Suomi syöksykierteessä

Suomi on viime aikojen uutisten perusteella huonossa kunnossa niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti. On vaikeaa ennustaa, onko maallamme enää mitään mahdollisuuksia säilyttää nykyistä elintasoa lähivuosikymmeninä. Hyvin realistinen kehityksenkulku on se, että maamme talouden pohja romahtaa ja vajoamme 1970-luvun tasolle pohjoismaisiin naapureihimme verrattuna. Nykyinen hallitus tuntuu olevan siinä mielessä erikoinen, ettei se ole saanut yhtäkään suurta päätöstä tehtyä, ellei mukaan lasketa rahan kippaamista muihin euromaihin. Ilmeisesti EU-liittolaisten pelko on ainoa asia, joka saanut sekametelihallituksen rivit riittävän suoriksi EVM:stä, pankkiunionista ja vastaavista mekanismeista päätettäessä. Kotimaisia asioita, kuten kunta- ja sote-uudistusta, hallitus ei ole kovasta yrityksestä huolimatta pystynyt edistämään merkittävästi. 

Suomi tarvitsisi tällä hetkellä todellisia asiantuntijoita avustamaan kansantaloutemme ohjauksessa, sillä tilanne on hyvin kriittinen kaikkien talousindikaattorien näyttäessä punaista valoa. Ei ole millään muotoa ihmeteltävää, jos joku kansalainen tässä vaiheessa on täysin menettänyt uskonsa poliittisen järjestelmän kykyyn puolustaa suomalaista hyvinvointimallia. Jotkut ovat esittäneet väitteen, että 1990-luvun Nokia-ihme ainoastaan viivästytti väistämätöntä suomalaisen kansantalouden kriisiytymistä. Nyt ovatkin hyvät neuvot tarpeen, sillä aikaa ei ole enää kauaa Suomi-laivan kurssin kääntämiseksi. Talouteemme olisi nopeasti saatava jostain uutta puhtia, sillä aitona vaarana on se, että Suomi taantuu Pohjois-Euroopan periferiaksi, jonka elättävät hitaasti kuihtuvat elinkeinot.

Suomen talouden tulevaisuudenkuva sysimusta

Hallituksen päätös olla myöntämättä STX-yhtiölle sen Turun telakalle tarvitsemaa lainaa sekä siitä syntynyt kohu on vain sivujuonne traagisessa Suomen talouden romahtamiskehityksessä. Suomella ei tosiasiallisesti ole minkäänlaisia näkymiä siitä, että pääsisimme samankaltaiselle talouden nousu-uralle, mikä leimasi BKT-kehitystä tämän vuosituhannen ensimmäisenä vuosikymmenenä. Päättäjämme tarjoavat tässä taloudellisessa kriisitilanteessa reseptiksi uuteen nousuun pääsemiseksi ainoastaan halpatyövoiman rahtaamista ulkomailta korvaamaan suomalaiset työläiset sekä innovaatiopelleilyn ylenpalttisen rahoittamisen jatkamista. Tässä he ampuvat ohi maalin hehtaarikaupalla, sillä Suomen kansantalouden kipukohdat ovat aivan jossain muualla, kun ulkomaalaisten vähyydessä tai työvoiman tietotaidon puutteessa. 

Syy Saksan ja Ruotsin menestymiseen Suomeen verrattuna selittyy pitkälti onnistuneemmalla työmarkkina- ja palkkapolitiikalla sekä maiden historiallisesti Suomea paljon laajemmalla teollisuuden pohjalla. Pitää ottaa huomioon se, että nämä molemmat maat teollistuisivat huomattavasti Suomea aikaisemmin ja lisäksi huomattava etunäkökohta on maiden sijainti lähellä Keski-Euroopan markkinoita. Saksassa ja Ruotsissa yleinen hintataso on tuntuvasti Suomea alhaisempi, minkä vuoksi näissä maissa kansalaisen ostovoima on meitä korkeampi, vaikka reaalipalkkatason kehitys ei ole Suomen tasolle yltänyt. Suomi on ylivoimaisesti kallein euromaa varsinkin asuminen ja ruoan keskimääräinen hinta huomioon ottaen, mikä on syönyt suuren osan viime vuosien palkankorotusten vaikutuksista yksityiseen kysyntään varsinaisilla kulutusmarkkinoilla.

