähemmistö muutaman vuosikymmenen sisällä. Syynä muutokseen on pääasiassa maahanmuutto Etelä-Amerikasta. Se on hajottanut perinteisen amerikkalaisen sulatusuunin toimivuuden.

Yhdysvallat on kulttuurisesti hyvin jakautunut verrattuna edellisiin vuosikymmeniin. Nuorten ikäluokkien palvoessa Hollywoodin pinnallisia ja keinotekoisia arvoja, vanhemmat ikäluokat kulkevat kivääri olalla ja ottavat elämänohjeensa fundamentaalisella tavalla tulkitusta kristinuskosta. Maantieteellinen jako konservatiivisiin ja liberaaleihin osavaltioihin on yhä kiihtynyt Obaman aikana. Eräissä syvän etelän osavaltioissa on jopa pohdittu eroamista liittovaltiosta.

Ideologia henkilökohtaisesta vapaudesta, joka on Yhdysvaltain alhaisen veroasteen sekä pienen julkisen sektorin taustalla, on myös murenemassa. Maan kansalaiset eivät enää ole varmoja, onko syytä olla ylpeä, että USA on ainoa länsimaa, jossa olemattoman sosiaalisektorin vuoksi on kehitysmaan piirteitä köyhimmissä yhteisöissä tai alueilla.

Poliittisen eliitin vapaan markkinatalouden sokea ihannointi, joka oli finanssikriisin perinnäisimpänä syynä, on pakottanut amerikkalaiset syvään itsetutkiskeluun. Amerikan poliittisen eliitin sekä Wall Streetin symbioosi onkin joutunut kovan kritiikin kohteeksi.

Yhdysvaltain poliittisen johdon kyvyttömyys ratkaista sisäpoliittisten kiistojen lisäksi Lähi-idän noidankehää, Aasian nousua sekä Yhdysvaltain velkavankeutta Kiinasta luovat hyvin synkän kuvan maan tulevaisuudesta.

Eurooppalaisten ja myös suomalaisten on syytä valmistautua moninapaisen maailman muodostumiseen. Siinä Amerikan vaikutusvalta on huomattavasti pienentynyt. Tämä olisi jo pelkästään kansallisen turvallisuuden kannalta viisas lähtökohta.

Julkaistu Pohjalaisessa 11.5 2010

Suomenruotsalaisuuden uudet tuulet

Väitös suomenruotsalaisten oikeuksien jatkuvasta polkemisesta on ollut yksi tämän vaalikauden polttavimmista poliittisista kysymyksistä. Yhteiskunnassamme parina viime vuosikymmenenä tapahtuneet suuret sosiokulttuuriset muutokset sekä lukuisat kuntataloudelliset reformit ovat heikentäneet maamme kaksikielistä luonnetta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden supistaminen kaksikielisillä alueilla sekä pula ruotsinkieltä taitavista työntekijöistä kuntasektorilla ovat aiheuttaneet kielivähemmistössämme runsaasti katkeruutta. Vuodesta 1990 alkanut laajamittainen maahanmuutto on tuonut Suomeen yli 200 000 vieraskielistä asukasta. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, ovat suomenruotsalaiset 2030 tienoilla vain yksi vähemmistö muiden joukossa.

Nykyisten kärkipoliitikkojemme toisen kotimaisen taito ei usein edes riittäisi yliopistojen virkamieskurssin suorittamiseen. Yhteispohjoismaisissa yrityksissäkin on viime vuosina siirrytty englannin käyttöön yrityskielenä ruotsin sijaan. Jos kehityskulku jatkuu samanlaisena, edessä on väistämättä yhä etenevä ruotsin kielen marginalisoituminen Suomessa.

Ruotsalainen kansanpuolue on reagoinut Suomen ruotsinkielisen kulttuurin kriisiin hyvin selkeällä yhteiskunta-analyysilla. Rkp:n Kasnäsin julistuksen mukaan yhä kasvava kulttuuris-etninen moninaisuus sekä yleisen arvoliberalismin edistäminen ovat vastaus suomenruotsalaisen elämäntavan säilyttämiseksi. Suomen maahanmuuttajataustaisen väestön kasvu ei kuitenkaan taanne suomenruotsalaisten oikeuksien säilymistä. Se tuskin haluaa uhrata omaa kulttuurista identiteettiään suomenruotsalaisuuden hyväksi. Arvoliberalismikaan ei todennäköisesti nouse patenttiratkaisuksi kaksikielisen Suomen varjelemiseksi. Arvoliberaali näkökulma pikemminkin painostaa kaikkia väestöryhmiä samalle viivalle ja tällöin ruotsinkielisten etuoikeudet joutuisivat yhä tarkemmin suurennuslasin alle.

