Keskustan harharetket

Vaalirahaskandaaleista, huonoissa kannatusluvuista sekä sisäisestä hajaannuksesta kärsivä Keskusta uudisti Lahden puoluekokouksessaan lähes koko puoluejohtonsa. Kenkää saivat monien kohujen keskiöön joutunut puoluesihteeri Jarmo Korhonen sekä viimeinen keskustakonservatiivinen varapuheenjohtaja Antti Rantakangas. Nykyinen Keskustan puoluejohto puoluetoimiston ohella on näin viherliberaalien keskustalaisten käsissä. Johtaako tämä kasvojenpesu Keskustan taholta kasvaviin kannatuslukuihin? Lukuisat faktat puhuvat Keskustan uutta nousua vastaan.

Suomessa on ylitarjontaa liberaalista politiikasta poliittisen vasemmiston, Rkp:n sekä suurien porvaripuolueiden sosiaaliliberaalien linjauksien vuoksi. Tähän arvokonservatismin kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan on Perussuomalaisten nousu perustunut. Keskusta ei näyttänyt puoluekokouksessaan pienintäkään myötämielistä elettä sen konservatiivisten kantaäänestäjien suuntaan. Sitä vastoin kovin sanankääntein muistutettiin Keskustan historiallisesta tehtävästä "äärioikeistoa" vastaan. Nämä olivat kauniita sanoja, mutta puolueen kannatukseen niillä tuskin on mitään merkitystä. Mikäli Keskusta nykypolitiikassakaan aikoo Vihreää puoluetta muistuttavalla humanismilla haastaa Perussuomalaisten nousun, tuloksena on Keskustan tippuminen keskisuurten puolueiden sarjaan.

Keskustan ideologiset linjavedot asettavat puolueen erikoiseen asemaan. Keskustan äänestäjät ovat pääosin maaseudulla asuvia vanhoillisia sekä monesti herätysliikkeisiin kuuluvia kansalaisia, Keskustan puoluejohdon edustavan samaan aikaan yleismaailmallista cityliberalismia. Kokoomuspuolue on Keskustan tavoin pitkälti hylännyt perinteisen konservatismin sosiaaliliberaalisuuden alttarilla. Kokoomus on kuitenkin tarjonnut foorumin myös ideologisilla toisinajattelijoille kuten Wille Rydmanille ja Kai Pöntiselle. Keskusta sitä vastoin on itsepäisesti kieltäytynyt nostamassa profiilia kansalaista huolestuttavissa kysymyksissä kuten ulkomaalaispolitiikassa.

Keskustan tie voi hyvinkin seurata Norjan ja Tanskan tietä, jossa sikäläiset keskustapuolueet ovat viiden prosentin kannatuksen tuntumassa. Euroopassa liberalismiin vetoavat puolueet ovat menestyneet, vain jos linjaksi on otettu kovaa linjaa rikollisuutta ja maahanmuuttoa kohtaan ajava sekä markkinatalouden myönteisyyttä korostava oikeistoliberalismi. Tanskan oikeistoliberaalin Venstre-puolueen lukuisat vaalivoitot sekä Hollannin oikeistoliberaalin VVD:n tuore nousu maan suurimmaksi puolueeksi yli sataan vuoteen ovat tästä todiste. Sosiaaliliberaalien kannatus Norjassa, Ruotsissa, Englannissa ja Saksassa on sitä vastoin pohjamudissa. Suomessa näyttää olevan tapahtumassa selkeä poliittinen kulttuurin muutos, jossa politiikka on polarisoitumassa oikeiston ja vasemmiston kamppailuksi, poliittisen keskustan jäädessä paitsioon.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.6 2010

USA menossa Rooman tietä

Kaikki maailmanhistorian suurimmat valtakunnat ovat kaatuneet. Rooman valtakunnan, Bysantin keisarikunnan sekä Britannian imperiumin kaltaiset maailmanvallat ovat nykyihmiselle vain erinäisiä lukuja historian lehdillä.