Saksassa Schröderin hallitus runnoi läpi 2000-luvun alussa niin sanonut Hartz I-IV-uudistukset, jotka heikensivät työttömyysturvan tasoa sekä kevensivät työmarkkinoiden säätelyä. Ruotsissa Reinfeldtin porvarihallitus on vuodesta 2006 asti harjoittanut hyvin markkinaorientoitunutta talouspolitiikkaa, mikä on omalta osaltaan lisännyt maan työllisyysastetta. Ruotsin porvarihallituksen päätöksellä vapauttaa työvoiman liikkuvuus EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta vuonna 2008 taas ei ole merkittävää vaikutusta Ruotsin työllisyyteen ollut, koska suurin osa näistä ulkoeurooppalaisista työntekijöistä on rekrytoitu alhaisen palkkatason väliaikaistöihin. Saksa taas on pitänyt kiinni tiukasta sääntelystä koskien ulkoeurooppalaista työvoiman muuttoa, joka perustuu vuoden 1973 Anwerbestopp-päätökseen. Eräiden talousasiantuntijoiden väitteet maahanmuuton keskeisestä vaikutuksesta Ruotsin ja Saksan talousmenestykseen ovatkin vain pelkkää urbaanilegendaa. 

Saksan ja Ruotsin tekemillä työmarkkinapoliittisilla ratkaisuilla on kuitenkin ollut epätoivottavia sivuvaikutuksia etenkin Saksassa. Saksassa on syntynyt Hartz-reformien myötä arviolta kuuden miljoonan hengen matalapalkkasektori, jossa työntekijöiden osana on suuri epävarmuus tulevaisuuden tulotasosta sekä työsuhteen kestosta. Suomen perinteisesti suojelluilla työmarkkinoilla vastaavanlaisen matalapalkkaköyhälistön syntyminen olisi todella ennenkuulumatonta. Toistaiseksi tämänkaltainen visiointi on kuitenkin turhaa, sillä Suomella ei ole työpaikkoja tarjottavana edes nykyisille työnhakijoille. Maatamme vaivaa samanaikainen krooninen korkean rakenteellisen työttömyyden taso sekä teollisen pohjan murentuminen. IT-bulkkiteollisuuden romahdus on tapahtunut viimeisten 5 vuoden aikana hyvin nopeasti, kun taas metsäteollisuus on hitaasti taantunut viimeisten parin vuosikymmenen ajan. Hallituksella ei ole minkäänlaista strategiaa siihen, millä Suomi saataisiin uudelle talouden kasvu-uralle. Innovaatiobisnes, joka lähinnä elättää kalliita valtionvirkamiehiä sekä muita epämääräisiä tahoja, ei ole pystynyt viimeisten 10 vuoden aikana edesauttamaan millään tavalla uusien kasvuyritysten syntymisessä maahamme. Silti hallitus pitää apinanraivolla kiinni innovaatiomantrassaan sen sijaan, että ohjaisi turhat t&k-varat konkreettisiin verohelpotuksiin pk-yrityksille. 

Hallituspuolueilla on nyt viimeinen hetki ottaa kynä kauniiseen käteen ja pelastaa Suomen talouden tulevaisuus. Piikki olisi laitettava välittömästi kiinni osallistumiselle eurotukipakettimekanismeihin. Nämä säästyneet varat olisi ohjattava perusinfrastruktuurin parantamiseen erityisesti alempiasteisen tiestön ja raideliikenteen osalta. Hallituksen olisi lisäksi poistettava yhteisövero työllistäviltä pk-yrityksiltä, jotka eivät nosta osinkoa tilikauden aikana. Arvonlisäverottoman liikevaihdon alarajaa sekä huojennusalueen kattoa olisi myös nostettava tuntuvasti nykyisestä. Näillä toimenpiteillä saataisiin Suomen talouden elpyminen käynnistettyä, joka on välttämätöntä hyvinvointivaltiomallimme pelastamiseksi.

