Kataisen sateenkaarihallitus

Perussuomalaisten osalta hallitusneuvottelut loppuivat tunnusteluvaiheeseen EU:n Portugalipakettiin liittyvien erimielisyyksien vuoksi. Perussuomalaisten Portugalin rahalliselle tukemiselle kriittinen linja ankkuroitiin hyvissä ajoin ennen vaalipäivää, eikä monimuotoisista yrityksistä huolimatta sopivaa kompromissia ollut löydettävissä hallitustunnustelija Jyrki Kataisen kanssa. Katainen linjasikin uuden toiveensa hallituspohjaksi viime viikolla, jossa hän esitti hallituksen kokoonpanoksi viittä puoluetta. Kokoomuksen, sdp:n, rkp:n, kd:n ja vihreiden muodostaman koalition olisi tarkoitus hallita maatamme seuraavan vaalikauden ajan. Sdp kuitenkin sai neuvotteluihin ujutettua mukaan vielä vasemmistoliiton, jonka hallituskelpoisuuden Katainen arvioi tänään.

Ideologisesti Kataisen hallitus muistuttaa hyvin paljon Paavo Lipposen sateenkaarihallituksia, joita leimasi ideologisten vastinkappaleiden istuminen samassa hallituksessa. Nyt toistensa vastapooleina toimisivat lähinnä vihreät kd:lle. Vasemmistoliiton mahdollisen hallitusvastuun myötä, kokoomus saisi vasemmistoliitosta ideologisen vastinparinsa valtioneuvostoon. Poliittisen yhteistyökulttuurin näkökulmasta monenkirjavat koalitiot voivat olla hyväksi. Äänestäjien kuluttajansuojan kannalta asia ei kuitenkaan ole yhtä ruusuisa. Jo lähtöasemiltaan Kataisen sateenkaarihallitukselta tulee puuttumaan yhteinen ideologinen linja ja päätöksistä suurin osa tullee olemaan vesitettyjä kompromisseja, jossa tiukasti konservatiivinen kd, vasemmisto, kokoomus ja vihreät koittavat saada oman äänensä samaan aikaan kuuluviin. Maan poliittisen kulttuurin tervehdyttämisen ja suunnanmuutoksen kaipuun kannalta tuleva sateenkaarihallitus ei tule vastaamaan kansan tahtoa, mikä tulee vaikuttamaan ensi vuoden presidentinvaalien ja vuoden 2012 kunnallisvaalien tuloksiin.

Yksittäisillä politiikan sektoreilla Kataisen hallitus törmännee kiviseinään erityisesti ulkomaalaispolitiikassa, jossa vihreät ja rkp voivat harrastaa vielä suuremmalla painoarvolla ulkomaalaislain löysentämiseen tähtäävää politiikkaa, kuin edellisessä porvarihallituksessa, jossa suurilla hallituspuolueilla oli kahdestaan enemmistö eduskunnassa. Veropolitiikassakaan tuskin on löydettävissä johdonmukaista linjaa tämän eriskummallisen hallituskoalition toimesta. Todennäköisintä on, että veropolitiikkaa koskevissa neuvotteluissa jaetaan kaikille kaikkea mm. siten, että alvia nostetaan vain vähän demareiden toiveesta, viherverojen kerääminen jatkuu ja yhteisöverokanta laskee, muttei aivan kokoomuksen tahtomalle tasolle. Muhkeiden verovapaiden osinkojen verotukseen listaamattomista yhtiöistä tuskin tullaan puuttumaan kokoomuksen tahdosta. Tämänkaltainen kompromissi veropolitiikaksi ei vastaa maksukyvyn ja kansalaisten välisen solidaarisuuden periaatteiden täyttymistä, eikä sillä tule myös olemaan minkäänlaista dynaamista vaikutusta Suomen talouden kehitykseen lähivuosina.

Arvokonservatismin paluu

Ympäri Euroopan pyyhkäissyt konservatismin aalto on jättänyt jälkensä myös Suomen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kyseessä ei ole 80-luvulla konservatiivisten tahojen edustaman markkinaliberalismin paluu, vaan arvokonservatismin uusi nousu poliittisen debatin keskiöön.

Arvopohjaisella politiikalla ovat Euroopan laajuisesti keskusta-oikeistolaiset ja sosiaalidemokraattiset puolueet saavuttaneet vaalimenestystä jo 20 vuotta lainaamalla poliittisilta kilpailijoiltaan keskeisimpiä poliittisia teesejä. Tämä ilmiö on monien eurooppalaisten mielissä häivyttänyt oikeiston ja vasemmiston eron, joka on johtanut suomalaistenkin kaipuuseen järjestelmämuutokseen.

