On aika oikeistohallitukselle

Viikko sitten käytyjen eduskuntavaalien tuloksissa eniten huomiota on herättänyt keskustapuolueen odotettua pienempi vaalivoitto, perussuomalaisten kannatuksen säilyminen vuoden 2011 jytkyvaalien tasolla ja sdp:n täydellinen romahtaminen vasta neljänneksi suurimmaksi puolueeksi. Maamme arvoliberaalin kulttuuri- ja mediaeliitin julkinen parkaisu heille epätoivotusta vaalituloksesta oli hyvin kuvaava ja paljasti täysin niin kutsutun punavihreän suvaitsevaiston käsityksen demokratiasta. Nämä maailmanhalaajat ja tiedostavat tahot nimittäin ovat kansanvallan ylimpiä puolestapuhujia vain siihen asti, kun vaalit tuottavat heitä miellyttäviä tuloksia. Toki ei voida väittää vihervasemmistolaisten maailmanparantajien olevan demokratian vastaisia, mutta heidän suitsutuksensa Suomen kansan tahtotilan näkymisestä valtiollisissa vaaleissa on vahvasti riippuvainen siitä, ettei arvokonservatiivisen ja kansallismielisen perussuomalaisten kannatus vaaleissa ole korkea. 

Suomi on toisiin Pohjoismaihin ja myös muuhun Länsi-Eurooppaan nähden varsin konservatiivinen maa. Suomessa on ollut vuoden 1970 eduskuntavaaleista lähtien ei-sosialististen puolueiden enemmistö eduskunnassa. Tämä ei-vasemmistolainen enemmistö kasvoi viime viikon vaaleissa yhä suuremmaksi sosiaalidemokraattien ja vasemmistoliiton paikkamäärien sulamisen vuoksi. Vaikka Suomen eduskunnassa vasemmistopuolueilla ei siis ole ollut omaa enemmistöä vuosikymmeniin, on eri Suomen hallitusten politiikkaa leimannut hyvin vahvasti viime vuosina erimuotoinen vasemmistolaisuus, mikä on näkynyt lähinnä löysänä talous-, punavihreänä yhteiskunta-, hallitsemattomana maahanmuutto- ja sylikoiramaisena EU-politiikkana. Niin kutsuttu oikeisto onkin siis maassamme toteuttanut hyvin arvoliberaalia ja vasemmistoviritteistä politiikkaa, vaikka sillä olisi ollut mahdollisuus ajaa parlamentaarisen voimansa vuoksi kansallisvaltiokeskeisempää linjaa. Mikäli EU- ja maahamuuttoasioista löytyy sopu PS:n, keskustan ja kokoomuksen välillä, olisi syytä yrittää muodostaa maahamme perusporvarillinen oikeistohallitus, joka pyrkisi toteuttamaan aitoja työmarkkina-, sosiaaliturva- ja veroreformeja, tiukentaisi maahanmuuttopolitiikkaa ja nostaisi kansallisen edun ajamisen etusijalle EU-politiikassa Brysselin byrokraattien miellyttämisen sijasta. Tämä olisi todellinen muutos kylmän sodan jälkeen Suomessa perinteisesti noudatetulle politiikalle, jossa isänmaan etu on aina alistettu erimuotoiselle punavihreydelle ja globalisaatiohankkeille. 

Suomen talouspolitiikan suunnan kääntäminen on ensiarvoisen tärkeää ensi vaalikaudella. Maamme joutui 2012 kaksoistaantumaan, joka on revähdyttänyt valtiontalouden alijäämän lähes 10 miljardiin euroon, jos lasketaan yhteen sekä valtion että kuntatalouden alijäämä. Suomi rikkoo tänä vuonna EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen julkisen talouden alijäämää ja julkisen velan astetta koskevia kriteerejä. Myös talousunionisopimuksen osana oleva rakenteellisen alijäämän kriteeri paukkuu tänä vuonna Suomen osalta. Suomen bkt:n kasvutrendi on tätä nykyä Italian ohella EU-maiden häntäpäätä. Suomi on menettänyt kilpailukykyään keskeisiin kilpailijamaihin Saksaan ja Ruotsiin nähden tuntuvasti viime vuosina liian korkeiden palkankorotusten ja poukkoilevan veropolitiikan vuoksi ja, koska täällä ei ole kyetty sopimaan tarvittavista sosiaaliturva- ja työmarkkinareformeista hallituksen ja työmarkkinaosapuolten välillä. 