Hallitus hapuilee päättämättömänä

Tuoreimpien uutisten mukaan Kataisen hallitus oli ajautua vakavaan kriisiin päätettäessä Suomen osallistumisesta EU:n rahoitusmarkkinaveron valmisteluun. Tämä osoittaa jälleen kerran sen tosiasian, ettei kuuden puolueen muodostama sekametelihallitus ole kykenevä tekemään Suomen tulevaisuuden kannalta tarvittavia poliittisia ratkaisuja ilman vakavia seurauksia sen toimintakyvylle. Rahoitusmarkkinaveron tehtävänä ei tule olemaan pörssipelureiden saaminen kuriin, vaan erillisen Euroalueen budjetin rahoittaminen. Euromaiden budjetilla on kaavailtu rahoitettavan muun muassa espanjalaisten työttömyysetuisuuksia, joka on skandaalimainen ehdotus ottaen huomioon miljardit, jotka Pohjois-Euroopan takauksin on syydetty Etelään tuhlattavaksi. Rahoitusmarkkinaveropäätös oli positiivinen yllätys hallituksen ristiriitaisessa talouspolitiikassa, joka toisella kädellä antaa ja toisella ottaa, minkä tuloksena sen vaikutukset ovat pyöreä nolla Suomen kansantalouden dynamiikalle. 

Hallitusohjelmassa sovittujen talouspoliittisten linjausten perustana oleva talouskasvu ei ole toteutunut. Tämän vuoksi Suomi onkin nopeasti menossa kohti Kreikan tietä. Valtionvelka on nousemassa ensi vuonna liki 100 miljardiin euroon. Julkinen velka BKT:sta noussee noin 50 prosenttiin ja budjettialijäämä jämähtää lähes 3 prosenttiin. Nämä eivät ole kolmen A:n luottoluokituksella profiloituneelle Suomelle millään muotoa sopivia talouden tunnuslukuja. Hallituksen olisi nyt vihdoin otettava lusikka kauniiseen käteen ja myönnettävä, ettei kesällä 2011 solmittu neljän vuoden Gosplan-ohjelma ole enää tästä maailmasta. Suomi tarvitsee talouspolitiikassa uusia linjauksia, joista tärkeimpänä voidaan pitää Viron mukaista yhteisöverotusta niiden osakeyhtiöiden osalta, jotka eivät nosta osinkoa ja joiden työllistämisvaikutus on ollut positiivinen edellisten tilikausien aikana. Hallituksen olisi myös syytä olla nostamatta arvonlisäveroa, sillä korotuksen vaikutukset tulevat olemaan katastrofaaliset etenkin pienille palvelualan ammatinharjoittajille. Energia- ja ympäristöverotuksessa olisi syytä palata realismiin. Suomi ei pysty ratkaisemaan globaalia ilmaston lämpenemisongelmaa ja olemme jo nyt Euroopan kärkeä uusiutuvien energianlähteiden käytössä. Viherverojen kaltaiset raipaniskut kotitalouksille ja kuljetusalan yrittäjille eivät johda mihinkään muuhun, kuin autoilijoiden suuttumukseen ja kuljetusalamme joutumiseen venäläisten haltuun. Rikkidirektiivinen kaltaiset hulluudet olisi syytä torjua voimallisesti jatkossa hallituksen toimesta. Kyseinen direktiivi on kokonaisuudessaan niin epäreilu ja Suomen teollisuuden kilpailukykyä vahingoittava, että se pyyhkii kaikki hyödyt pois, mitä jalostussektori on kenties voinut saada vapaasta pääsystä EU:n sisämarkkinoille. 

Suomen on syytä irtisanoutua täydellisestä finanssipoliittisesta unionista, jota Euroopan komission presidentti Jose Manuel Barroso taannoin mahtipontisesti esitti. Hänen visionsa on suoraan kuin Kiinan kommunistisen puolueen periaateohjelmasta, jonka innoittamana entinen maolainen Barroso haluaisi Brysselistä käsin määritellä Suomenkin julkisten palveluiden ja verojen tason. Lisäksi Barroson kärkitavoitteita ovat yhteiseurooppalainen pankkien takausrahasto, yhteisvastuulliset eurobondit jne. Tämänkaltainen skenaario olisi tuhoisa Suomen kannalta. Se johtaisi vientivetoisen taloutemme näivettymiseen ja ikuiseen velkojentakaamisvelvollisuuteen Etelä-Euroopalle. Suomessa on käytävä viimein avoin keskustelu siitä, minkälaiseen euroalueeseen haluamme kuulua. Ei voida sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että korkean elintasomme turvaamisen vuoksi Suomi ottaisi jälleen käyttöön kellutetun markkavaluutan.