Nykymaailman ainoa todellinen supervalta Amerikan Yhdysvallat on ollut käymistilassa syksyllä 2008 alkaneesta finanssikriisistä asti. On mielenkiintoista pohtia, ovatko sen johdosta syntyneet valtavat sisäpoliittiset kiistat ja ulkopoliittiset vaikeudet oire Yhdysvaltain valta-aseman lopullisesta heikentymisestä?

USA oli 70-luvulla, selvitettyään vuosisataiset kiistakysymykset mustaihoisten amerikkalaisten kansalaisoikeuksista, maailman ylivoimaisesti voimakkain maa sekä kansantaloudellisesti että poliittis-militaristisesti.

Jo NL:n johtajan Brezhnevin aikana alkoi näkyä selkeitä merkkejä reaalisosialismin mahdottomuudesta. Amerikka olikin 20 vuoden päästä kylmän sodan yksinoikeutettu voittaja. Yhdysvallat oli 70-luvulla myös kulttuurisesti varsin yhtenäinen huolimatta 60-luvun turbulenssista. Väestörakenteeltaan maa oli vahvasti anglosaksinen, joka takasi läheiset välit varsinkin Isoon-Britanniaan. Tämä kaikki on kuitenkin jo historiaa, vaikkei aikaa ole kulunut edes puolta vuosisataa.

Amerikan väestörakenne on kokemassa historiallisesti ainutlaatuisen muutoksen. Eurooppaan juurensa määrittävät ihmiset ovat vähemmistö muutaman vuosikymmenen sisällä. Syynä muutokseen on pääasiassa maahanmuutto Etelä-Amerikasta. Se on hajottanut perinteisen amerikkalaisen sulatusuunin toimivuuden.

Yhdysvallat on kulttuurisesti hyvin jakautunut verrattuna edellisiin vuosikymmeniin. Nuorten ikäluokkien palvoessa Hollywoodin pinnallisia ja keinotekoisia arvoja, vanhemmat ikäluokat kulkevat kivääri olalla ja ottavat elämänohjeensa fundamentaalisella tavalla tulkitusta kristinuskosta. Maantieteellinen jako konservatiivisiin ja liberaaleihin osavaltioihin on yhä kiihtynyt Obaman aikana. Eräissä syvän etelän osavaltioissa on jopa pohdittu eroamista liittovaltiosta.

Ideologia henkilökohtaisesta vapaudesta, joka on Yhdysvaltain alhaisen veroasteen sekä pienen julkisen sektorin taustalla, on myös murenemassa. Maan kansalaiset eivät enää ole varmoja, onko syytä olla ylpeä, että USA on ainoa länsimaa, jossa olemattoman sosiaalisektorin vuoksi on kehitysmaan piirteitä köyhimmissä yhteisöissä tai alueilla.

Poliittisen eliitin vapaan markkinatalouden sokea ihannointi, joka oli finanssikriisin perinnäisimpänä syynä, on pakottanut amerikkalaiset syvään itsetutkiskeluun. Amerikan poliittisen eliitin sekä Wall Streetin symbioosi onkin joutunut kovan kritiikin kohteeksi.

Yhdysvaltain poliittisen johdon kyvyttömyys ratkaista sisäpoliittisten kiistojen lisäksi Lähi-idän noidankehää, Aasian nousua sekä Yhdysvaltain velkavankeutta Kiinasta luovat hyvin synkän kuvan maan tulevaisuudesta.

Eurooppalaisten ja myös suomalaisten on syytä valmistautua moninapaisen maailman muodostumiseen. Siinä Amerikan vaikutusvalta on huomattavasti pienentynyt. Tämä olisi jo pelkästään kansallisen turvallisuuden kannalta viisas lähtökohta.