Loogisin keino suomenruotsalaisen kulttuurin varjelemiseksi olisi konservatismi. Siihen Rkp:n nykyjohdolla tuskin on halua. Pikemminkin radikaali arvoliberalismi maahanmuuton ja homoavioliiton kaltaisissa kysymyksissä on nostettu Rkp:n asialistalla korkealle. Näiden linjauksien taustalla on yleinen pohjoismainen vapaamielisyys, mutta tämä ei ole missään nimessä pätevä syy. Tanskassa ja Norjassa kansallismieliset sekä kulttuurikonservatiiviset puolueet kuuluvat suurimpiin ryhmiin maittensa parlamenteissa. Tosiasiassa tämä Rkp:n esille tuoma pohjoismainen vapaamielisyys tarkoittaa riikinruotsalaisuutta. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti hajaantuva Ruotsi on kuitenkin jäämässä yksin Euroopassa yhteiskuntavisionsa kanssa.

Onko suomenruotsalaisuuden hyväksi siis mitään tehtävissä? Ruotsin kielen saattaminen vähemmistökieleksi yleisen väestökehityksen vuoksi sekä kaksikielisten julkistaloudellisten panostusten keskittäminen ainoastaan rannikkoalueille olisivat hyvä lähtökohta. Suomenruotsalaisuuden markkinoiminen tärkeänä osana Suomen kristillis-länsimaista kulttuuria saisi suomenkielisten suosion. Riikinruotsalaisen kulttuurin orastava matkiminen sitä vastoin saa jatkossakin täystyrmäyksen valtaväestöltä. Nyky-Ruotsin vajoaminen postmodernismin syövereihin kulttuurisen itseinhon takia antaa suomenruotsalaiselle väestönosalle suuren vastuun ruotsinkielisten saavutusten säilyttämiseksi maailmankartalla. Suomi voikin olla tulevaisuudessa se maa, jossa ruotsinkielisen kulttuurin merkit ovat parhaiten nähtävissä.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.4 2010

Aktivistituomarit kansanvallalle ongelmallisia

KHO:n maaliskuinen ennakkopäätös ydinperheen ulkopuolelle kuuluvien ulkomaalaisten oikeudesta saada pysyvä oleskelulupa Suomeen perheenyhdistämisen nojalla on herättänyt maassamme laajaa keskustelua. Viimeistään "arvojohtaja" Tarja Halosen kipakka kritiikki ulkomaalaisten mummojen "epäinhimillisiä" karkotuksia kohtaan nosti teemaan poliittisen päätöksenton keskiöön. KHO:n äänestyksessä casessa mamumummot vs. maahanmuuttovirasto vähemmistöön jäänyt KHO:n presidentti Pekka Hallberg on myös julkisuudessa aktiivisesti tuonut esiin ulkomaalaisten mummojen karkottamisen vääryyden. Matti Vanhanen ilmoittikin tavattuaan karkotetuksi määrättyjen mummojen omaisia lainsäädännön lieventämisaikeista. Hallituksen onkin tarkoitus ennen kesätaukoa saada tarvittavat lakimuutokset läpi inhimillisisten tekijöiden korostamiseksi ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämisessä.

KHO:n päätöksen sivuuttaminen ja näkyvä arvostelu johtavien poliitikkojen sekä hallintolainkäytännön valvojien taholta on vallan kolmijaon kannalta hyvin arveluttavaa. KHO:n päätöstä tuskin ennätettiin sulatella, kun jo ideologinen maahanmuuttoministeri Astrid Thors, KHO:n äänestyksessä hävinnyt Hallberg ja Halonen tuomitsivat ratkaisun näkyvästi mediassa. Erityisen ongelmallinen on Pekka Hallbergin rooli. Hallberg oli itse linjaamassa KHO:n päätöstä ja jäätyään vähemmistöön päätöksestä äänestettäessä hän yhtäkkiä päättääkin lähteä Astrid Thorsin ulkomaalaiset mummot Suomeen-kampanjan kärjeksi? Pekka Hallbergin KHO:n nimissä kirjoitettu kirje jo karkoitetuksi määrättyjen mummojen maassa pysymisen varmistamiseksi sai poliisin ylimmän johdon yllättäen taipumaan. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero vielä kiitteli Hallbergin KHO:n nimissä tekemää karkottamiskieltoa inhimillisyyssyistä. Tämänkaltainen lainsäätäjien ja tuomiovallan edustajien yhteenpelaaminen sekä sopuilu on suomalaisen kansanvallan kannalta ennenkuulumatonta. Hallbergin toiminta muistuttaa hyvin paljon Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen ideologisesti valittujen tuomareiden näkemystä lainvalvojen tehtävästä. Tärkeintä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden yksittäisille jäsenille ei ole lain henki tai kestävät oikeudelliset ratkaisut, vaan oman ideologisen viiteryhmänsä etujen edistäminen lainvalvojan ominaisuudessa. Tälle tielle Suomikin on valitettavasti menossa Pekka Hallbergin juridisen aktivismin vuoksi.