Suomen kohtalonhetket lähestyvät

Syksyn saapuessa kauniiseen maahamme on syytä tarkastella Suomen valtiollista tilaa kriittisestä näkökulmasta. Kansantaloutemme ei tänäkään vuonna saavuta vuoden 2007 huipputasoa ja valtiomme velkaantuu ensi vuonna lisää n. 7 miljardia euroa. Ensi vuoden talousarvioesitys onkin Suomen historian korkein eräiden arvioiden mukaan. Budjetin tason palauttaminen vuoden 2007 tasolle ei silti ole toimiva ratkaisu, sillä viimeisen 5 vuoden aikana yhä kiihtynyt elinkeinorakenteen muutos on tehnyt suuren loven valtion yhteisöverotuloihin. Erityisesti kansallisylpeytemme Nokian maksamien yhteisöverojen tuotto on kutistunut mitättömiin.

Ratkaisevaa Suomen kannalta on, miltä aloilta saamme kasvua tulevaisuudessa ja mitä valtio voi tehdä tämän eteen. Valtion tehtävä ei ole luoda yrityksiä ja työpaikkoja, mutta valtio pystyy edesauttamaan mahdollisimman elinkeinoystävällisen ilmapiirin syntymistä Suomeen. Maassamme on hyvin tarkkaan tutkittava reformit, mitä muut Pohjoismaat ja Saksa ovat tehneet työmarkkinoillaan sekä sosiaalilainsäädännössään. Sellaisinaan mm. Saksan työmarkkinoita koskevat joustosäädökset eivät Suomeen sovi, mutta parhaiden käytäntöjen läpikäyminen meillä kulttuurisesti läheisten maiden talouksista on suotavaa.

Talouden ohella hallituksen lippulaivaprojektiksi nimetty kuntauudistushanke etenee takkuisesti. Hankkeen vetäjänä toimivilla ministereillä on ollut julkisuudessa yllättävänkin voimakasta ristivetoa, mikä on heikentänyt hallituksen tahtotilaa kuntareformin toteuttamisessa. Suurimpana ongelmana koko kuntauudistusprojektissa on monien Suomen kuntarakennetta sekä kuntien vastuulla olevien sosiaali- ja terveyspalvelujen luonnetta perusteellisesti muuttavien lakien samanaikainen valmistelu. Tämänkaltainen lainsäädäntötyö auttamatta tuo eteensä monia vaikeuksia.

Ekp:n odotetaan lähiaikoina aloittavan Espanjan ja Italian valtioiden joukkovelkakirjalainojen ostot jälkimarkkinoilta saadakseen näiden maiden velanhankintakulut pienemmäksi. Tämä uhkaa venyttää Ekp:n mandaatin sen alkuperäisen tehtävän ulkopuolelle, joka on hintavakauden ylläpitäminen euroalueella. Suora valtioiden rahoitus Ekp:n kautta on hyvin kyseenalaista toimintaa, eivätkä Italian ja Espanjan jvk-lainat katoa ilmaan, vaan ne kirjataan keskuspankin taseeseen, ja ne jonakin päivänä tulevat todennäköisesti Pohjoiseurooppalaisten veronmaksajien maksettaviksi. Eurooppalaisen rahapolitiikan alistaminen fiskaalispolitiikan alle, jonka tavoitteena on keinolla millä hyvänsä säilyttää nykyinen epäoptimaalinen euroalue muuttumattomana, on askel, josta ei välttämättä ole paluuta. Saksan keskuspankin johtaja Jens Weidmann onkin kuvannut Ekp:n loputtoman velkakirjaostojen harjoittamista huumeeksi oliivimaille, jonka nauttimisen jälkeen ne jättävät kaikki tarvittavat työmarkkina- sekä verouudistukset tekemättä.

Suomen olisi syytä vihdoinkin tehdä pysyvä ratkaisu suhteessa euroon ja samalla linjata uskottava pitkän aikavälin strategia talouspolitiikassaan. Onko Suomen etu todellakin hirttäytyä hinnalla millä hyvänsä valuuttaan, jonka perustamisessa poliittiset syyt painoivat taloudellisia enemmän? On olemassa suuri riski, että muut Pohjoismaat karkaavat elintasonsa kehityksessä Suomen ohi, mikäli uppoamme yhä syvemmälle oliivimaiden velkojen takaamisen suohon. Maamme olisi myös syytä suunnata elinkeinoelämäämme tehtävät investoinnit järkevästi ja objektiivisesti. Utopistiset innovaatiofantasioinnit eivät tuo Suomeen yhtäkään työpaikkaa. Meidän on syytä pitää kiinni perusteollisuudestamme ja korkeasta koulutuksen tasostamme. ITC-sektorilla on vielä paljon annettavaa maallemme, mutta nykyisenkaltainen geneerinen valtiojohtoinen tietoyhteiskunnan rakentaminen on kokenut todellisen konkurssin. Suomen kansantalouden ja elintasomme tulevaisuus on tavallisten suomalaisten työntekijöiden, ei innovaatiokarnevalisointiin hurahtaneiden eliittien harteilla.