Julkaistu Pohjalaisessa 11.5 2010

Suomenruotsalaisuuden uudet tuulet

Väitös suomenruotsalaisten oikeuksien jatkuvasta polkemisesta on ollut yksi tämän vaalikauden polttavimmista poliittisista kysymyksistä. Yhteiskunnassamme parina viime vuosikymmenenä tapahtuneet suuret sosiokulttuuriset muutokset sekä lukuisat kuntataloudelliset reformit ovat heikentäneet maamme kaksikielistä luonnetta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden supistaminen kaksikielisillä alueilla sekä pula ruotsinkieltä taitavista työntekijöistä kuntasektorilla ovat aiheuttaneet kielivähemmistössämme runsaasti katkeruutta. Vuodesta 1990 alkanut laajamittainen maahanmuutto on tuonut Suomeen yli 200 000 vieraskielistä asukasta. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, ovat suomenruotsalaiset 2030 tienoilla vain yksi vähemmistö muiden joukossa.

Nykyisten kärkipoliitikkojemme toisen kotimaisen taito ei usein edes riittäisi yliopistojen virkamieskurssin suorittamiseen. Yhteispohjoismaisissa yrityksissäkin on viime vuosina siirrytty englannin käyttöön yrityskielenä ruotsin sijaan. Jos kehityskulku jatkuu samanlaisena, edessä on väistämättä yhä etenevä ruotsin kielen marginalisoituminen Suomessa.

Ruotsalainen kansanpuolue on reagoinut Suomen ruotsinkielisen kulttuurin kriisiin hyvin selkeällä yhteiskunta-analyysilla. Rkp:n Kasnäsin julistuksen mukaan yhä kasvava kulttuuris-etninen moninaisuus sekä yleisen arvoliberalismin edistäminen ovat vastaus suomenruotsalaisen elämäntavan säilyttämiseksi. Suomen maahanmuuttajataustaisen väestön kasvu ei kuitenkaan taanne suomenruotsalaisten oikeuksien säilymistä. Se tuskin haluaa uhrata omaa kulttuurista identiteettiään suomenruotsalaisuuden hyväksi. Arvoliberalismikaan ei todennäköisesti nouse patenttiratkaisuksi kaksikielisen Suomen varjelemiseksi. Arvoliberaali näkökulma pikemminkin painostaa kaikkia väestöryhmiä samalle viivalle ja tällöin ruotsinkielisten etuoikeudet joutuisivat yhä tarkemmin suurennuslasin alle.

Loogisin keino suomenruotsalaisen kulttuurin varjelemiseksi olisi konservatismi. Siihen Rkp:n nykyjohdolla tuskin on halua. Pikemminkin radikaali arvoliberalismi maahanmuuton ja homoavioliiton kaltaisissa kysymyksissä on nostettu Rkp:n asialistalla korkealle. Näiden linjauksien taustalla on yleinen pohjoismainen vapaamielisyys, mutta tämä ei ole missään nimessä pätevä syy. Tanskassa ja Norjassa kansallismieliset sekä kulttuurikonservatiiviset puolueet kuuluvat suurimpiin ryhmiin maittensa parlamenteissa. Tosiasiassa tämä Rkp:n esille tuoma pohjoismainen vapaamielisyys tarkoittaa riikinruotsalaisuutta. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti hajaantuva Ruotsi on kuitenkin jäämässä yksin Euroopassa yhteiskuntavisionsa kanssa.

