Eurokriisi ei ota laantuakseen

Vajaa kaksi vuotta kestänyt EU-johtoinen operaatio Kreikan pelastamiseksi on tullut pisteeseen, jossa jokainen järkevä suomalainen näkee, ettei tätä Etelä-Euroopan konkurssipesää ole syytä enää pitää letkuissa kiinni. Kreikkalainen yhteiskunta on täysin kykenemätön saneeraamaan ylipaisunutta julkista sektoriaan, kitkemään veronkiertoa tai lisäämään taloudellista kilpailukykyään. Uuden eurooppalaisen suursodan uhkan tyylisillä pelotteluilla järjestelmäpoliitikot lukuisissa Euroopan maissa yrittävät saada kansalaisiaan farssiksi menneen Kreikan pelastamisprojektin taakse. Miljardit suomalaisten veronmaksajien rahaa valuu kuukaudesta toiseen pohjattomaan kaivoon Peleponnesoksen niemimaalle, mikä tulee lähitulevaisuudessa varmasti aiheuttamaan katastrofin Kreikan lainatakuiden realisoituessa Suomenkin osalta.

Rahaliiton alkuperäisenä tarkoituksena oli hillitä Saksan ja sen vahvan D-markan dominanssia eurooppalaisessa talousympäristössä. Ranska ja tämän kumppanit löperön talouspolitiikan Etelä-Euroopassa halusivat eurovaluutan avulla suitsia Saksan keskuspankin harjoittaman rahapoliitikan saneluvaltaa sekä päästä nauttimaan tämän Keski-Euroopan talousmahdin takaaman yhteisvaluutan vakaudesta. Yhteisen rahapolitiikan oloissa Etelä-Euroopan maat välttivät valtiontaloudellisen konkurssin vuosituhannen vaihteessa ja pääsivät korkeiden valtion joukkovelkakirjalainojen korkojen kierteestä ja inflaatiospiraalista eroon. Saksan silloisen valtionvarainministeri Theo Waigelin vaatimuksiin automaattisista sanktioista vakaus- ja kasvusopimuksen osana EMU-kriteerien mahdollisissa rikkomistapauksissa suhtauduttiin ylimielisesti ja pilkaten. Ranskan ja Etelä-Euroopan maiden dominoimassa EMU:ssa saksalainen kurinalaisen rahapolitiikka ei olisi tarpeen Ranskan silloisen presidentti Mitterandin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan.

Ei ole syytä kerrata, mihin tilaan euroalue on finanssikriisin jälkeen puhjenneessa Euroopan velkakriisissä joutunut. Pääosin Ranskan masinoima eurooppalainen rahapolitiikka oli jo alusta lähtien tuomittu epäonnistumaan, sillä EU-fanaatikot eivät suostuneet uskomaan germaanis-protestanttisen ja latinalaisen Euroopan täysin erilaisia kansantalouden rakenteita ja tuottavuusasteita. Hintaa maksetaan nyt lukuisina tukipaketteina konkurssikypsiin Etelä-Euroopan maihin ja kansallisen itsemäärämisoikeuden menetyksinä Euroopan Unionin eri toimielimille. Sopimus eurooppalaisesta talousunionista ja EVM:n voimaantulo eivät kuitenkaan riitä euroeliitille. Saksan liittokansleri Angela Merkel Financial Timesille antamassaan haastattelussa myönsi lopullisen tavoitteen olevan liittovaltio, jossa EU-maiden välisiä elintasoeroja tasataan ja epädemokraattisesti valittu budjettikomissaari olisi yhteiseurooppalaisen finanssipolitiikan airut.

Toivoton yritys pitää Etelä-Eurooppa mukana rahaliitossa tulee jatkumaan kriisimaiden lopulliseen romahtamiseen asti. Eurovaluutan ylläpitämisessä on mukana merkittävästi poliittista arvovaltaa, jonka vuoksi euroeliitit eivät ole eurosta vapaaehtoisesti valmiit luopumaan. Vain vallankumous Etelä-Euroopan maissa tai yhtäkkinen sijoittajien joukkopako tältä alueelta saisi eurounelmoijat havahtumaan siihen tosiasiaan, ettei rahaliittoa voida säilyttää nykyisessä koostumuksessa. Toistaiseksi kuitenkin näyttää siltä, että suomalaiset ja muut pohjois-eurooppalaiset kansat joutuvat hamaan tulevaisuuteen asti sitoutumaan massiivisiin velkamaiden tukioperaatioihin ja EU-komission harjoittamaan finanssipoliittiseen käskytysvaltaan.