Euroopan keskuspankin aloittaman rahapoliittisen kevennyksen vaikutus ei välttämättä tule nostamaan Suomea siitä kansantaloudellisesta suosta, johon olemme joutuneet, sillä esimerkiksi Ruotsin kruunu ja Venäjän rupla ovat devalvoituneet vahvasti euroon nähden EKP:n aloitettua massiiviset rahamarkkinaoperaationsa. Suomen viennin lukuisten ongelmien joukkoon kuuluu myös ulkomaankauppaan suuntautuneiden yritystemme kyvyttömyys tuottaa sellaisia tavara- tai palvelukonsepteja, jotka pystyisivät aidosti kilpailemaan maailmanmarkkinoilla. Korkean lisäarvon tuotteiden vienti Suomesta on täysin romahtanut sen jälkeen, kun Nokian alamäki alkoi viime vuosikymmenen loppupuolella. Ainoat valonpilkut vientilastoissamme ovat lähinnä hissejä valmistava Kone ja eräät konepajayhtiöt. Paljon puhutuista biotaloudesta tai cleantechistä Suomen uuden talouskasvun veturina ei myöskään ole havaintoja ollut, minkä vuoksi voidaan esittää perusteltu epäilys siitä, onko Suomella aitoa mahdollisuutta päästä 2 % talouskasvu-uralle, jonka tuleva keskustalainen pääministeri Juha Sipilä on asettanut talouspolitiikkansa lähtökohdaksi. Alkavalla vaalikaudella on hallituksen kokoonpanosta huolimatta edessä erittäin ankarat julkiset leikkaukset, joista tuskin edes vähäosaisimmat suomalaiset säästyvät. Lähes kaikkien sosiaalietuisuuksien indeksikorotukset tullaan jäädyttämään, työttömyyskorvausten kestoa ja tasoa tullaan laskemaan, verovähennyksiä ja verotukia tullaan leikkaamaan tai poistamaan kokonaan, kehitysapua vähennetään ja julkisen vallan finanssipolitiikan avulla toteutettavaa kokonaiskysynnän lisäämistä astettain pienennetään. 

Suomi ei ole klassinen maahanmuuttomaa, sillä maamme historiaa on leimannut melkein tuhat vuotta ainutlaatuinen itämerensuomalainen kulttuuri, vaikka kansakuntamme oli ensiksi Ruotsin vallan alla 700 vuotta ja Venäjän keisarin alamaisena reilut 100 vuotta. Suomen kulttuurinen identiteetti ei ole muodostunut siten, että maahamme olisi historiallisesti suuntautunut suuria vieraiden kulttuuriryhmien, edes eurooppalaisten, edustajien muuttoliikettä, jolloin näiden ryhmien edustajien kulttuurit olisivat Suomessa kohdanneet suomalaisen kulttuurin, jolloin olisi muodostunut uusi sekakulttuuri. Suomi olikin ennen vuotta 1990 historiallisen Länsi-Euroopan homogeenisin yhtenäiskulttuurin maa. Tähän asiaintilaan on kuitenkin tullut iso muutos viimeisten 25 vuoden aikana, kun maahamme on kohdistunut suuri kansainvälinen muuttoliike sekä Euroopan sisältä että mantereen ulkopuolelta. Suomessa asuu tätä nykyä jo yli 300 000 ihmistä, jotka ovat muuttaneet tänne ulkomailta tai joilla on maahanmuuttajatausta. Suomessa oleskelee jo siis enemmän ulkomaalaistaustaisia ihmisiä kuin suomenruotsalaisia, jotka ovat suurin historiallinen vähemmistömme. 