Onko suomenruotsalaisuuden hyväksi siis mitään tehtävissä? Ruotsin kielen saattaminen vähemmistökieleksi yleisen väestökehityksen vuoksi sekä kaksikielisten julkistaloudellisten panostusten keskittäminen ainoastaan rannikkoalueille olisivat hyvä lähtökohta. Suomenruotsalaisuuden markkinoiminen tärkeänä osana Suomen kristillis-länsimaista kulttuuria saisi suomenkielisten suosion. Riikinruotsalaisen kulttuurin orastava matkiminen sitä vastoin saa jatkossakin täystyrmäyksen valtaväestöltä. Nyky-Ruotsin vajoaminen postmodernismin syövereihin kulttuurisen itseinhon takia antaa suomenruotsalaiselle väestönosalle suuren vastuun ruotsinkielisten saavutusten säilyttämiseksi maailmankartalla. Suomi voikin olla tulevaisuudessa se maa, jossa ruotsinkielisen kulttuurin merkit ovat parhaiten nähtävissä.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.4 2010

Aktivistituomarit kansanvallalle ongelmallisia

KHO:n maaliskuinen ennakkopäätös ydinperheen ulkopuolelle kuuluvien ulkomaalaisten oikeudesta saada pysyvä oleskelulupa Suomeen perheenyhdistämisen nojalla on herättänyt maassamme laajaa keskustelua. Viimeistään "arvojohtaja" Tarja Halosen kipakka kritiikki ulkomaalaisten mummojen "epäinhimillisiä" karkotuksia kohtaan nosti teemaan poliittisen päätöksenton keskiöön. KHO:n äänestyksessä casessa mamumummot vs. maahanmuuttovirasto vähemmistöön jäänyt KHO:n presidentti Pekka Hallberg on myös julkisuudessa aktiivisesti tuonut esiin ulkomaalaisten mummojen karkottamisen vääryyden. Matti Vanhanen ilmoittikin tavattuaan karkotetuksi määrättyjen mummojen omaisia lainsäädännön lieventämisaikeista. Hallituksen onkin tarkoitus ennen kesätaukoa saada tarvittavat lakimuutokset läpi inhimillisisten tekijöiden korostamiseksi ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämisessä.

KHO:n päätöksen sivuuttaminen ja näkyvä arvostelu johtavien poliitikkojen sekä hallintolainkäytännön valvojien taholta on vallan kolmijaon kannalta hyvin arveluttavaa. KHO:n päätöstä tuskin ennätettiin sulatella, kun jo ideologinen maahanmuuttoministeri Astrid Thors, KHO:n äänestyksessä hävinnyt Hallberg ja Halonen tuomitsivat ratkaisun näkyvästi mediassa. Erityisen ongelmallinen on Pekka Hallbergin rooli. Hallberg oli itse linjaamassa KHO:n päätöstä ja jäätyään vähemmistöön päätöksestä äänestettäessä hän yhtäkkiä päättääkin lähteä Astrid Thorsin ulkomaalaiset mummot Suomeen-kampanjan kärjeksi? Pekka Hallbergin KHO:n nimissä kirjoitettu kirje jo karkoitetuksi määrättyjen mummojen maassa pysymisen varmistamiseksi sai poliisin ylimmän johdon yllättäen taipumaan. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero vielä kiitteli Hallbergin KHO:n nimissä tekemää karkottamiskieltoa inhimillisyyssyistä. Tämänkaltainen lainsäätäjien ja tuomiovallan edustajien yhteenpelaaminen sekä sopuilu on suomalaisen kansanvallan kannalta ennenkuulumatonta. Hallbergin toiminta muistuttaa hyvin paljon Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen ideologisesti valittujen tuomareiden näkemystä lainvalvojen tehtävästä. Tärkeintä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden yksittäisille jäsenille ei ole lain henki tai kestävät oikeudelliset ratkaisut, vaan oman ideologisen viiteryhmänsä etujen edistäminen lainvalvojan ominaisuudessa. Tälle tielle Suomikin on valitettavasti menossa Pekka Hallbergin juridisen aktivismin vuoksi.