Haastattelu Vaasan yliopiston ylioppilaslehdessä

Avustajana Arkadianmäellä

12.01.2012 kello 20:39 Teksti: Jussi Koiranen

Vaasan yliopistossa opiskeleva Mikael Lith seuraa työkseen mediaa ja tekee pohjatöitä. Välillä pitää mapittaa asiakirjoja.
Eduskuntaan voi päästä ilman, että saa yhtään ääntä vaaleissa. Mikael Lith on yksi heistä.
Takaportti Arkadianmäelle on ollut olemassa vuodesta 1997 lähtien, kun kansanedustajat saivat oikeuden valita itselleen henkilökohtaisen avustajan. Avustajien virallinen työnantaja on eduskunnan kanslia, mutta esimiehenä toimii kansanedustaja.
Avustajien epäselvästä työnkuvasta on käyty keskustelua niin eduskunnan käytävillä kuin lehtien palstoillakin. Toisin sanoen: onko avustaja juoksupoika ja nakkikone, jonka niskaan voi kaataa homman kuin homman vai onko hän vakavasti otettava työpari.
Lithin tapauksessa toteutuu jälkimmäinen vaihtoehto. Hänen pomonsa, perussuomalaisten Vesa-Matti Saarakkala, on itsekin ollut aikanaan vastaavanlaisessa pestissä.
"Saarakkala oli Timo Soinin avustaja, joten hänellä on selkeä näkemys, millainen on hyvä edustajan ja avustajan suhde. Avustajan rooli on aina sidoksissa edustajan persoonaan ja kykyihin ", Lith kertoo ja toteaa olevansa tyytyväinen omaan rooliinsa.
"Opiskelun vapauden jälkeen vaati hetken, että tottuu kokopäivätyöhön", kauppatieteiden kandidaatti lisää.
Avustajien työsopimus on yleensä vaalikauden mittainen - siis neljä vuotta. Osa avustaa kahta edustajaa, mutta Lith huolehtii pelkästään Saarakkalan auttamisesta.
Molemmat ovat entuudestaan toimineet Etelä-Pohjanmaan Perussuomalaisissa Nuorissa. Siitä sekä luontaisesta kiinnostuksesta politiikkaan oli tuskin haittaa, kun Lith haki Saarakkalan alaiseksi.
Lith kertoo olevansa pääasiassa Saarakkalan neuvonantaja ja tiedonhankkija, mutta välillä käsky käy hakea vissyä tai mapittaa asiakirjoja. Mediakeskustelun seuraaminen on selkein jokapäiväinen rutiini.
"Kotimaiset lehdet käyn läpi kannesta kanteen, mutta ulkomaisissa lehdissä keskityn enemmän syväluotaaviin analyyseihin ja reportaaseihin erityisesti EU-politiikasta."
The Economist, Daily Mail ja Spiegel, Lith luettelee seuraamiaan ulkomaalaisia lehtiä. Hän kertoo lukevansa niin vasemmiston kuin oikeiston äänenkannattajia, joilla on faktat kohdillaan. Lith tunnustaa pitävänsä siitä, miten poliittinen sitoutuminen on johdonmukaista ja näkyy teksteissä.
"Itävaltalainen Die Presse kertoi 4 kuukautta ennen A-Studiota miten EU:n rakennerahastosta on tuettu Coca Colan ja IBM:n kaltaisia ylikansallisia suuryrityksiä", Lith mainitsee esimerkkinä, miten tärkeää on seurata laaja-alaisesti kansainvälisiä julkaisuja.
Hänelle lehtien näköispainokset ovat mielekäs työsuhde-etu. Ennen asioiden selvittäminen oli harrastus, mutta nyt siitä palkkaa. Tarkkaan ottaen 2 215 euroa kuussa.
Saarakkala on suuren valiokunnan ja perustuslakivaliokunnan jäsen. Suuressa valiokunnassa käsitellään EU:hun liittyvän kansallisen politiikan valmistelua sekä täysistunnon lähettämät lakiehdotukset. Perustuslakivaliokunnassa taas valvotaan uusien lakiehdotuksien suhdetta perustuslakiin ja ihmisoikeussopimuksiin.
Lith avustaa Saarakkalaa kirjallisien kysymysten ja lausuntojen laatimisessa, ryhmätyönä tai taustoittamalla pohjan.
"Joskus pohjatöistäni on edustajalla enemmän hyötyä, joskus vähemmän", Lith kertoo ja toteaa, ettei pääse laittamaan sanoja edustajansa suuhun.
Avustajan virallinen työaika on 7 tuntia, 15 minuuttia. Työaikaleimauksia seuraa kanslia.
"Töihin pyrin tulemaan yhdeksän jälkeen, jotta ehdin käydä päivän asioita läpi ennen valiokuntien kokouksia, jotka ovat monesti aamulla."
Perussuomalaisilla edustajilla, ja heidän avustajillaan on työhuoneet Pikku Parlamentin uusissa tiloissa. Haastattelun aikana huoneeseen kurkistaa siivoja, jolle Lith vastaa vievänsä tyhjät limsapullot itse pois. Siivoojan lähdettyä Lith paljastaa, että poissa ollessaan huoneen sohvan tyynytkin käydään järjestämässä vanhaan asentoon.
Entä ne muut työsuhde-edut? Siis kosteat lounaat ja saunaillat.
"Lobbausta perussuomalaisille ei merkittävästi tapahdu, varsinkaan avustajien suuntaan. Luultavasti se johtuu siitä, miten suuri yllätys perussuomalaisten nousu valtapuolueeksi oli."