Arvokonservatismi on noussut kantavaksi voimaksi tässä kansalaisten uudelleenasemoitumisessa, sillä sen mukaiset painotukset vastaavat useiden suomalaisten huoleen maamme tulevaisuudesta.

1960-luvulla alkanut eurooppalaisen irrottaminen vuosisataisista kristillis-länsimaisista traditioista ja normeista on saavuttanut pisteen, jossa kansa on kyseenalaistamassa johtavien eliittien vision länsimaisten yhteiskuntien tulevaisuudesta. Laajamittaisen maahanmuuton jatkuminen, rahoitusmarkkinoiden säätelyn purku, arvoliberalismin korostaminen moraalikysymyksissä ja kansallisuusaatteen syrjäyttämän globalisaatioideologian voittokulku, eivät ole saaneet rivikansalaisten varauksetonta kannatusta Suomessakaan. Tyytymättömyys hallitsevien luokkien määrittelemiin yhteiskunnan suuntaviivoihin on kanavoitumassa protestiksi.

Maamme päättäjät ovat joutumassa samaan umpikujaan monien eurooppalaisten kollegoidensa kanssa. Menneiden vuosikymmenten valtapolitiikkaan kuulunut ylhäältä alaspäin sanelu ei enää tietoliikennetekniikan ajalla saa suomalaisia varauksetta poliittisten päättäjien visioiden taakse.

Yksi eniten kansalaisia ja poliitikkojen enemmistöä erottava kysymys on Suomen muuttaminen monikulttuuriseksi valtioksi. Tämän kehityksen edistäminen on ollut kahden viime vuosikymmenen aikana maamme lähes kaikkien poliittisten tahojen asialistalla.

Ylevät kansainvälisten järjestöjen julistukset ja globalisaation korostaminen eivät ole pystyneet häivyttämään suomalaisten kaipuuta kansalliseen identiteettiin sekä jaettuihin moraali- ja normikäsityksiin. Tämä on kasvattanut tilausta arvokonservatiiviselle ajattelulle, joka korostaa perhettä, länsimaista kulttuuriperimää ja pidättyväisyyttä moraalikysymyksissä.

Tämä taantumuksellisuudeksi kutsutun arvokonservatismin suosio Euroopan laajuisesti osoittaa 60-luvulla alkaneen länsimaiden sisäisen kulttuurivapaamielisyyden edenneen liian pitkälle ja vauhdilla, joka ei vastaa eurooppalaisten toiveita.

Euroopan liberaalimpien maiden Hollannin ja Tanskan siirtyminen kovaa oikeistolaista politiikkaa ajavien tahojen käsiin pitäisi toimia herätyskelloina suomalaisille päättäjille seurata kansalaisten tuntoja. Hallitsevien luokkien olisikin syytä vastata rohkeasti suomalaisten toiveisiin kulttuuris-sosiaalisesti eheästä Suomesta.

Julkaistu Pohjalaisessa 23.12 2010

Teekutsut tuskin pelastavat Yhdysvaltoja

Yhdysvaltain tuoreet kongressivaalit olivat kaksi vuotta sitten suuren euforian myötä valtaan nousseelle Barack Obamalle hänen presidenttikautensa tähän asti pahin poliittinen takaisku. Obaman demokraattinen puolue menetti enemmistönsä kongressin edustajainhuoneessa, säilyen samalla suurimpana puolueena senaatissa vain pienen marginaalin turvin. Tätä raskasta demokraattien vaalitappiota on selitetty Obaman massiivisilla talouden elvytyspaketeilla, terveydenhuoltouudistuksella sekä ponnettomalla ulkopolitiikalla. Nämä toimet ovat aiheuttaneet ymmärrettävästi paljon närää tavallisten amerikkalaisten keskuudessa.

Konservatiiviset amerikkalaistahot julistivatkin heti vaalitulosten selvittyä Amerikan tulleen palautetuksi takaisin kansalle Obaman keskusvaltiojohtoiselta politiikalta. Amerikan oikeisto ei kuitenkaan ole ymmärtänyt, etteivät nämä kongressivaalit pysty pysäyttämään Amerikan fundamentaalista muutosta eurooppalaisperäisen väestön dominoivasta supervallasta suhteellista vaikutusvaltaansa menettäväksi valtioksi.