Huolimatta punavihreiden ja liberaalioikeistolaisten puolueiden, median ja erilaisten eliittien väittämistä, maahanmuutto Suomeen ei varsinaisesti ole ollut menestystarina. Laajan maahanmuuttajasegmentin kiinnittyminen suomalaiseen yhteiskuntaan on ollut varsin heikohkoa tarkasteltaessa koulutus-, työllisyys- tai rikostilastoja. Eri maahanmuuttajaryhmien välillä on kuitenkin suuria eroja kotoutumisen onnistumisessa, sillä esimerkiksi länsieurooppalaiset ja itäaasialaiset keskimääräisesti integroituvat Suomeen hyvin, kun taas Afrikasta tai Lähi-idästä tulevat ihmiset valitettavan usein jäävät sulautumatta suomalaisen yhteiskunnan valtavirtaan. Elinkeinoelämä, kokoomus, rkp ja vihreät etunenässä ovat viime aikoina kovaan ääneen vaatineet maahanmuuton kasvattamista poistamalla EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta Suomeen tulevan työvoiman saatavuusharkinnan. Näiden tahojen mukaan maahanmuuttoa lisäämällä varmistetaan riittävä työvoiman tarjonta työvoimapulan vuoksi  ja maahanmuuttajat ovat heidän mukaansa huippuosaajia, jotka tuovat uusia ideoita suomalaisiin yrityksiin. Tosiasiassa Suomessa on työttömiä jo tällä hetkellä, jos erilaisissa työllistämiseen liittyvissä tukitoimissa mukana olevat henkilöt lasketaan mukaan, jo melkein 500 000, mikä asettaa outoon valoon väitteet työvoimapulasta. Lisäksi tässä puolen miljoonan työttömän joukossa on erittäin paljon vieraskielisiä ihmisiä, joiden työllistämisen tulisi olla ensisijaista siihen nähden, että maahamme tuotaisiin lisää ulkomaista työvoimaa. Massiivista työperäisen maahanmuuton lisäämistä ajavat toimijat eivät myös rehellisesti myönnä sitä, että työvoiman saatavuusharkintaa ei ole vuosikausiin enää sovellettu korkeaa osaamista omaaviin ulkoeurooppalaisiin työntekijöihin, vaan ainoastaan suorittavaa työtä tekeviin ei-eurooppalaisiin työläisiin. Elinkeinoelämän ja ulkomaisen työvoiman tuontia kannattavien eduskuntapuolueiden tavoitteena onkin tosiasiassa poistamalla saatavuusharkinta vauhdittaa Aasiasta ja Afrikasta Suomeen tulevaa alhaisen osaamistason maahanmuuttoa, jotta suomalaisten työläisten palkkatasoa saadaan laskettua ja työehtoja heikennettyä.  

Talouspolitiikan täyskäännöksen ohella Suomen uuden hallituksen olisi syytä toteuttaa maahanmuuttopolitiikan täysreformi. Tarvittessa tämä uudistus olisi saatettava voimaan säätämällä uusi ulkomaalaislaki, joka korvaisi nykyisen ulkomaalaislain, joka on auttamatta vanhentunut Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen räjähtämisen vuoksi viimeisten vuosien aikana. Vielä 1990-luvulla nettomaahanmuutto Suomeen oli vain joitakin tuhansia vuodessa, kun se on viimeiset vajaa 10 vuotta ollut jo lähes 20 000 per  vuosi. Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa on asetettu tavoitteeksi laskea muuttoliike Suomeen 1990-luvun tasolle, jotta sosiaalinen rauha ja integraatioresurssien riittävyys säilyisi maassamme. Maahanmuuttoa Suomeen on mahdollista vähentää selkeiden muutosten kautta maamme ulkomaalaislakiin. Kaikkien ulkomaalaisten ja Suomen kansalaisten perheenyhdistämisten ehdoksi tulisi asettaa toimeentulovaatimus, jonka osalta nykyisin on liikaa poikkeuksia. Perheenyhdistämisten lisäehdoiksi voisi myös lisätä kahden vuoden asumisaikavaatimuksen, riittävän asunnon osoittamisen yhdistettävälle perheelle, 21 vuoden ikärajan avio- tai avopuolisoiden perheenyhdistämisissä, alkeellisen kielitaidon osoittamisvaatimuksen yhdistettävälle puolisolle ja riippumattomuuden sosiaalituista tiettynä ajanjaksona. Kansainvälisen suojelun myöntämistä tiukentamalla ja turvapaikanhakijoiden toimeentulotukea vähentämällä voitaisiin taas tehokkaasti vähentää turvapaikanhakijoiden hakeutumista Suomeen. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden palautuksia olisi lisäksi vauhditettava nykyisestä. Pakolaiskiintiön kokoa voitaisiin myös tarkastella uudestaan ja kiintiön sisällytettävien kansalaisuusryhmien kotoutumisennusteelle olisi asetettava nykyistä suurempi merkitys kiintiöpakolaisia valittaessa. Työvoiman maahanmuutossa nykyiset käytännöt olisi säilytettävä, jolloin EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta Suomeen tulevan alhaisen osaamistason maahanmuuton kohdalla sovellettaisiin yhä saatavuusharkintaa.

Eurooppa murroksessa

Eurooppa on kaikista maanosista se, jonka sivilisaatio on maailmanhistoriassa saavuttanut korkeimman huipun niin taiteen, tieteen kuin kulttuurinkin saralla. Suomi kuuluu kiistämättä länsimaisten kulttuurikansojen perheeseen ja eurooppalaisuus on erottamaton osa suomalaista kansallista identiteettiä. Tämä eurooppalaisuus ei ole kuitenkaan synonyymi EU-uskovaisuudelle.Yksinoikeus Eurooppa-aatteeseen olisikin näin saatava pois EU:lta sekä uudelleen määriteltäväksi keskenään tasavertaisessa asemassa olevien kansallisvaltioiden toimesta