http://www.vaasanylioppilaslehti.fi/Ylioppilaslehti/artikkeli/avustajana-arkadianmaella

EU-supervaltio rakenteilla

Euroopan rahaliiton velkakriisin saadessa yhä vakavampia käänteitä ovat EU-eliitit jo kiireen vilkkaa synnyttämässä EU-supervaltiota pitääkseen epäonnistuneen europrojektin hengissä. Yhteisvastuullisuuteen perustuvat eurobondit ja komission vaatimukset sanella jäsenvaltioiden finanssipolitiikka ja tarvittaessa automaattisilla sanktioilla rangaista uppiniskaisia jäsenmaita on tie kohti hirviöimäistä liittovaltiorakennelmaa, joka ei Suomen kansalta koskaan tule saamaan hyväksyntää

Eurokriisissä on pitkälti jäsenmaiden kesken vallitsevien valtionhallinnon korruption ja kansantaloudellisen kilpailukyvyn erojen lisäksi kyse euroideologian täydellisestä konkurssista. Ei ole olemassa mitään yhteistä eurooppalaista kansaa. Latinalaisen ja germaanis-protestanttisen Euroopan kulttuurit ovat monelta keskeisiltä osiltaan täysin erilaiset, mikä väistämättä tekee ajatuksen yhteisestä valuuttaunionista mahdottomaksi. Yksikään Pohjois-Euroopan protestanttinen- tai saksankielinen maa ei ole joutunut pyytämään EU:lta rahallista apua julkisen talouden velkakierteen katkaisemiseksi. Etelä-Euroopan konkurssin taustalla on pitkälti kyse latinalaisen Euroopan kyvyttömyydestä kerätä kansalaisiltaan veroja, hillitä yksityistä velkakulutusta ja kyvyttömyydestä kehittää vientiin soveltuvia korkean jalostusasteen tuotteita. Ainoastaan Pohjois-Italian alue on Välimeren ympäristössä vauras korkean elintason palvelutalous. Italian kokonaiskansantaloudellista suorituskykyä laskee kuitenkin maan eteläosa, jossa paikoin elintaso ei ole paljon vuodesta 1950 noussut