Yhdysvaltain historia on ollut pitkälti yhtä suurta prosessia kohti täydellistä yksilöiden tasa-arvoa rotusorron ja valtiorasismin sävyttämästä menneisyydestä. Tämän tosiasian usein huomiotta jättävät eurooppalaiset konservatiivit, eivät ymmärrä, miksi sekakulttuurien muodostuminen ja laajamittainen maahanmuutto on Amerikan oikeistolle niin helppoa hyväksyä. Euroopasta poiketen pienikin kritiikkiä kolmannesta maailmasta suuntautuvaa siirtolaisuutta, vähemmistöryhmien sosioekonomia vaikeuksia tai kulttuurisia ongelmakohtia kohtaan koetaan Yhdysvalloissa rotuerotteluajan henkiseksi. Amerikassa ei voisi tulla kysymykseenkään käydä Euroopan tyylisesti hyvin kriittisiä keskusteluja koko maahanmuuton tarpeesta tai muslimitaustaisen väestön kotoutumisen täydellisestä epäonnistumisesta.

Konservatiivinen teekutsuliike on republikaanisen puolueen vanavedessä tuonut esille lukuisia Obaman hallinnon epäkohtia, joskin se on sortunut vähättelemään tavallisten kansalaisten oikeutta perusterveydenhuoltoon sekä kritisoinut finanssimarkkinoiden valvonnan tarpeellista kiristämistä. Teekutsuliike ei kuitenkaan ole ymmärtänyt, että yhtenäinen kansallinen kulttuuri on edellytys heidän ihailemansa markkinatalouden toiminnalle.

Yhdysvallat on menossa kohti muutossa, jota ei ole länsimaiden historiassa nähty. Nykyinen enemmistöväestö on maassa muutaman vuosikymmenen päästä vain yksi vähemmistö muiden joukossa. Suomessa ja Euroopassa onkin syytä tarkastella Amerikan kehityksen valossa, onko maa sittenkään niin esimerkillisesti pystynyt sulauttamaan eri kulttuuriset ja etniset vähemmistönsä varjelemalla samalla kansallista kulttuuriaan.

Yhdysvallat pyrkinee seuraavina vuosikymmeninä suuntaamaan ulkopolitiikkaansa yhä enemmän Aasian ja muun kolmannen maailman suuntaan pelkästään väestörakenteensa vuoksi. Euroopan on syytä henkisesti valmistautua jälki-amerikkalaiseen aikaan, jolloin ensimmäisen kerran satoihin vuosiin eurooppalaisperäiset ihmiset eivät yksin määritä maailman kohtaloa.

Julkaistu Pohjalaisessa 16.11 2010

Saksalaisista oppia maahanmuutossa

EU:n suurimmassa jäsenmaassa Saksassa on keskusteltu kuluneen syksyn aikana värikkäästi maahanmuutosta sekä maan ulkomaalaistaustaisen väestön kotoutumisesta. Keskustelun sytyttäjänä toimi sosiaalidemokraattinen Saksan keskuspankin ex-jäsen Thilo Sarrazin, joka syyskuussa julkaistussa kirjassaan "Saksa tuhoaa itsensä", esittää tilastollisin ja sosiologisin perusteluin maahanmuuton olevan Saksan perikato.

Erityisesti Sarrazin soimii maan neljämiljoonaista muslimivähemmistöä, joka hänen mukaansa vie Saksan asukkaiden keskimääräistä koulutustasoa alaspäin sekä on hyvinvointivaltiolle kestämätön rasite. Kirjan julkaisu aiheutti poliittisessa luokassa ja mediassa vastalauseiden ryöpyn, mikä aiheutti lopulta Sarrazinin erottamisen työtehtävistään Saksan keskuspankissa.

Saksan liittotasavalta alkoi rekrytoida siirtotyöläisiä maan talousihmeen aikana toisen maailmansodan jälkeen. Värväyksen taustalla oli idea, että nämä vierastyöläiset palaisivat omiin kotimaihinsa työkomennustensa jälkeen. Maailman öljykriisin myötä 1973 julistetun maahanmuuttostopin myötä, vierasmaalaisten rekrytointi Saksaan lopetettiin. Maahanmuutto ei kuitenkaan loppunut, sillä se vain muutti muotoon perheenyhdistämiseksi tai pakolaisuudeksi.