Hallituksen kaavailemat "inhimillistämiset" ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämisessä ovat täysin tarpeettomat. Jo vuonna 2004 säädetty ulkomaalaislaki tarjoaa maahanmuuttoviranomaisille mahdollisuuden myöntää pysyvä oleskelulupa, mikäli ulkomaalaisen ydinperheen ulkopuolinen jäsen on Suomessa asuvasta perheenkokoajasta täysin riippuvainen. Suomen perheenyhdistämispolitiikka pohjautuu pitkälti Euroopan Unionin 2003 voimaan tulleen perheenyhdistämisdirektiivin säädöksiin. Perheenyhdistämisdirektiivi velvoittaa yhteisön jäsenvaltiota myöntämään oleskeluluvan perheenkokoajan puolisolle sekä alaikäisille lapsille perheenyhdistämistapauksissa. Ydinperheen ulkopuolisten jäsenten perheenyhdistämiseen direktiivi ottaa kantaa vain huomauttamalla, että jäsenvaltio saa käyttää perheenyhdistämistapauksissa laajempaa perhekäsitettä halutessaan. Tähän mennessä yksikään yhteisön jäsenmaa ei ole laajentanut perhekäsitettä. Ulkomailta Suomeen raijatut mummot rikkovat lisäksi Suomen viisumilainsäädäntöä. Perheenyhdistämisprosessissa oleskelulupapäätöstä olisi odotettava lähtömaassa, eikä tulla Suomeen notkumaan laittomasti olettaen päätöksen olevan positiivinen.

Koko mummotapauksessa haiskahtaa vahvasti elitistinen maailmanparannusinto. Suomalaista perheenyhdistämispolitiikka ollaan muuttamassa kahden ulkomaalaisen isoäidin mediakampanjan, ideologisten poliitikkojen sekä yhden aktivistituomarin toimesta. Kaiken lisäksi skandaalien ja korruptiosyytösten vuoksi virastaan eroava pääministeri Vanhanen haluaa viedä "Lex Mummon" läpi nopeutetussa järjestyksessä vielä viimeisenä lahjanaan Suomen kansalle.

Tapaukseen sekaantuneiden poliitikkojen sekä KHO:n presidentti Hallbergin olisi nyt syytä rauhoittua sekä miettiä tarkkaan seurauksia, jotka ovat väistämättömät, mikäli ulkomaalaislakia aiotaan pikaisesti sorvata. Yhdellä ainoalla lisäyksellä ulkomaalaislain pykäliin voi olla merkittäviä vaikutuksia oleskelulupahakemusten määriin. Halutaanko Suomesta todellakin tehdä koko maailman sosiaalilaitos, jonne kolmannen maan kansalaiset saavat tuoda mummonsa nauttimaan suomalaisesta sosiaaliturvasta sekä terveydenhoidosta? Ymmärrän hyvin ihmisten halun olla isovanhempiensa luona sekä toiveen lähimmäisten onnellisesta vanhuudesta. Suomi on kuitenkin ensisijaisesti suomalaisten maa, eikä sosiaali- ja terveyssektoriamme ole rakennettu maailman epäkohtien korjaamiseksi. Mikäli ihmiset eivät halua jättää isovanhempiaan kärsimään yksinäisyydestä lähtömaissa on heidän syytä itse jäädä huolehtimaan seuranpidosta tai vaatia paikallisilta päättäjiltä parannusta sikäläisiin terveys-ja sosiaalipalveluihin. Suomen ulkomaalaislainsäädännön perusta ei voi olla aktivistituomarien ideologian ajaminen tai sinisilmäinen maailmanparantaminen, vaan suomalaisten kokema oikeudenmukaisuuden tunne. Oman vanhusterveydenhuollomme rapautumisen vuoksi olisi yksinkertaisesti moraalisesti väärin tuoda maahamme yhä enemmän ulkomaalaisia huollettavia. Kansan tahto mummocasessa on kristallinkirkas. Suomalaiset haluavat osoittaa mielellään solidaarisuutta kolmannen maiden asukkaiden vaikeuksia kohtaan, mutta se ei saa tapahtua sosiaalijärjestelmämme kustannuksella. Ongelmat on hoidettava lähtömaissa, eikä kotikonnuillamme.