Hallituksen kaavailemat "inhimillistämiset" ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämisessä ovat täysin tarpeettomat. Jo vuonna 2004 säädetty ulkomaalaislaki tarjoaa maahanmuuttoviranomaisille mahdollisuuden myöntää pysyvä oleskelulupa, mikäli ulkomaalaisen ydinperheen ulkopuolinen jäsen on Suomessa asuvasta perheenkokoajasta täysin riippuvainen. Suomen perheenyhdistämispolitiikka pohjautuu pitkälti Euroopan Unionin 2003 voimaan tulleen perheenyhdistämisdirektiivin säädöksiin. Perheenyhdistämisdirektiivi velvoittaa yhteisön jäsenvaltiota myöntämään oleskeluluvan perheenkokoajan puolisolle sekä alaikäisille lapsille perheenyhdistämistapauksissa. Ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämiseen direktiivi ottaa kantaa vain huomauttamalla, että jäsenvaltio saa käyttää perheenyhdistämistapauksissa laajempaa perhekäsitettä halutessaan. Tähän mennessä yksikään yhteisön jäsenmaa ei ole laajentanut perhekäsitettä. Ulkomailta Suomeen raijatut mummot rikkovat lisäksi Suomen viisumilainsäädäntöä. Perheenyhdistämisprosessissa oleskelulupapäätöstä olisi odotettava lähtömaassa, eikä tulla Suomeen notkumaan laittomasti olettaen päätöksen olevan positiivinen.

Koko mummotapauksessa haiskahtaa vahvasti elitistinen maailmanparannusinto. Suomalaista perheenyhdistämispolitiikka ollaan muuttamassa kahden ulkomaalaisen isoäidin mediakampanjan, ideologisten poliitikkojen sekä yhden aktivistituomarin toimesta. Kaiken lisäksi skandaalien ja korruptiosyytösten vuoksi virastaan eroava pääministeri Vanhanen haluaa viedä "Lex Mummon" läpi nopeutetussa järjestyksessä vielä viimeisenä lahjanaan Suomen kansalle.

Tapaukseen sekaantuneiden poliitikkojen sekä KHO:n presidentti Hallbergin olisi nyt syytä rauhoittua sekä miettiä tarkkaan seurauksia, jotka ovat väistämättömät, mikäli ulkomaalaislakia aiotaan pikaisesti sorvata. Yhdellä ainoalla lisäyksellä ulkomaalaislain pykäliin voi olla merkittäviä vaikutuksia oleskelulupahakemusten määriin. Halutaanko Suomesta todellakin tehdä koko maailman sosiaalilaitos, jonne kolmannen maan kansalaiset saavat tuoda mummonsa nauttimaan suomalaisesta sosiaaliturvasta sekä terveydenhoidosta? Ymmärrän hyvin ihmisten halun olla isovanhempiensa luona sekä toiveen lähimmäisten onnellisesta vanhuudesta. Suomi on kuitenkin ensisijaisesti suomalaisten maa, eikä sosiaali- ja terveyssektoriamme ole rakennettu maailman epäkohtien korjaamiseksi. Mikäli ihmiset eivät halua jättää isovanhempiaan kärsimään yksinäisyydestä lähtömaissa on heidän syytä itse jäädä huolehtimaan seuranpidosta tai vaatia paikallisilta päättäjiltä parannusta sikäläisiin terveys-ja sosiaalipalveluihin. Suomen ulkomaalaislainsäädännön perusta ei voi olla aktivistituomarien ideologian ajaminen tai sinisilmäinen maailmanparantaminen, vaan suomalaisten kokema oikeudenmukaisuuden tunne. Oman vanhusterveydenhuollomme rapautumisen vuoksi olisi yksinkertaisesti moraalisesti väärin tuoda maahamme yhä enemmän ulkomaalaisia huollettavia. Kansan tahto mummocasessa on kristallinkirkas. Suomalaiset haluavat osoittaa mielellään solidaarisuutta kolmannen maiden asukkaiden vaikeuksia kohtaan, mutta se ei saa tapahtua sosiaalijärjestelmämme kustannuksella. Ongelmat on hoidettava lähtömaissa, eikä kotikonnuillamme.