EU rakennettiin alunperin eurooppalaisten päättäjien toimesta patoamaan Saksan vaikutusvaltaa toisen maailmansodan traumojen jälkeen. Toisen luokan maailmanvallaksi jäänyt Ranska on pystynyt aina viime vuosiin asti Saksalta rahaa lypsämällä ja EU:n antamaa arvovaltaa hyväksikäyttämällä esiintymään maailmanvaltana. Todellisuudesssa Ranskan taantuminen alkoi jo ennen ensimmäisestä maailmansotaa, jossa sitä piti pinnalla ainoastaan Englannin ja myöhemmin USA:n aseapu. Toisessa maailmansodassa Ranska miehitettiin jo viikkojen taistelujen jälkeen. Kylmän sodan aikaan Charles de Gaulle ja muut Ranskan presidentit toivat EU:hun tehottoman ja osittain korruptoituneen ranskalaisen hallintojärjestelmän, joka on yhä nyky-Euroopan asukkaalle täysin käsittämätön ymmärtää. EU:n hallinnon korruptiosta mm. se, ettei EU:n tilintarkastustuomioistuin ole yli 10 vuoteen hyväksynyt komission varainhoitoa.

Jos Euroopan Unionin rakenteet ja rahaliitto perustuisivat Pohjois-Eurooppalaisen taloudenpidon periaatteisiin läpinäkyvyydestä, vastuullisuudesta, luottamuksesta ja vastuusta tekemistään virheistä, ei nykyistä eurokriisiä olisi olemassakaan. Europäättäjät eivät silti pysty tunnustamaan ideologiansa haaksirikkoa, vaan hourailevat uuden suursodan uhasta ja maailmanlopusta, mikäli euroalue hajoaisi. Tämä kertoo siitä valtavasti poliittisesta pääomasta, mikä lapselliselle ajatukselle germaanis-protestanttisen ja latinalaisen Euroopan taloudellisen eroavaisuuden kieltävään eurovaluuttaan on sidottu. Saksan-Ranskan akseli onkin siis kovaa vauhtia liittovaltioistamassa EU:ta pysyvien vakausmekanismien kautta, joita seurannevat eurobondit ja EU-komission käskytysvalta kansallisista budjeteista. Nämä edellämainitut tekijät tulevat johtamaan tehottoman ranskalaisen hallintokulttuurin pyörittämään kolossaalliseen EU-supervaltioon, jossa rikkaimmat Pohjois-Euroopan maat pitävät omilla verovaroillaan Latinalaisen Euroopan maita taloudellisesti pinnalla ja luovuttavat viimeisetkin rippeet kansallisesta suvereniteetistään euroeliittien ideologian hengissä pitämiseksi. Mikäli EU:n kehitys toteutuu juuri tämän kaavan mukaan, on alkamassa synkkä jakso eurooppalaisessa historiassa ja päätepiste 1800-luvulta alkaneelle itsenäisten eurooppalaisten kansakuntien heräämiselle.

Enoch Powell- maahanmuuttokritiikin pioneeri

Keskellä Euroopan hullua vuotta 1968, jolloin sosialistisista utopioista ja maailmanparantamisesta haltioitunut nuoriso mellakoi Länsi-Euroopan kaduilla, eräs Britannian konservatiivisen varjohallituksen jäsen Enoch Powell piti kenties yhden maan historian kuuluisimmista poliittisista puheista. Powellin Birmingham- tai tunnetummalta nimeltään Rivers of Blood-puhe otti voimakkaasti kantaa toisen maailman jälkimainingeissa alkaneeseen massiiviseen maahanmuuttoon Brittiläisen imperiumin eri osista emämaahan. Aina vuodesta 1948 lähtien Britannian alusmaiden kansalaisilla oli lähes vapaa oikeus muuttaa emämaahan, mikä oli jo vuoden 1968 paikkeilla nostanut näkyvien vähemmistöjen määrän lähes kahteen prosenttiin Britannian väkiluvusta. Tämä huolimatta siitä, ettei Britannian kansalaisia oltu missään vaiheessa konsultoi tästä valtavasta muutoksesta, jonkalaista maa ei yli tuhatvuotisen historiansa aikana ollut kokenut.