Saksan poliittinen luokka kielsi ulkomaalaisongelman olemassaolon ja yritti saada erityisesti turkkilaisia palaamaan takaisin kotimaahansa tarjoamalla siihen taloudellisesta tukea. Monet muualta Euroopasta Saksaan rekrytoidut työntekijät palasivatkin, mutta turkkilaiset eivät halunneetkaan jättää Saksaa palatakseen epävakaiseen ja köyhään Turkkiin.

"Saksa ei ole maahanmuuttomaa" oli erityisesti Helmut Kohlin valtakaudella virallinen hallituksen iskulause, jolla tyynnyteltiin ulkomaalaistaustaisen väestön kasvusta huolestuneita kansalaisia. Samalla kuitenkin ulkomaalaisten virta Saksaan jatkoi kasvamistaan ja 1990-luvun huippuvuosina Saksaan tuli vuodessa jopa miljoona ulkomaalaista. Tämä johti 2000-luvun alussa Saksassa ensimmäisen varsinaisen ulkomaalaislain säätämiseen sekä kansalaisuuslain reformaatioon. 2007 Merkelin johtama koalitiohallitus kiristi ulkomaalaissäädöksiä vielä lisää, mikä on johtanut siihen, että parina viime vuotena Saksassa maastamuuttaneiden osuus on ylittänyt maahanmuuttojen määrän.

Saksan kovaksi kiihtyneen maahanmuuttokeskustelun aikana maan liittokansleri Merkel on todennut, ettei monikulttuurinen yhteiskunta toimi. Merkel linjasi myös ulkomaalaisten työntekijöiden rekrytoinnin olevan toissijaista maassa jo olevien saksalaisten ja maahanmuuttajien työllistämiselle. Suomen työvoiman kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaan ovat monet tahot esittäneet ratkaisuksi aktiivista ulkomaalaisten houkuttelua maahan. Jos Euroopan suurin talous ei ole pystynyt edes EU-jäsenyyttä hakevasta Turkista tulevia ihmisiä kotouttamaan, miten Suomi pystyisi integroimaan vielä kauempaa maahan haettuja vierastyöläisiä? Suomen kotouttamiskeskustelukin tuntuu olevan vuosikymmenen jäljessä Saksasta. Suomen olisikin nyt syytä seurata muun Euroopan tilannetta ja tehdä ulkomaalaispolitiikassaan tarvittavat korjausliikkeet sekä luovuttava monikulttuurisuudesta kotouttamisen lähtökohtana.

Julkaistu Pohjalaisessa 19.10 2010

Eurooppa etsii suuntaa

Finanssikriisin jälkimainingeissa alkanut kansallinen kuohunta on sysännyt vanhan maanosamme hyvin kiinnostavalle polulle. Maassa toisensa jälkeen sosiaalidemokraattiset hallitukset ovat joutuneet luopumaan vallasta, jota he ovat pitäneet lähes itsestäänselvyytenä aina 1960-luvun kulttuuriradikalismin ajoista lähtien. Porvarilliset hallitukset johtavat tätä nykyä viittä EU:n suurimmista jäsenvaltioista, joka on kääntänyt vielä 10 vuotta sitten vallinneen sosialidemokraattisen hegemonian päälaelleen. Tämä kehitys juontaa juurensa työläisten luokkatietoisuuden vähentymisestä, demarijohtoisten hallitusten harjoittamasta uusliberalismista, mutta tärkeimpänä syynä vasemmiston romahdukselle lienee identiteettipolitiikan nousu Euroopan poliittisen debatin keskiöön.

Identiteettikeskustelun pääasiallisina sytyttäjinä ovat olleet kansallismieliset populistipuolueet, joiden kannatus on jo melkein jokaisessa Länsi-Euroopan maassa yli kymmenen prosenttia, Norjassa ja Sveitsissä jopa lähelle 30 prosenttia. Mitä tämä identiteettipolitiikkaa pitää sisällään ja onko se uhka satavuotisten yhteiskuntiemme yhtenäisyydelle, ovat kysymyksiä, joihin monet kommentaattorit herkästi tarttuvat kuitenkaan ymmärtämättä Euroopan kulttuurista ja henkistä identiteettiä.

Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät ole vain yhtäkkiä ilmestyneet maan päälle, vaan instituutioillamme ja tavoillamme on syvät tuhatvuotiset juuret. Helleenisen kulttuurin hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelun päälle rakentunut lähimmäisenrakkautta ja armoa korostava kristillinen etiikka ovat kulttuurimme vanhin perusta. 1700-luvun lopulla valtavirtaistunut tieteellinen rationalismi sekä ihmisoikeusajattelun läpimurto muovasit länsimaisen kulttuurimme sellaiseksi, kuin me sen nyt tunnemme. Tämän tradition puolustamiseksi on noussut identiteettipolitiikka, joka korostaa länsimaisen perimän säilyttämistä.