Maahanmuuttokeskustelu tuuliajolla

Vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkimainingeissa käynnistynyt maahanmuuttokeskustelu on saanut viime aikoina groteskejakin piirteitä. Muutamien häiriintyneiden ihmisten tekemät tappouhkaukset ministereitä sekä maahanmuuttotutkijoita vastaan on eliitin taholta tulkittu yleisiksi maahanmuuttokriitikkojen toimintatavoiksi.

Tämä väite ei voisi olla kauempana totuudesta. Itse en missään nimessä hyväksy Thorsia kohtaan tehtyjä uhkauksia, vaikken kannata hänen toteuttamaansa maahanmuuttopolitiikkaa millään tasolla. Media on myös viljellyt harhaluuloja kantasuomalaisten etnistä ylemmyyttä korostavasta liikkeestä, joka verhoutuu maahanmuuttokritiikin varjon alle. Voin todeta, ettei suurinta osaa maahanmuuttoa arvostelevista tahoista kiinnosta tulijoiden etninen tausta. Maahanmuutto on käytännössä pelkästään sosiokulttuurinen ja taloudellinen ongelma, eikä näin ihmisten etnisellä alkuperällä ole maahanmuuttokeskustelussa sijaa. Tämän keskustelun keskiössä ovatkin rasistisen diskurssin sijasta pääosin sosiaali- ja terveyssektorin kasvavat kustannukset, kulttuurilliset törmäykset, rikollisuus ja sananvapauskysymykset.

Maahanmuuttoon sinisilmäisesti suhtautuvat tahot ovat monesti viljelleet käsityksiä sen rikastavasta vaikutuksesta kulttuuriimme ja talouselämäämme sekä huomauttaneet meitä koskevista kansainvälisistä velvoitteista. Euroopan poliittista tilannetta seuranneena voin todeta, että monikulttuurisen yhteiskunnan kauniit visiot ovat romahtaneet kaikkialla Länsi-Euroopan alueella.

Muun muassa Hollannin, Tanskan ja Itävallan kaltaiset maat ovat käytännössä täysin kahtia jakaantuneita kantaväestöön sekä maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin huolimatta vuosikymmeniä kestäneestä monikulttuurisesta kotouttamispolitiikassa sekä poliittisen korrektiuden nostamisesta yhteiskunnan johtotähdeksi. Kasvava rikollisuus, orastava islamismi ja maahanmuuttajien juurettomuus ovat Länsi-Euroopan nk. monikulttuuristen valtioiden arkipäivää, mikä ei omiaan antamaan ruusuista kuvaa Suomenkaan tulevaisuudesta.

Talouselämää koskevat argumentit maahanmuuton puolesta kalpenevat Saksan esimerkin myötä. Saksan ulkomaalaisväestö kasvoi vuoden 1970 3,5 miljoonasta 7,5 miljoonaan vuoteen 2000 mennessä. Silti työssä käyvien ulkomaalaisten määrä pysyi samassa kahdessa miljoonassa.

Kansainväliset velvoitteetkaan eivät käy selityksenä hallituksen leväperäiselle maahanmuuttopolitiikalle. Suomea sitovat ainoastaan Geneven pakolaissopimus sekä EU:n maahanmuuttoa koskevat direktiivit. Työperäisen maahanmuuton säätely EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta on sitä vastoin käytännössä yksin Suomen säädeltävissä.

Julkaistu Ilkassa 29.3 2010

60-lukulaisuus länsimaisuuden tuho

Vuosi 2008 käytettiin ympäri Eurooppaa, varsinkin Saksassa ja Ranskassa, Euroopan hullun vuoden 1968 muisteluun. 42 vuotta sitten yliopistoihin siirtyneet sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat aiheuttivat kuohuntaa ympäri Eurooppaa vallankumouksellisella vasemmistoradikalismillaan. He vaativat länsimaisten yhteiskuntien muuntamista tasa-arvoisemmaksi, solidaarisempaa asennoitumista kolmatta maailmaa kohtaan sekä vastustivat vanhempien ikäluokkien konservatiivista yhteiskuntakulttuuria.