Eurovaalien tulokset osoittivat, että eurooppalaisten keskuudessa kytee aito toive palata maidensa alkuperäisille kulttuurisille juurille ja saada oma kansansuvereniteetti takaisin hylkäämällä federalistinen byrokratiaunioni, jota eurofiilit Brysselissä kaiken aikaa pyrkivät rakentamaan. Englanti ja Ranska, joissa EU-integraatiota avoimesti vastustavat UKIP ja FN nousivat maittensa suurimmiksi europarlamenttipuolueiksi, ovat tämän Euroopan laajuisen isänmaallisen vallankumouksen kärkijoukossa. Myös Tanskan ja Itävallan EU-kriittisten suurvoitot olivat indikaattori siitä tulevasta myrskystä, joka tulee pyyhkäisemään mennessään  Brysselin byrokraatit ja komissaarit Euroopan uuden nousun tieltä.

The Economist-lehden mukaan kansallismielisten EU-kriittisten puolueiden murskavoitot eurovaaleissa heikentävät USA:n vaikutusvaltaa maanosassamme. Tätä voidaan pitää positiivisena asiana, sillä Euroopan uusi nousu edellyttää kulttuurirelativismille ja globalisaatiolle perustuvan amerikkalaisen yhteiskuntavision torjumista. Amerikan konsernien vapaakauppahankkeen kaatamisen tulisi olla ensimmäisen askel uuden kansallisen renessanssin luomisessa Eurooppaan.

EU- ja eurojäsenyys ovat täysin halvaannuttaneet kyvyn tehdä Suomessa riittäviä eläke-, työmarkkina- ja verouudistuksia. Maamme valtaa pitävät tahot ovat olettaneet, että alamainen suhtautuminen EU:hun sekä tästä seurannut vapaaehtoinen Suomen finanssi-, raha-, sosiaali- ja työmarkkinapoliittisen päätäntävallan luovuttaminen Brysseliin jollain mystisellä tavalla johtaisi maamme taloudelliseen menestykseen. Tästä sinisilmäisyydestä karmaisevin esimerkki oli Suomen junttaaminen 1990-luvulla EMU:n jäseneksi ainoana Pohjoismaana. Jäykistä työmarkkinoistamme sekä joustamattomista palkoistamme johtuen euro tätä nykyä vain kärjistää vakavaa kansantalouden kriisiä Suomessa. Immosen-Saarakkalan EU- ja eurolinjan mukaisesti Suomessa olisi näin valmistauduttava kansanäänestyksen järjestämiseen maamme EU-suhteiden tilasta, jolloin kansalle annettaisiin aito mandaatti päättää jatkosta tässä eurooppalaisessa yhteistyössä, joka kurjistaa suomalaista elintasoa huomattavalla tavalla.

Kansallisesti aktiivinen valtio

Valtion yhteiskunnallista roolia tarkasteltaessa päähuomio on yleensä finanssitalouden kysymyksissä, jolloin tarkastellaan sitä, miten aktiivisesti valtio pyrkii menojaan sekä verotusta säätelemällä kasvattamaan kokonaiskysyntää kansantaloudessa. Vähemmälle huomiolle on tällöin yleensä jäänyt valtion rooli kestävien arvojen sekä yleisesti toivottavien toimintaperiaatteiden välittäjänä. Nykyisen velkakriisin oloissa valtion mahdollisuudet tasata tuloja verotuksellisesti tai lisätä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta tulonsiirtoja lisäämällä ovat rajattuja. Tämän vuoksi valtion olisi toiminnassaan yhä enemmän aktivoiduttava yhteiskunnallisen koheesion edistäjänä. Vain aktiivisen valtion ohjaavan käden johdattamana suomalainen kansankoti voi tulevaisuudessa kohdata ne suuret haasteet, mitä kansainvälisyyskehitys tuo mukanaan Suomelle.

Jokaisella yksilöllä on loukkaamaton oikeus määritellä oma maailmankatsomuksensa, jonka avulla hän luo käsityksen siitä, mikä hänen paikkansa on yhteiskunnassa sekä miten hän arvottaa eri vuorovaikutustekijät ihmisyhteisöjen sisällä sekä minkälaisen arvo- ja normijärjestelmän hän kokee parhaimmaksi yhteiskunnan perustana. Valtio, muun muassa koulutuspolitiikan sekä muiden väylien kautta, pyrkii kuitenkin aina epäsuorasti vaikuttamaan suomalaisten asenteisiin, jolla on oma vaikutuksensa yksilöiden maailmankatsomuksen muodostumisprosessissa. Nykyaikana yksi näkyvimmistä viitteistä valtion "maailmankatsomusvalistuksessa" ovat positiivisen mielikuvan luominen peruskoulujen ja lukioiden oppikirjoissa globalisaatiosta, kansainvälisestä muuttoliikkeestä sekä kansallisten kulttuurien pirstaloitumisesta. Epäkohtia kansainvälisyyskehityksessä ei tuoda selvästi riittävällä tavalla esiin maamme oppilaitoksissa, mikä johtuu pitkälti siitä, että opetussuunnitelmissa monikulttuurisuusideologia nähdään itseisarvona.