Enoch Powellin maahanmuuttokantaan oli erityisesti vaikuttanut hänen oleskelunsa toisen maailmansodan aikana tiedustelutehtävissä eri puolilla Aasiaa. Enoch Powell nautti erityisesti ajastaan Intiasta, jonka varakuninkuudesta hän oli koulupojasta lähtien unelmoinut. Powell huomasi kuitenkin Intiassa oleskellessaan, miten jännittyneet eri etnisten ryhmien välit olivat. Erityisesti hindujen ja muslimeiden molemmanpuolinen väkivalta ja terrori kauhistuttivat Powellia. Kokemuksensa perusteella hän teki sen johtopäätöksen, ettei Britannian monikulttuuristuminen toisi mukanaan eri etnisten ryhmien välistä harmoniaa ja sydämellistä rinnakkaiseloa, vaan anarkiaa, rikollisuutta ja lopulta eri kansanryhmien välisen sisällissodan.

Enoch Powell käytti Birminghamin puheessa kieltä, jota kukaan poliitikko ei ollut aiemmin uskaltanut käyttää. Hän siteerasi puheessa äänestysalueellaan käymiänsä keskusteluja huolestuneiden kansalaisten kanssa, jotka alkoivat tuntea olonsa toisen luokan kansalaisiksi maahanmuuttoaallon vyöryessä Englantiin. Erityisen tunteikkaasti Powell viittasi erääseen vanhaan rouvaan, joka oli vuokrannut omistamiaan asuntoja siirtolaisille. Nämä vuokralaiset olivat tämän rouvan kauhuksi alkaneet harrastaa terroria häntä vastaan ja tehneet rasismisyytöksiä rouvan huomauttaessa vuokralaistensa sopimattomista tavoista. Powell toi esiin myös erään katkeroituneen perheenisän kertomuksen. Kyseinen isä suunnitteli maastamuuttoa, koska ei halunnut nähdä lastensa kasvavan Britanniassa, joka oli kulttuurillisesti muuttunut tunnistamattomaksi. Tämä perheenisä pelkäsi, että 15-2o vuoden sisällä musta mies ottaa yliotteen valkoisesta miehestä.

Powell lopetti puheensa lainaukseen, Antiikin kenties kuuluisammalta runoilijalta, roomalaiselta Vergiliukselta. Powell viittasi puheessaan Vergiliuksen Aeneis-runoelman lausahdukseen "Kun katson eteenpäin, minut täyttää huoli, kuten roomalaiset, olen näkeväni Tiber-joen kuohuvan verenpaljoudesta". Powellilla oli tausta Antiikin kielten ja kulttuurien tutkijana. Hän oli saavuttanut häkellyttävän nuorena, 25-vuotiaana, klassisen kreikan kielen professuurin Sydneyn yliopistossa. Hänen koulutuksensa oli vaikuttanut Birminghamin puheen sisältöön, vaikkei vertaus Tiber-joen kuohumiseen verestä avautunut suurelle yleisölle Powellin tarkoittamalla tavalla. Vergiliuksen Aeneis-runoelmasta lainattu kohta kuitenkin ilmensi Enoch Powellin kokemaa syvää ahdistusta hänelle rakkaan Englannin sivilisaation peruuttamattomasta muutoksesta, johon ei oltu kysytty eikä saatu englantilaisten hyväksyntää.

Birminham-puhe johti Enoch Powellin erottamiseen konservatiivisesta varjohallituksesta ja johti hänen poliittiseen isolaatioon. Powellin puheen uskottiin kuitenkin vaikuttaneen konservatiivien yllätysvoittoon Britannian 1970 parlamenttivaaleissa. Vähemmän tunnettu fakta on se, että Britannian pääministerinä 1979-1990 toiminut Margaret Thatcher oli omaksanut Powellilta perusfilosofiansa talouspolitiikassa. Thatcher myös ennen 1979 parlamenttivaaleja varoitti powellmaisesti siirtolaisten tulvasta entisistä alusmaista Britanniaan, joka osaltaan neutralisoi silloisen äärioikeiston vaikutusvallan kasvun ja varmisti konservatiiveille maanvyörymävoiton vaaleissa.