Sveitsin kansan äänestämä minareettikielto sekä liberaalin Hollannin kansallismielisen populismin nousu ovat viimeisimpiä todisteita eurooppalaisten halusta säilyttää oma kulttuurinsa huolimatta eliittien ja kansainvälisten järjestöjen halusta luoda rajaton maailmanyhteisö. Emme voi pyyhkiä pois satojen vuosien yhtenäiskulttuurin aikaa Euroopassa, vain vetoamalla yleismaailmallisuuden edistämiseen sekä vieraiden kulttuureiden oletettuun rikastavaan vaikutukseen.

On tullut aika myöntää, että 1960-lukulainen ruusunpunainen maailmankuva, jossa voimme vain suvaitsemalla ja silmät faktoilta ummistamalla luoda paremman maailman, on murskaavalla tavalla epäonnistunut. Olemme tuoneet eurooppalaisen arvoyhteisömme sisään valtavan määrän ihmisiä, jotka eivät jaa arvojamme eivätkä kansallista identiteettiä. Näitä ihmisiä emme pysty integroimaan ellemme ole sinut oman kansallisen identiteettimme kanssa. Euroopan on syytä ottaa finanssikriisin jälkimainingeissa selkeä aikalisä ja miettiä, miten elämänmuotomme säilyy.

Julkaistu Pohjalaisessa 7.9 2010

Globalisaatio hiipumassa

Reaalisosialismin murtumisen jälkeen globalisaatiosta on tullut ilmiö, jota myötäillen tai vastustaen eri kansakunnat hahmottavat roolinsa maailmassa. Terminä globalisaatio on harhaanjohtava. Kyseessä ei ole oikeastaan uuden maailmankulttuurin muotoutuminen, joka ammentaisi vaikutteita eri maanosien kulttuureista, vaan pikemminkin maapallon amerikanisaatio. Amerikkalaisjohtoinen rahamarkkinoiden vapauttaminen, ylikansallisten yritysten voittokulku ja kansainvälisten järjestöjen kuten IMF:n ja WTO:n vallan kasvu heikentävät kansallisvaltioiden suvereniteettia ja alistavat poliittisen koneiston toimimaan ylikansallisuuden ehdoilla.

1990-luku brändättiin tämän kehityksen vuosikymmeneksi, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen teki globalisaation kylkeen ensimmäiset säröt.

Finanssikriisi sekä islamilaisen ja läntisen maailman yhteentörmäys haastoivat globalisaation siunauksellisuuden tavalla, joka on pistänyt eurooppalaisetkin poliitikot pohtimaan suhtautumistaan maanosamme kohtalon kysymyksiin. Amerikkalaisjohtoisen globaalitalouden umpikuja ja islamilaiselle radikalismille tietä tasoittava monikulttuurisuuden ideologia ovat pulmia, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Ongelmat on ensisijaisesti ratkaistava kansallisiin teeseihin, ei globalisaatioaatteeseen tukeutuen.

Edesmennyt amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Samuel P. Huntington kuvasi aikamme ihmistä "Davosin mieheksi". Tämä ylikansallinen tekijä ei ole lojaali millekään valtiolle. Davosin mies ei tunnusta kansallisia rajoja, sillä hänen toimintaansa motivoi voittojen maksimointi ja oman uran edistäminen hyväksikäyttämällä ylikansallisia verkostoja vähät välittämättä seurauksista ympäristölle. Varsinkin ylikansallisissa yrityksissä davosilaisuus on vallalla.

Poskettoman ahneuden ajama amerikkalainen talouden uusliberalismi ei ole kuitenkaan päämäärä, johon idän nousevat mahdit pyrkivät. Kiina on päättäväisesti vastustanut Yhdysvaltain vaatimuksia valuuttansa revalvoinnista ja vientivetoisuuden korvaamista kotimaisella velkakuluttamisella. Amerikan esimerkin vastaisesti Kiinalla ei ole aikomustakaan korvata kotimaisia työntekijöitään ulkomaalaisilla halpatyöläisillä tai siirtää kokonaisia tuotannonaloja vielä halvemman tuotannon maihin.