Valtion olisi pohdittava tarkemmin rooliaan ja prioriteettejaan siinä, minkälaista ns. kansalaiskasvatusta se haluaa tulevaisuudessa harrastaa. On älyllisesti epärehellistä väittää valtion olevan täysin neutraali sen suhteen, minkälaiseksi kansalaisyhteiskunta tulevaisuudessa muodostuu. Kansainvälisyysagenda on kansallispopulisteja lukuunottamatta koko poliittista karttaa yhdistävä tekijä, minkä vuoksi juureton globalismi halutaan jatkossa pysyvästi juurruttaa oppilaitosten opetussuunnitelmien sekä yleisen demokratiavalmennuksen johtotähdeksi. Vaihtoehtona kansainvälisyysideologialle voidaan kuitenkin esittää uutta kansallista suuntausta, jossa valtio aktiivisesti kannustaisi suomalaisia olemaan rehellisiä ja tunnollisia oman ainutlaatuisen kulttuurinsa edustajia yhä hektisemmäksi käyvässä maailmassa. Kansallisesti aktiivinen valtio ei häpeä omaa identiteettiään, mutta ei toisaalta myös käperry kuoreensa. Tämänkaltaisen Suomen asukkaat ovat omasta identiteetistään tietoisimpina nykyistä valmiimpia käymään kilpailua Aasian ja muiden maanosien kasvavien talouksien kanssa. Nykyisen eliittikonsensuksen johtopäätös, jonka mukaan suomalaisuus pitäisi korvata kansainvälisyydellä, jotta menestyisimme kansakuntana, on väärä ja vahingollinen. Maamme asukkaiden piirissä vallitseva voimakas suomalainen kansallistunto olisi se ratkaiseva tekijä, joka loisi maaperän taloudelliselle ja sosiaaliselle nousulle, jota kansakuntamme tällä hetkellä kipeästi kaipaisi.

Suomen kansallista identiteettiä vahvistettava

Suomen juhliessa 96-vuotista taivaltaan itsenäisenä kansakuntana on mielenkiintoista tarkastella, minkälaisessa henkisessä tilassa isänmaamme on. Suomalaiskansallinen ajattelu on kansan syvien rivien parissa säilynyt viimeiset vuosikymmenet yllättävän vahvana huolimatta 1960-70-lukujen vasemmistoradikalismista. Sotaveteraanien nousu keskeiseen rooliin maamme kansallissankareina tapahtui viimeistään 1990-luvulla Neuvostoliiton ja reaalisosialismin romahdettua Euroopassa. Nykypäivänä kaikista epäkansallisin ajattelu- ja keskustelukulttuuri on Suomessa löydettävissä poliittisen, taloudellisen, kulttuurisen sekä mediaeliitin keskuudessa. Näille tahoille ei ole problemaattista siirtää suomalaista päätöksentekovaltaa rajojemme ulkopuolelle EU:n ja YK:n kaltaisille yhteenliittymille sekä näin häivyttää kansallisen identiteetin merkitys. Hallitsevien luokkien globalistinen konsensus onkin saattanut valtavirtayhteiskunnan hämmennyksen tilaan ja epävarmaksi omasta kansallisesta identiteetistään. Kansalaisiamme on suuresti hämmästyttänyt eliitin kansainvälisyysagenda, sillä tosiasiallisesti maailmankansalaisuusideologia on aatteena harhauttava ja naiivi, eikä se koskaan aidosti pysty korvaamaan jokaisen yksilön luonnollista kansallista tietoisuutta. 

Suomen 100-vuotisjuhlien valmisteluun on mediassa olleiden tietojen mukaan värvätty rutkasti vasemmistolaiseen yhteiskunta-ajatteluun sitoutuneita henkilöitä taiteilijoista akateemikkoihin. Voidaankin pitää varsin todennäköisenä, että Suomen satavuotista taivalta neljän vuoden päästä juhlitaan tavalla, jossa eliitti haluaa himmentää kansallisen yksimielisyyden ja tahtotilan merkitystä korvaamalla sen kansainvälisyyshumpalla. Voidaankin ennustaa, että muun muassa kylmän sodan päättymisen jälkeen Suomeen saapuneiden vähemmistöjen rooli nostetaan näissä karkeloissa jalustalle ylistävin sanankääntein huolimatta heidän vähäisestä merkityksestä kansalliselle identiteetille. 100-vuotista Suomen itsenäistä taivalta olisikin syytä mielummin juhlistaa korostamalla kansallista identiteettiä sekä jokaisen suomalaisen jakaman isänmaanrakkauden merkitystä maamme menestystarinan perustana. 