Enoch Powellin Birmingham-puhe oli ensimmäisiä eurooppalaisen johtavan poliitikon puheita, jossa massiivisen maahanmuuton seuraukset kansalliselle identiteetille ja sisäiselle turvallisuudelle tuotiin selvästi esille. Powell esitti puheessaan kolmen kohdan ohjelman siirtolaisongelman ratkaisemiseksi, jonka osia olivat uuden tulomaahanmuuton minimointi, paluumuuton kannustaminen ja positiiviseen diskriminaation pyrkivän lainsäädännön hylkääminen. Kotimaisesta näkökulmasta katsottuna Powellin teesit eivät yllätyksettömästi ole olleet johtavina periaatteina kuluneen 20 vuoden aikana, jolloin Suomesta on tullut huomattavan ulkoeurooppalaisen maahanmuuton kohde.

Enoch Powell pystyi jo 1960-luvun lopussa näkemään kehityksen, joka on totta lähes jokaisessa Länsi-Euroopan suurkaupungissa, jossa suurin osa maahanmuuttajista asuu ghetoissa, vailla toivoa työstä tai koulutuksesta. Tämä yhteiskunnallinen trendi on lisännyt myös huomattavasti populististen puolueiden kannatusta joka puolella Eurooppaa, joka on saanut jo pahimmat hysteerikot pelkäämään kolmatta maailmansotaa. Kyse on kuitenkin yksinkertaisesti siitä, että vain populistiset puolueet tuntuvat ottavan kansalaisten huolten heidän isänmaidensa kulttuurillisen identiteetin hämärtymisestä tosissaan. Jos Britannian muut poliitikot olisivat kuunnelleet Enoch Powellia 1968, Britannian yhteiskunnan sisäinen koheesio olisi huomattavasti nykyistä paremmalla tolalla.

Voidaan esittää kysymys löytyykö Suomestakaan riittävää poliittista johtajuutta, jotta voimme välttää massamaahanmuuton aiheuttaman yhteiskunnallisen katastrofin? Valtapuolueittemme siirtolaisuusteeman ympärillä harjoittama hyssyttely ja vihapuhekauhistelu ei anna kovin valoisaa ennustetta Suomen kyvylle välttää Britannian virheet. Tämä järjestelmäpoliitikkojemme selkärangattomuus ja pelkuruus maahanmuuttokysymyksessä tulee pääasiassa tulevien sukupolvien taakaksi monitahoisina yhteiskunnallisina levottomuuksina. Pahempaa perintöä emme me suomalaiset voisi jättää lapsillemme ja lastenlapsillemme.

Eliitti haluaa murskata populistisen kansanliikkeen

Huhtikuisista eduskuntavaaleista lähtien mediat ovat olleen pullollaan pääkirjoitustoimittajien, akateemikkojen, järjestelmäpoliitikkojen sekä erinnäisten "asiantuntijoiden" parkaisuja Suomessa vellovasta vihapuheen ja rasismin aallosta. Media on lisäksi hanakasti vahdannut eduskuntaan nousseiden uusien kansanedustajien tai jopa heidän taustajoukkojensa kommentointia sosiaalisessa mediassa löytääkseen todisteita heidän ihmisvastaisesta agendastaan. Tämä kaikki voidaan kuitenkin katsoa vain 1990-luvun globaalisaatio-monikulttuurisuusideologiaan hirttäytyneen eliitin epätoivoiseksi viimeiseksi yritykseksi hiljentää kansan syvistä riveistä nouseva populistinen liikehdintä.

Eliitti ei halua puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tälle joukolle integroitumiskyvyttömät maahanmuuttajat ovat voimavara, suomalaisen kulttuurin näivettyminen ulkolaisten tapojen vyöryessä rikkaus sekä rahan kippaaminen taloudellisesti surkastuneille Etelä-Euroopan maille vastuunkannon osoitus. Eliitti myös ihannoi kaikkea sitä taidetta ja muuta kulttuuria, mikä on mahdollisimman kaukana perisuomalaisista arvoista ja ihanteista. Parhainta kulttuuria eliitin mielestä on se, mikä asettaa koko suomalaisen identiteetin kyseenalaiseksi. Eihän Suomi olekaan eliitin mielestä kansakuntana, kun vain sosiaalinen konstruktio tai alistusmekanismi, joka tukahduttaa kaikenlaisten vähemmistöjen elinvoiman.