Esiripun syytä laskeutua euronäytelmässä

Espanjan lähestyvän valtiontaloudellisen konkurssin olisi syytä herättää maamme eurouskovaisemmatkin tahot siihen tosiasiaan, ettei nykyistä euroaluetta ole mahdollista säilyttää nykyisessä koostumuksessaan. Eurosirkus näyttää kuitenkin yhä jatkuvan, koska EKP:n odotetaan ryntäävän Espanjan sekä myös Italian valtion joukkovelkakirjalainojen ostotalkoisiin, jota tosin on jo aikaisemmin tänä vuonna yritetty tuloksettomasti. Euroeliitin kaavailuissa on myös ollut mahdollisuus antaa EVM:lle pankkilisenssi. Eurokriisin intensivoituminen on Suomen kannalta vakavaa, mutta maallamme olisi tilanteesta ulospääsy toisin kuin muilla AAA-mailla Saksalla ja Hollannilla. Suomalaisilla pankeilla ei nimittäin ole saatavia Etelä-Euroopassa, minkä vuoksi Suomen antama tuki oliivimaille on lähinnä eurostalinismin ilmentymä, johon kuuluu utopistisen yhteisvaluutan tukeminen täystuhoon asti. Saksalle sitä vastoin euron hajoaminen ei olisi yhtä suuri etu, koska tällöin saksalaiset pankit menettäisivät kaikki saatavansa mm. Espanjasta ja Kreikasta, jolla olisi vakavia seurauksia Saksan pankkisektorille.

Suomalaisella poliittis-taloudellisella eliitillä ei kuitenkaan liene rohkeutta tehdä tarvittavia johtopäätöksiä ja laittaa piikkiä kiinni oliivimaiden velkojen takaamisen osalta. Nykyiset järjestelmäpoliitikot ovat koko poliittisen uransa ajan lähes poikkeuksetta antaneet poliittisten linjaustensa muodostua lobbareiden ja muiden epämääräisten tahojen toimesta. Tämän vuoksi tilanteessa, jossa eurovaluutta on jo reaalitaloudellisessa mielessä kuollut, järjestelmäpoliitikot ovat täysin kykenemättömiä tekemään itsenäisiä vastuullisia ratkaisuja isänmaan puolesta ja mieluummin piiloutuvat hurmahenkisten euron ikuisuutta julistavien päätöslauselmien taakse.

Suomen olisi syytä vihdoinkin laatia toimintasuunnitelma euroalueen hajoamisen varalle ja omaan valuuttaan palaamiselle. Suomi tulisi varsin hyvin pärjäämään kelluttamalla markkaa ja harjoittamalla kestävää rahapolitiikkaa. On aivan turha torpata markan paluu vetoamalla 1970- 1980-lukuihin, jolloin maamme poliittiset johtajat omatoimisesti tyrivät rahapolitiikan hoidon ja korot sekä inflaatio kohosivat hallitsemattomasti. Pienempi euroalue, johon kuuluisi Suomen lisäksi mm. Hollanti, Saksa, Itävalta, ei välttämättä olisi maamme kannalta toimiva ratkaisu, sillä näiden maiden kansantalouden rakenne on hyvin erilainen Suomeen verrattuna. Suomelle sopivampi viiteryhmä valuuttayhteistyössä olisi talousrakenteeltaan lähemmät Pohjoismaat, mutta nämä maat ovat kaikki säilyttäneet omat kansalliset valuuttansa, joista he tuskin olisivat valmiita luopumaan. Tämä osoittaa jälleen sen täydellisen pitkän aikavälin poliittisen tarkastelukyvyn puutteen, jota maamme johto 1990-luvulla osoitti ryntäämällä ainoana Pohjoismaana yhteisvaluuttaan ilman aitoja kansantaloudellisia syitä. Tästä soitellen sotaan lähtemisestä joudumme nyt maksamaan kovan hinnan kymmenien miljardien vakuuksina oliivimaiden lainoille, jotka ennen pitkää tulevat lankeamaan suomalaisten veronmaksajien maksettavaksi.