Suomen kansallinen tehtävä on ollut varjella ainutlaatuista Idän ja Lännen vuorovaikutuksesta syntyneen suomalaisen kulttuurin elinvoimaa Pohjolassa. Tämän tavoitetilan täyttäminen tulevaisuudessa edellyttääkin kansallisen ajattelun vahvistamista kaikissa kansalaisluokissa, myös eliitin parissa. Eliitin valistaminen kansallisen ajattelun hyödyistä tulisi kansallismielisten toimijoiden ottaa pitkän aikavälin yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteekseen.  Kukaan suomalainen ei ole valmis kamppailemaan ja kaatumaan EU:n tai vastaavan ylikansallisen yhteenliittymän vuoksi. Ainoastaan vahva kansallisvaltio Suomi on se instanssi, jonka puolesta suomalainen pystyy henkilökohtaiset etunsa sekä mukavuutensa uhraamaan, mikäli isänmaa sitä häneltä hädässä vaatisi.

Vallitseva talousajattelu ei tue kansallismielisyyttä

Ovatko globaalikapitalismi ja kansallismielisyys luonnollinen yhdistelmä? Monet tosiseikat puhuvat tätä väittämää vastaan. Juuri nykyisenmuotoinen liberaalikapitalismi on mahdollistanut globalisaatioilmiön, jossa kokonaisia tuotannonaloja siirretään länsimaista kehittyviin talouksiin. Myös yhä kiihtyvä ihmisten massamuutto eteläiseltä pallonpuoliskolta pohjoiseen on ollut mahdollista vasta globaalin kapitalismin oloissa. Monet niin sanotut salonkikonservatiivit ovat astuneet uusliberaalin talousajattelun ansaan ihailemalla erityisesti amerikkalaisia markkinatalousradikaaleja. Tämä valtavirtakonservatiivien ideologinen lukkiutuma ei hellitä edes siinä tapauksessa, jos heille esitetään todisteet siitä, ettei heidän palvomien markkinaliberaalien ajattelijoiden maailmassa ole sijaa kansallisvaltioille. Edes vuoden 2008 suuren finanssikriisin aiheuttama täystuho reaalitaloudelle ei tätä kuppikuntaa ole saanut irtautumaan heidän suuren rahan palvonnastaan. 

Länsimaisen yhteiskuntafilosofian yksi terävimmistä ajattelijoista Oswald Spengler näki jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen julkaisemassaan ”Länsimaiden perikato”-teoksessa materialismin ja rahan palvonnan merkkinä kulttuurin lopunajoista. Vallitsevan talousjärjestelmän pitäisikin toimia kansallisen hyvinvoinnin takaajana, eikä ottaa kansallisvaltioita panttivangikseen samalla synnyttäen maailmanlaajuista epätasa-arvoisuutta. Talouden uusliberalistinen aikakausi 1970-luvun lopusta tähän päivän saakka on merkinnyt valtavia yhteiskunnallisia muutoksia Euroopassa. Materiaalisen hyvinvoinnin kasvu on ollut tänä lyhyenä aikana ennennäkemättömän suurta vanhalla mantereella. Myös historiallisesti köyhemmän Etelä-Euroopan elintason nousu lähelle Alppien pohjoispuolisen Euroopan tasoa on historiallinen saavutus. Tätä Etelä-Euroopan menestystä varjostaa kuitenkin suuresti sen saavuttaminen lähinnä poliittisen eurohankkeen avulla. Euromaiden yhteinen korko- ja valuuttapolitiikka nimittäin loi edellytykset sille, että oliivimaat pystyivät synnyttämään nykyisen vaurautensa velkaantumalla hillittömästi ulkomaille. Aina vuodesta 2010 lähtien nämä maat ovat kuitenkin vajonneet yksi kerrallaan kansataloudelliseen konkurssiin sekä vauraimpien emumaiden elätettäviksi. Nyt oliivimaissa joudutaankin pohjoiseurooppalaisten antamien tukimiljardien ehtona suorittamaan ankaria sisäisen devalvaation operaatioita, jotka eivät vielä vuosikausiin tuo helpotusta mañaña-talouksien kilpailukykyyn. 