Populistinen liikehdintä lähtee kansan ytimestä. Se uskoo ihmisen henkiseen ja sivistykselliseen kasvuun, ilman eliitin ohjailua, jossa pyrkimyksenä on "väärien" mielipiteiden ja toimintapojen kitkeminen. Tämä päättäjiemme suitsuttama "asennekasvatus" on vastenmielinen tapa, jossa pyrkimyksenä on kasvattaa uusista sukupolvista eliitin ohjailtavissa olevia massoja. Eliitin unelma on Suomi kulttuurien sekamelskana ja postmodernina kerskakulutusyhteiskuntana, jolla on piikki auki Etelä-Euroopan suuntaan solidaarisuuden nimissä. Asiantuntijat ja järjestelmäpoliitikot näkisivät mieluusti Euroopan komission johtavan Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa sekä eurooppalaisen taloushallituksen sanelevan finanssipolitiikkaamme. Rahapolitiittinen päätöksentekohan on jo luovutettu Ekp:lle käytännössä ilman julkista keskustelua 1990-luvulla.

Populistinen liike tyrmää kaikki nämä eliitin hellimät visiot. Suomessa saa ajatella arvokonservatiivisesti ja tuoda julki kansallisen itsemääräämisoikeuden välttämättömyyden. Eliitin pitää perääntyä ja sallia kansalaisten mielipiteiden moniäänisyyys, eikä yrittää vuoden 1994 EU-kansanäänestyksen aikoihin harjoitetun mediajunttauksen tavoin pakottaa suomalaisia hyväksymään EU-supervaltiota, kansainvaelluksia ja utopiaradikalistisia yhteiskuntakokeiluja. Vihapuhedebatin kaltaiset kansalaisten harhautusyritykset eivät enää uuden mediakulttuurin aikakaudella tuo eliitille sen tavoittelemaa mielipidediktatuuria. Suomen kansa ei ole riippuvainen teoreetikkojen tai erinnäisten kuppikuntien määrittelemistä tulevaisuuden kuvista, vaan suomalaiset voivat itse valita tiensä ja kohtalonsa tässä yhä kaoottisemmaksi menevässä maailmassa.

Englannin mellakat monikulttuurisen ja egoistisen yhteiskunnan tulosta

Lontoon ja muiden Englannin kaupunkien viimeviikkoiset mellakat nousivat myös Suomen mediassa suuren mielenkiinnon kohteeksi, vaikkakin uutisointi tapahtumasta oli hieman taannehtivaa. Mellakat alkoivat Lontoon poliisin ammuttua nuoren vähemmistöön kuuluvan miehen keskelle katua pidätystilanteessa. Mellakoiden tuloksena Lontoon lisäksi mm. Bristolin ja Suur-Manchesterin alueen lähiöt muuttuivat sotatantereeksi, jossa ryöstely ja ihmisten mukilointi sai pääosan. Britannian pääministeri David Cameron keskeytti lomansa mellakoiden takia ja käynnisti laajamittaisen poliisioperaation tilanteen taltuttamiseksi. Mellakat saatiin pikkuhiljaa kuriin ja niiden tiimoilta ollaan käyty ympäri Eurooppaa monitahoista keskustelua tapahtuman syistä ja seurauksista. Yhtä selittävää tekijää mellakoille ei ole mahdollistakaan osoittaa, mutta valtavirtamedia ei ole uskaltanut lähestyä tapahtumia individualistis-monikulttuurisen yhteiskunnan loppuna.

Poiketen suomalaisista lehdistä Saksan Die Welt-lehti laati taannoin tarkan profiilin, joka vastaa suurinta osaa mellakoiden tiimoilta tuomituista. Suurin osa mellakoinnin takia jälkiseuraamuksia kohdanneista olivat vähemmistöön kuuluvia, työttömiä ja vailla koulutusta. Tämä vastaa hyvin paljon Pariisin syksyn 2005 lähiökansannousuun osallistuneita ihmisiä. Lontoon mellakat eivät kuitenkaan olleet pelkästään vähemmistöjen tai köyhien aikaansaannosta, vaan riehumiseen osallistui mm. valkoisen työväenluokan edustajia ja hyväosaisten perheiden lapsia. Mellakoinnin keskeiseksi syyksi voidaan nähdä kaiken sallivan ja yltiöyksilöllisyyttä korostavan länsimaisen monikulttuurisuuden. Juuri tämä juurettomuutta ja ihmisten segregoitumista tukeva ideologia mahdollistaa täysin yhteiskunnasta piittaamattoman ja röyhkeän väkivallan teon Lontoon mellakoiden tapaan.