Arkiston helmiä vuodelta 1996

Espanja esitti tänään 25.6 virallisen avunpyyntönsä muille EU-maille pankkisektorinsa tukemiseksi. Maan on arvioitu tarvitsevan "vaatimattomat" 100 miljardia euroa pelastaakseen romahtamisen partaalle joutuneet pankkinsa. Kuvetta joutuvat kantamaan pääosin Pohjois-Euroopan maat, jotka ovat tulleet Espanjalle tutuiksi rahoittajiksi maan EU-jäsenyyden ajan. Verkkouutisten arkistosta löytynyt artikkeli lokakuulta 1996 kuvaa hyvin Espanjan rahan lypsäämiskykyä muilta yhteisön jäsenmailta. Artikkelin mukaan Espanja oli eräs EU:n taitavimmista neuvottelijoista, vaikka maa oli tuolloin ollut vasta 10 vuotta yhteisön jäsen. Maalla oli tapana kyseenalaistaa EU-jäsenmaiden väliset neuvottelut viime hetkellä, jolloin muiden jäsenmaiden oli ollut pakko tulla Espanjan kantoja vastaan, jottei yhdentymisen uskottavuus olisi kärsinyt median silmissä.

Verkkouutisten artikkelissa kerrotaan, miten Espanjan tultua EU:hun yhteisön rahavirrat olivat valuneet kasvavissa määrin etelään päin. EU:n aluepolitiikan varat kaksinkertaistettiin 1988 pitkälti oliivimaiden eduksi. EU oli ilmeisesti pyrkinyt rahalla lahjomaan entisen oikeistodiktatuurimaan "sulautumaan" yhteisön arvoihin. Lisäksi näillä  voitelurahoilla varmistettiin Espanjan suostumus sisämarkkinaohjelman käynnistämiseen. Espanjan iltalypsyt eivät kuitenkaan olleet jääneet tähän. Maan oli onnistunut vaatia EU:lta erityistä koheesiorahastoa, jonka varat myös syydettiin oliivimaiden tuhlattavaksi. Kirsikkana kakun päällä oli entisten EFTA-maiden pääsy ETA-alueen jäseniksi, jonka Espanja tyrmäsi, ennen kuin nämä maat suostuivat perustamaan erityisen ETA-rahaston Etelä-Euroopan maiden rahan törsäämistä varten. Espanjan uskomaton röyhkeys Pohjois-Euroopan maiden kuppaajana on jatkunut 1990-luvulta tähän päivään saakka. Verkkouutisten mukaan oliivimaat ovat käyttäneet hyväkseen rikkaiden EU-maiden huonoa omatuntoa ja halua edistää hinnalla millä hyvänsä EU:n integraatiota. Ilmiö on tuttu tänä päivänä, jolloin suomalaisten lehtien artikkelit kirjoittelevat säälivästi Etelä-Euroopan maiden itseaiheuttamasta sosiaali-ekonomisesta katastrofista ja vaaditaan utopistisen europrojektin tekohengittämistä, vaikka Suomen valtion kassakirstun pohja jo häämöttäisi.

Suomalaisten ei ole mitään syytä vuodattaa kyyneliä Espanjan, Kreikan tai muiden oliivimaiden kohtalon vuoksi. Nämä maat menivät ns. naimisiin rahan vuoksi hyväksyessään euron valuutakseen, joka mahdollisti holtittoman valtion velkaantumisen ja asuntokuplan kaltaiset lieveilmiöt mm. Espanjassa. Ilman euroa näiden maiden valtion joukkovelkakirjalainojen korkeat korot ja kansallisten valuuttojen realistinen arvostus olisivat estäneet velkarahaan perustuvan hyvinvointiyhteiskuntamallin rakentamisen. Kreikkalaiset virkamiehet mm. saivat suomalaisten selkänahasta, eli euron avulla, lisärahaa tullessaan töihin ajoissa ja mikäli he osasivat käyttää tieto- tai kopiokonetta. Kreikkalaisten ministeröiden lähetit saivat lisäksi valtiolta 290 euron bonusmaksun, jos he joutuivat kantamaan asiakirjoja. Tämänkaltaisen mielettömyyden rahoittaminen on loputtava. Nähtäväksi jää, miten EU suhtautuu, kun Kreikan uusi hallitus vaatii lisäaikaa EU-lainojen takaisinmaksulle ja kieltäytyy karsimasta julkisen sektorin elättityöntekijöidensä määrää. Todennäköisesti Suomi, Hollanti ja Saksa vaaditaan taas maksumiehiksi ja avaamaan kukkaronyörinsä "ylpeän" Kreikan kansan puolesta, jotteivat EU-pilvilinnat vain romahtaisi eliitin silmien edessä.