Suurta materiaalisen hyvinvoinnin kasvua on seurannut ennennäkemätön henkisen ajattelun kriisi Euroopassa. Ikiaikaiset kulttuurit ja traditiot ollaan eliitin toimesta korvaamassa maailmankansalaisuusajattelulla ja monikulttuurisuusideologialla, jotka utopistisuudessaan lähentelevät parodialuokkaa.  Tämänlainen kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman liberaalikapitalismin nousua hallitsevaksi yhteiskunnalliseksi konsensukseksi. Monetaristinen rahapolitiikka 1970-1980-luvuilla ja sitä seurannut pääomamarkkinoiden vapauttaminen olivat kuolinisku kansallisen talouspolitiikan suvereniteetille. Samalla talouskasvu nostettiin eliittien toimesta yhteiskunnalliseksi johtotähdeksi huolimatta siitä perustuiko BKT:n vuosittainen kasvu tuotannollisen toiminnan lisääntymiselle vai keinotekoiselle arvonnousulle pääomamarkkinoilla. Hallitsevat luokat olivat myös tässä yhteydessä valmiita heittämään kansallisen identiteetin historian romukoppaan. Tänä päivänä olemme siinä tilanteessa, jossa kansallisvaltioiden on pakko mukautua liberaalikapitalistiseen konsensukseen finanssi- ja rahapolitiikkaa toteuttaessaan. Suomen kaltaisella avoimella ja pienellä kansantaloudella ei tämänkaltaisessa globaalissa pelissä ole muuta kuin häviäviä kortteja kädessään.

Kansanyhteisöllinen sosiaalipolitiikka yhdistettynä patrioottiseen elinkeinopolitiikkaan tulisi olla isänmaallisen liikehdinnän ideologisina ohjenuorina kansallisuusaatteen ohella. Tämän saavuttamiseksi Suomen olisi välittömästi selvitettävä välinsä euroeliitin kanssa ja irtauduttava emujäsenyyden tuomasta taloudellisesta pakkopaidasta. Suomi ei pysty samanaikaisesti elättämään etelän sankareita tukipakettimiljardien muodossa ja kurjistamaan omaa elintasoaan valuutalla, jolla ei ole mitään konkreettisia taloudellisia hyötytekijöitä tarjottavanaan maallemme. Myös globaalien finanssimarkkinoiden reformointi olisi pidemmällä aikavälillä syytä ottaa tavoitteeksi, jotta kansallisvaltioilla olisi jälleen mahdollisuus tehokkaalla raha- ja finanssipolitiikalla luoda aitoa hyvinvointia kansalaisilleen.

Ote David Cameronin puheesta Ipswichissä 25.3.2013

But while I’ve always believed in the benefits of migration and immigration, I’ve also always believed that immigration has to be properly controlled. Without proper controls, community confidence is sapped, resources are stretched and the benefits that immigration can bring are lost or forgotten. As I’ve long‑argued, under the previous government immigration was far too high and the system was badly out of control. Net migration needs to come down radically from hundreds of thousands a year, to just tens of thousands, and as we bring net migration down so we must also make sure that Britain continues to benefit from it.

There are those who say – in terms of these arguments you hear, there are those who say you can’t control immigration without damaging your economic policy and again I think this is wrong too. Let me give you two examples. There were some who said that our cap on economic migrants from outside the European economic area would damage business. But let’s look at what actually happened. The cap has played a part in controlling migration, but not one business request has been rejected because of the limit, and not one scientist or engineer has been turned down for lack of space. Our limit on economic migrants, which we set at 20,700, has been undersubscribed each and every month since it was introduced, with businesses using only half their monthly quotas.
Now another example, relevant in a university like this, is that when we said we would clamp down on bogus students, some people thought that would damage our universities, but the number of applications to study at British universities has actually gone up, including right here at University College Suffolk. Now, we want the best and the brightest students in the world to come and choose our universities, so we’ve said no cap on student numbers at our world-class universities. Our universities are able to get out there and market themselves around the world on the basis that any genuine student in any country in the world who earns a place at one of our universities and has a basic English qualification, they will be able to come and study here.

So, under my direction, all this is changing, and today I want to tell you how. Let me start with the system we inherited when the Coalition Government was formed. Under the last government, immigration in this country, as I’ve said, was too high and out of control. Put simply, Britain was a soft touch. Look at the numbers that have been coming in. In 2010 alone 591,000 people came here intending to stay for a year or more. Across the last decade that number is a staggering 5.6 million.
Now, of course, some migrants stay for a period and then return home and at the same time, of course, you’ve got a number of British people are choosing to live abroad. So, it’s right that we look at net migration: the difference between those coming and leaving. But this has been out of control too. Between 1997 and 2009, net migration to Britain totalled more than 2.2 million people. That is more than twice the population of Birmingham, and it was over a quarter of a million in 2010 alone. Now, it’s not just that the numbers were out of control; we had no real control over the skills of the people we were bringing in.