Suomessa pk-seudulla, erityisesti Vantaalla ja Itä-Helsingissä, on nähtävissä vakavaa yhteiskunnallisen pahoinvoinnin ja syrjäytymisen kasvua, joka voi purkautua Englannin mellakoiden tapaisena ilmiönä. Tähän kehitykseen ei valtiovalta ole viitsinyt paljoakaan puuttua, vaan monikulttuuristumiskehitys ja alueiden eriytyminen on saanut jatkua rauhassa. Six pack-hallituksen sisäasiainministeri Päivi Räsänen on tiukassa paikassa vaatiessaan mellakoinnin ennaltaehkäisyä Suomessa, sillä hallituskoalition sisällä vasemmisto ei nimittäin nähnyt Englannin mellakoissa muuta syytä, kuin sikäläisen oikeistohallituksen talouskuurin. Suomessa on ymmärrettävä, että hällä väliä-ideologia ja kaiken suvaitseminen johtaa väistämättä yhteiskunnalliseen umpikujaan, jossa anarkia ja nihilismi saavat vallan. Maamme tarvii vahvaa ja kestävää arvopohjaista politiikkaa, jotta maamme välttyisi muun Länsi-Euroopan lähes sisällissotamaisen tilanteen suurien kaupunkien lähiöalueilla. Tähän politiikkaan ei voi missään nimessä sisältyä ultraliberalistinen monikulturismi.

Jatkosodan syttymisestä 70 vuotta

25.6 1941 alkoi kansamme jatkosota Neuvostoliittoa vastaan. 10.7 1941 julkistettu marsalkka Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky viitoitti sodankäynnin päämääräksi Moskovan rauhassa menetettyjen alueiden ja Itä-Karjalan vapauttamisen bolsevismin ikeestä. Kyseessä ei ollut imperialistinen julistus maamme pinta-alueen lisäämiseksi. Takana oli pikemminkin sotilaalliset tavoitteet turvata Suomelle helposti puolustettavan kolmen kannaksen rajan Karjalan kannakselle ja Aunuksen Karjalaan.

Loppuvuonna 1940 Neuvostoliiton ulkoasiainministeri Molotov oli aggressiiviseen sävyyn vaatinut Berliinin vierailullaan Suomen kysymyksen lopullista ratkaisua Baltian maiden tapaan. Suomen sotilastiedustelu oli myös havainnut neuvostojoukkojen lisääntyneen läsnäolon itärajamme tuntumassa vuoden 1940 kuluessa. Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomella ei yksinkertaisesti ollut muuta mahdollisuutta, kuin lyöttäytyä yhteen kansallissosialistisen Saksan kanssa samaan rintamaan maailmankommunismia ja Suomi-vihamielistä politiikkaa ajavaa Neuvostoliittoa vastaan.

Suomen sodanpäämääriin ei missään vaiheessa kuulunut Hitlerin Saksan tapaan kokonaisten kansanosien likvidoiminen tai Wehrmachtin komissaarikäskyn kaltaiset menetelmät teloittaa kaikki kommunismia levittävät henkilöt. Jatkosodassa oli kyse Suomen kansan pelastumisesta aggressiivisen ja vihamielisen itänaapurin hirmuhallitsija Stalinin kynsistä, joka tavoitteli maamme orjuuttamista ja tuhoamista.

Neuvostokommunismin murtumisen jälkeen 1990-luvun alussa myös jatkosodan veteraanit saivat ansaitsemansa kunnioituksen uhrauksistaan. Häpeälliset 60-lukulaisten aikanaan harrastamat veteraanien herjaamiset ovat onneksi jo historiaa. Suomalaisten on syytä muistaa ja kiittää yhä harvenevia veteraaniemme rivejä kansamme pelastamisesta bolsevismilta ja näin suomalaisen elämänmuodon tuholta.