Saksan eurolinjan muutos tuhoisaa Suomelle

Saksan liittokansleri Angela Merkelin tuoreet linjaukset lisääntyneen integraation tarpeesta EU-alueella tulee aiheuttamaan harmaita hiuksia Kataisen hallitukselle. Merkelin visio yhä tiiviimmästä poliittisesta unionista, jossa kansallinen budjettipolitiikka on ulkoistettu EU:n komissiolle, ei vastaa Suomen kansan etuja. Hollannin pääministeri Mark Ruttekin on ilmaissut skeptisyytensä federalistisille pyrkimyksille, sillä liittovaltion luominen ei hänen mukaansa ratkaise nykyistä euron akuuttia kriisiä.

Hollanti, Saksa ja Suomi ovat vetäneet viime kuukausina EU-politiikassa yhtä köyttä viimeisinä AAA-luottoluokituksen euromaina.  Lähiaikoina on kuitenkin ollut havaittavissa, että Saksa poiketen kolmikon muista jäsenistä on halukas voimakkaasti edistämään EU:n integraatiota. Syynä saksalaiseen federalismi-intoon voi olla Saksan menneisyyden synnit, jotka pakottavat maan lähes pakonomaisesti kannattamaan korruptoitunutta ranskalais-belgialaista byrokratiahirviötä, jona EU suomalaisten silmissä näyttäytyy. Nurinkurisinta nykyisessä eurokriisidebatissa on perinteisesti EU:hun skeptisesti suhtautuvan Britannian tuki liittovaltioimiskehitykselle, jotta Britannian vienti EU-maihin elpyisi. Briteillä ei kuitenkaan itsellään ole pienintäkään halua liittyä tähän megalomaaniseen liittovaltio-Eurooppaan.

Eurobondit voivat nousta siksi kysymykseksi, joka horjuttaa Kataisen hallituksen toimintakykyä peruuttamattomasti. Saksa on ilmoittanut syvenevän talousunionin toteutumisen olevan ehto eurobondien lanseeramiseksi. Mikäli kesäkuun lopussa pidettävässä EU-huippukokouksessa laaditaan tiekartta Saksan integraatiosuunnitelmille, on mahdollista, että samalla sovitaan myös eurobondien käyttöönoton aikataulusta. On toivottavaa, että hallitus tällöin rehellisesti myöntäisi Suomen kansalle, ettei se voi pitää kiinni ehdottoman kielteisestä kannastaan eurobondeille. Olisi nimittäin erittäin epätodennäköistä, että Katainen ja Urpilainen asettuisivat poikkiteloin muiden EU-maiden edessä näiden mahdollisesti sopiessa yhä kiihtyvämmästä EU-integraatiosta ja eurobondeista. Suomelle aidosti paras vaihtoehto yllämainitusssa skenaariossa olisi jättäytyä tämän liittovaltio-Euroopan ulkopuolelle. Merkel itse myönsi "kahden eri nopeuden" Euroopan syntymisen mahdollisuuden. Toisin sanoen Euroopan, jota hallinnoi Bryssel ja toisen, joka muodostuu itsenäisistä kansallisvaltioissa. Suomen päättäjillä on lähikuukausina korkea aika tehdä ratkaisu kansamme tulevaisuutta vuosikymmenien päähän määrittelevästä talousunionikysymyksestä. Suomi joko taantuu Brysselin protektoraatiksi, joka kustantaa oliivimaiden elintason ja vastaa niiden veloista tai pyrkii kehittämään omaa elinkeinotoimintaansa ja julkista sektoriaan, jotta väestön ikääntymisen kaltaisiin haasteisiin pystyttäisiin vastaamaan asianmukaisella tavalla.