Saivatko nämä 60-luvun paremman huomisen esitaistelijat jotain merkittävää aikaan? Vastaus tähän kysymykseen on myöntävä. Vuoden 68 radikaalit nimittäin aiheuttivat eurooppalaisen kulttuurin alasajon.

Euroopan konservatiiviset piirit ovat sysänneet monet maanosamme ongelmista 60-luvulla sosiaaliromantiikkaa ajaneiden vasemmistoradikaalien syyksi. Tämä on hyvin lähellä totuutta. Usein porvariperheistä yliopistoihin siirtyneet lapset elivät vanhempiensa sukupolven luomassa yltäkylläisyydessä. Tämä oli ilmeistä varsinkin entisessä Länsi-Saksassa maan "talousihmeen" aikoina. Yleinen elintason nousu ei kuitenkaan riittänyt 68-sukupolvelle. He halusivat kapinoida ja kaataa vallitsevan yhteiskuntakulttuurin ja luoda maailman, jossa kaikki ihmiset tanssivat käsi kädessä kohti parempaa huomista. He saivat näin aikaan katkoksen Euroopan tuhatvuotisen kristillis-länsimaisen kulttuurin jatkumossa kieltämällä sen ainutlaatuisuuden.

60-lukulaiset uskoivat vakavasti utopistiseen haavemaailmaan, jonka luomisesta saamme maksaa nyt kallista hintaa mm. monikulttuurisen kokeilun ja kehitysapukaaoksen myötä.

68-sukupolven aikaansaama kristillisen moraalin katoaminen sekä länsimaisen identiteettimme hämärtyminen ei saanut mitään hyvää aikaan Euroopassa, eikä liioin muualla maailmassa. Se sitä vastoin rohkaisi kehitys- ja kommunistimaiden diktaattoreja sortamaan kansoja yhä kovemmin, sillä kulttuurirelativismin nimissä emme enää saaneet arvostella paikallisia tapoja. Eurooppalaisten oli ymmärrettävä sikäläiset "olosuhteet". Tämä kävi varsinkin toteen monien meille tuttujen vasemmistovaikuttajien marssiessa nuoruuden päivinään massamurhaajien kuten Ho Chin Minhin, Maon sekä Che Guevaran puolesta.

60-lukulaiset kunnostautuivat myös ns. monikulttuurisen yhteiskunnan kehittämisessä Länsi-Euroopan alkaessa rekrytoida työvoimaa toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Afrikasta. He näkivät käymistilassa olevat islamilaiset kulttuurit yhteensopivina kristilliseen kulttuuriimme. Tämän erehdyksen hintaa maksamme tänään vakavina kotouttamisongelmina eri puolella Eurooppaa.

Euroopassa on kasvamassa nuori eurooppalaisten sukupolvi, joka ensimmäistä kertaa moneen vuosikymmeneen suhtautuu ylpeydellä eurooppalaiseen identiteettimme. Tämä on näkynyt mm. Itävallan, Hollannin, Tanskan sekä myös Suomen kansallismielisten puolueiden korkeana nuorisokannatuksena. Nykyiset nuoret sukupolvet eivät ole vain korostetun liberaaleja maailmankansalaisia. Yhä kasvava osuus maanosamme nuorista ei halua nähdä Euroopan islamisoituvan eikä tuhatvuotisten länsimaisten saavutustemme häviävän. Euroopan hellenistis-kristillis-humanistisperäisen kulttuurin pelastajiksi näyttääkin nousevan maanosamme nuorempi polvi eivät katkerat vanhat miehet.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.3 2010