Amerikkalaishenkinen globalisaatio on kokenut haaksirikon myös poliittisella sektorilla. Amerikkalaisen demokratianäkemyksen voittokulku ei ole ollut ehdoton kaikkialla maailmassa. Lähi-idässä tukeudutaan hyvin teokraattisiin hallintomalleihin, kun taas Itä-Aasiassa yhdistellään paikalliseen autotääriseen valtiokulttuuriin piirteitä länsimaisesta oikeus- ja valtiojärjestelmästä hylkäämättä kansallista identiteettiä. Länsi-Eurooppassa on taas viimeisen 10 vuoden aikana syntynyt lähes jokaisessa maassa vahvoja kansallismielisiä puolueita, jotka ovat muuttaneet maittensa poliittisen kulttuurin radikaalisti. Varsinkin Hollannissa ja Tanskassa muutos on ollut niin suuri, ettei entisiä 60-lukulaisten ihannemaita tunnista entisikseen. Amerikkalainen naiivi usko liberaalidemokraattisiin julistuksiin sekä vapaiden markkinoiden kaikkivoipaisuuteen näyttääkin törmänneen kiviseinään kaikkialla maailmassa. Euroopassakaan kansalaiset eivät halua mukisematta joutua ylikansallisten asiantuntijaelimien tai kansainvälisen pääoman ohjailtavaksi.

Julkaistu Pohjalaisessa 15.8 2010

Vihreiden politiikka faktojen sivuuttamista

Vaasan seudun vihreiden puheenjohtaja Juha Tuomikoski ruoti vastineessaan (Pohjalainen 20.7) kantojani punavihreiden tahojen politiikasta. En yksilöinyt puoluetta, jonka agendaan punavihreys kuuluisi. Vaikka tarkoitukseni oli yhteiseurooppalaisesta näkökulmasta pohtia rajojen poistamista toivovien ideologiaa, on vihreiden politiikkaa juuri malliesimerkki kansallisen edun sivuuttavasta punavihreydestä.

Vihreiden maahanmuuttopoliittinen linja perustuu idealismiin, jonka mukaan maahanmuuttoa on turha säädellä ja kansainvaellukset ovat väistämättömiä. Tämä siitäkin huolimatta, että kolmannen maailman ihmisten laajamittainen siirtäminen korkean elintason Eurooppaan lisää maanosan teollisia päästöjä väestönkasvun takia.

Kasvava islamisaatio, joka tarkoittaa naisten sosioekonomista alennustilaa, vihaa sukupuolivähemmistöjä kohtaan ja teokratian paluuta Eurooppaan, ei tunnu vihreitä haittaavan. Vihreä poliitikko Elina Moisio totesi Vihreässä langassa Sveitsin minareettikiellon jälkeen maanosan olevan jo islamilainen. Se on huolestuttava lausunto tuhansia vuosia kristillisen sivilisaation muovaaman Euroopan nykytilasta.

Halpatyövoimamarkkinoiden luominen ulkomaisella vuokratyövoimalla on tekeillä vihreän työministeri Anni Sinnemäen ansiosta. Täysin vapaan työperäisen maahanmuuton mahdollistava lakihanke massatyöttömyydestä ja väärinkäytöksistä kärsivän rakennusalan nykytilasta huolimatta on jo edennyt valiokuntakäsittelyyn. Laki palvelee halpatyövoimaa himoavia uusliberalisteja, jotka näin saavat vetoapua vihreältä ministeriltä.

Vihreiden perusarvoihin kuuluu Tuomikosken mukaan myös pohjoismainen hyvinvointivaltio. Sen säilyttäminen on mahdollista vain valikoivan maahanmuuttopolitiikan oloissa, jolloin emme ota taakaksemme valtavia määriä sosioekonomisesti vaikeassa tilassa olevia ihmisiä.

Hyvinvointivaltion pyörittämiseen tarvittavaan energiatuotannon turvaamiseen vihreillä ei ole vastauksia. Nykyisessä tilanteessa, jossa ei korvaavia energialähteitä ole tarjolla, on vastuutonta vastustaa ydinvoiman lisärakentamista.

Suomalaiskansallisen kulttuurin korvaaminen joka puolella Eurooppaa epäonnistuneella ja konflikteja synnyttävällä monikulttuurisuudella heikentää kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta rahoittaa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoa. Monikulttuurisuuden edistäminen on silti vihreiden kärkiteemoja. Jos heidän poliittinen painoarvonsa pysyy nykyisenkaltaisessa kohtuuttomuudessa, ei pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon ja suomalaiseen elämänmuotoon perustuvalla kulttuurillamme ole ruusuisia tulevaisuudennäkymiä.

Julkaistu Pohjalaisessa 24.7 2010