So, that’s how we’re changing immigration in this country. Getting net migration down radically. Making sure that the people who come here, wherever they come from, are coming for the right reasons. Breaking out of the old government silos and making immigration a centrepiece of our economic policy, so that we train our young people to fill more of the jobs being created in our economy with genuine incentives to work, and so we attract the hardworking, wealth creators who can help us to win in the global race.

The new British citizenship test is coming in today and, in my view, that sums up very clearly the kind of values that make us the country we are. We want people who are interested in what they can offer to Britain, to contribute to and to enrich our communities. That sense of fairness is what matters most. You put into Britain, you don’t just take out. And if you put in, we will stand with you. That’s how it is in this country. That’s how it should be and that is how it will be for anyone who wants to come here.

http://mikaellith.wordpress.com/2013/08/02/david-cameron/

Ote Enoch Powellin puheesta Birminghamissa 20.4.1968

The supreme function of statesmanship is to provide against preventable evils. In seeking to do so, it encounters obstacles which are deeply rooted in human nature. One is that by the very order of things such evils are not demonstrable until they have occurred: at each stage in their onset there is room for doubt and for dispute whether they be real or imaginary. By the same token, they attract little attention in comparison with current troubles, which are both indisputable and pressing: whence the besetting temptation of all politics to concern itself with the immediate present at the expense of the future. Above all, people are disposed to mistake predicting troubles for causing troubles and even for desiring troubles: “If only,” they love to think, “if only people wouldn’t talk about it, it probably wouldn’t happen.”
Perhaps this habit goes back to the primitive belief that the word and the thing, the name and the object, are identical. At all events, the discussion of future grave but, with effort now, avoidable evils is the most unpopular and at the same time the most necessary occupation for the politician.

I can already hear the chorus of execration. How dare I say such a horrible thing? How dare I stir up trouble and inflame feelings by repeating such a conversation? The answer is that I do not have the right not to do so. Here is a decent, ordinary fellow Englishman, who in broad daylight in my own town says to me, his Member of Parliament, that his country will not be worth living in for his children. I simply do not have the right to shrug my shoulders and think about something else. What he is saying, thousands and hundreds of thousands are saying and thinking – not throughout Great Britain, perhaps, but in the areas that are already undergoing the total transformation to which there is no parallel in a thousand years of English history. In 15 or 20 years, on present trends, there will be in this country three and a half million Commonwealth immigrants and their descendants. That is not my figure. That is the official figure given to parliament by the spokesman of the Registrar General’s Office. There is no comparable official figure for the year 2000, but it must be in the region of five to seven million, approximately one-tenth of the whole population, and approaching that of Greater London. Of course, it will not be evenly distributed from Margate to Aberystwyth and from Penzance to Aberdeen. Whole areas, towns and parts of towns across England will be occupied by sections of the immigrant and immigrant-descended population.

It almost passes belief that at this moment 20 or 30 additional immigrant children are arriving from overseas in Wolverhampton alone every week – and that means 15 or 20 additional families a decade or two hence. Those whom the gods wish to destroy, they first make mad. We must be mad, literally mad, as a nation to be permitting the annual inflow of some 50,000 dependants, who are for the most part the material of the future growth of the immigrant-descended population. It is like watching a nation busily engaged in heaping up its own funeral pyre. So insane are we that we actually permit unmarried persons to immigrate for the purpose of founding a family with spouses and fiances whom they have never seen. Let no one suppose that the flow of dependants will automatically tail off. On the contrary, even at the present admission rate of only 5,000 a year by voucher, there is sufficient for a further 25,000 dependants per annum ad infinitum, without taking into account the huge reservoir of existing relations in this country – and I am making no allowance at all for fraudulent entry. In these circumstances nothing will suffice but that the total inflow for settlement should be reduced at once to negligible proportions, and that the necessary legislative and administrative measures be taken without delay.

As I look ahead, I am filled with foreboding; like the Roman, I seem to see “the River Tiber foaming with much blood”. That tragic and intractable phenomenon which we watch with horror on the other side of the Atlantic but which there is interwoven with the history and existence of the States itself, is coming upon us here by our own volition and our own neglect. Indeed, it has all but come. In numerical terms, it will be of American proportions long before the end of the century. Only resolute and urgent action will avert it even now. Whether there will be the public will to demand and obtain that action, I do not know. All I know is that to see, and not to speak, would be the great betrayal.

http://mikaellith.wordpress.com/2013/05/01/enoch-powell/